Voiko metallimusiikki vaikuttaa mielialaan negatiivisesti?

Sanotaan että musiikki vaikuttaa mielialaan negatiivisesti jopa rankastikin, jos ei suoraan näkyvästi niin alitajuisesti – tai varsinkin alitajuisesti. Kovin moni on kuitenkin eri mieltä, mutta ääni muuttuu kellossa heti kun puhutaan metallimusiikista. ”Hevi masentaa”. En tiedä allekirjoittaisinko väitettä, mutta sanoisin siinä olevan ehkä jotain perää.

photo credit: jodi

Kuuntelen kaikenlaista metallia melodisesta metallista depressiiviseen black metalliin. Etenkin viimeksi mainittua on sanottu ahdistavaksi ja masentavaksi, mutta toisaalta tottumattomalle sitä on koko hevigenre. Voisin sanoa että minua ei kuuntelemani musiikki suoranaisesti masenna ikinä. Päinvastoin. Saan kuuntelemastani musiikista hyvän mielen. Kukapa kuuntelisi musiikkia josta ei tykkää?

Kuuntelen niin kevyttä kuin raskastakin metallia. Itse asiassa en löydä enää heviä joka olisi minulle liian raskasta. Mitä raskaampaa musiikkia, sen parempi. Tykkään valtavasti tajunnanräjäyttävistä riffeistä ja nopeista rummuista yhdistettynä kuolonkorinaan, siantappokarjumiseen, tai depressiivisestä hevistä tuttuun oikeasti tunnepitoiseen ja jopa itkuhuutomaiseen lauluun. Toki kuuntelen myös heviä jossa ihan oikeasti lauletaan ilman vaihtoehtoista hevilaulua. Tai bändejä jotka harrastavat molempia sekaisin. Onhan nykyään jopa a cappella metallia jossa pelkästään lauletaan, eikä käytetä soittimia ollenkaan.

Minusta koko metalligenren kehitys on hassua. Vielä pari vuosikymmentä sitten kaikki hevimusiikki käsitettiin yleisesti ottaen pahaksi, masentavaksi, saatananpalvonnaksi. Nykyään bändit jotka silloin olivat rankkoja ovat kaupallistuneet niin paljon että uusimmat kappaleet ovat radion hittikappaleita. Hevistä on tullut enemmän tai vähemmän trendi 2010-luvulla.

Etenkin black metal -skenessä halveksutaan musiikin kaupallistumista. Se on tiettävästi kohta ainoa heviskene jossa levyjä vielä ostetaankin. Black metal -muusikot ovat usein omistautuneet musiikille eivätkä tavoittele suurempaa mammonaa, ainakaan kaupallisin keinoin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta kaupallistumisesta toimii ainakin Satyricon tai Dimmu Borgir. Laatu ei toisaalta ole mielestäni huonontunut, vaikka jotkut näin väittävätkin.

photo credit: mithrandir3

Heviskenessä artistin imago on tärkeä, erityisesti black metal -skenessä. Black metal -bändeistä vain murto-osa – , jos edes kukaan nykyään – palvoo saatanaa, vaikka sanoitukset saatananpalvontaa käsittelisivätkin. Muistan erään yhden miehen meksikolaisen depressive black metal -tapauksen. Artisti teki depressiivisen heviskenen musiikkia jossa tyypillisesti laulettiin itsemurhasta ja kehotettiin tappamaan itsensä. Joissakin levyissä oli mukana ”verellä” (selkeästi jotain ihan muuta) kirjoitettuja omistuskirjoituksia ja partakoneenteriä. Kääntöpuolella luki ”älä oikeasti tapa itseäsi, tämä on vain musiikkia” ja hymyilevän maskinaamaisen kaverin kuva.

Myspacessa tällä artistilla oli ”hirvittävien” verisien ja ”shokeeraavien” bändikuvien seassa ihan tavallisia kuvia hänestä ja tyttöystävästään tai perheestään, joiden kuvateksteissä luki rakkautta kaikille. Toisaalta kyseessä oli muutenkin musiikillisen maailman pohjanoteeraus, eikä artisti olisi ollut uskottava ilman kompastuskiviäkään. Musiikki oli lähinnä säälittävää ylituotettua pörinää, eikä edes kuulostanut metallilta. Lähinnä vain huvitti.

Muistan myös toisen tapauksen, joka oli ihan oikeasti bläkkistä samalla periaatteella. Levyn sanoituksissa puhuttiin kuolemasta ja itsemurhasta, kuten myös levyn teksteissä ja kirjoituksissa. Kääntöpuolella luki ”Itsemurha ei kannata, aina on toivoa! levy on tehty hieman masentuneessa mielentilassa”. Hevimusiikissa ja varsinkin black metallissa on hirveän tärkeää artistin imagon säilyttäminen. Artisti ei välttämättä seiso aatteidensa, kantansa ja asenteidensa takana, vaikka musiikissaan niin laulaakin. Mutta sitä ei kerrota, sillä se ei kuulu asiaan vaan pilaisi koko kuvan.

Black metallissa hyväntuulisuus kuvissa tai imagossa on kauhea asia. Mitään hyvää black metallissa ei saisi näkyä. Viime aikoina on noussut pintaan myös kristillinen black metalli, jota ei monet ymmärrä – enkä suoranaisesti ymmärrä minäkään, koska black metallin idea ja pohja on antikristillisyydessä. Kristillistä black metallia onkin pitkään nimitetty unblack metalliksi, tai white metalliksi, sen ”epäbläkkismäisyyden” takia.

Hyväntuulisen imagon ylläpitäminen metallissa ei ole välttämättä huono asia, kunhan se siis ei ole black metallia. Sanoituksissaan kuolemaa, muistoja ja epätoivoa käsittelevä ruotsalainen melodinen death metal -bändi Dark Tranquillity aloitti jopa mustahtavalla death metallilla jolla oli pieni fanikanta. Nykyään Dark Tranquillity on todella suosittu nimi jopa hevipiirien ulkopuolella. Minusta on huvittavaa että yhtyeen nokkamies Mikael Stanne laulaa kuolemasta mutta keikoilla hymyilee leveästi ja viihdyttää varsinkin yleisössä olevia teinityttöjä. Olen nähnyt bändin jo useampaan otteeseen livenä ja joka kerta mies hohkaa hyväntuulisuutta yleisöön, vaikka musiikki on raskasta.

photo credit: Yabon_Gorky

Minulle tulee samanlainen efekti metallia kuunnellessa kuin Mikael Stannella. Tulee hyvä mieli ja joskus laulattaa ja hymyilyttää riippumatta siitä miten raskasta tai synkkää musiikki on. Jos pitää kuuntelemastaan, on auttamatta hyvällä tuulella. Ei hevin tarvitse olla vain ”synkkää”, ”surullista” ja ”masentavaa”, vaikka sen yleiskuva onkin. Hevi on iloinen asia siitä tykkääville.

Olen huomannut joskus hyvällä tuulella kuuntelevani melodista metallia ja masentuneena sukeltavani depressiiviseen black metalliin. Toisaalta mitään sääntöä tälle ei ole, kuuntelenhan depressiivistä metallia juuri nytkin vaikka olen hyvällä tuulella. Lopullinen vastaukseni kysymykseen onkin: Musiikki ei välttämättä vaikuta mielialaan, mutta mieliala voi vaikuttaa musiikkiin.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää