Musiikillista monipuolisuutta maanantaihin

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 13 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 23-vuotias.

Koska olen monena maanantaina laiminlyönyt lukijoitani, ajattelin tänä maanantaina hyvissä ajoin lähteä liikenteeseen maanantaisella musiikkipläjäyksellä. Aiemmin julkaisin hommaa nimellä maanantaimetalli, mutta koska homma on jäänyt niin monta kertaa välistä, päätin vähän laajentaa kategoriaa. Itsehän kuuntelen musiikkia laidasta laitaan, vaikka monelle saattaakin olla iskostunut minusta kuva hevimiehenä. Hevimies olenkin, mutta se ei tarkoita että olisin rajoittunut millään muotoa. Perinteinen maanantaimetalli jatkuu Rollemaassa taas jossain vaiheessa.

Aloitin 90-luvulla konemusiikin parissa, josta siirryin hiljalleen rockin kautta hevimetalliin. Nykyään kuuntelen enimmäkseen rockia ja metallia, mutta toisinaan muukin musiikki maistuu. Eniten kuitenkin inhoan radiohittejä, perinteistä pop-musiikkia, joissa äänimaailmaa on käsitelty niin paljon että mikään ei ole enää aitoa. Pop-musiikki vetoaa myös useimmiten yksinkertaisiin ihmisiin ja musiikki ei ole millään tavalla kohahduttavaa tai ajatuksia herättävää.

Raskaampi musiikki on luotu minulle, mutta se ei tarkoita ettenkö pitäisi myös muusta musiikista. Vastoin yleistä käsitystä, olen musiikin suhteen kaikkiruokainen. Tuppaan kuuntelemaan niin poppia, rokkia, elektronista, ambienttia, rockia ja jopa hip hoppia. Siispä tänä maanantaina esittelen vaihteeksi vähän erilaista musiikkia.

Fever Ray

Fever Ray – Concrete Walls

Fever Ray on ruotsalaisen The Knife -yhtyeestä tutun Karin Dreijer Anderssonin sooloprojekti. Karin tekee Fever Rayssa pääosin ambienttia, mutta biisit vaihtelevat synkästä ambientista valoisaan elektroniseen soudantaan. Tykkään Karinin mystisyydestä ihan älyttömästi, joka kuuluu etenkin kappaleessa Concrete Walls (). Karin tuo monesti mieleen ruotsalaisen indie pop -artistin Lykke Li:n, etenkin biisin I’m not Done () -vokaliosuuksillaan.

Dishwalla – Angels or Devils

Dishwalla () on kalifornialainen post-grunge alternative rockbändi, tai ihan vaan vaihtoehtoinen rockbändi, miten sen haluaakaan mieltää. Nimi tulee hindinkielisestä sanasta, joka tarkoittaa henkilöä joka tarjoaa kaapelitelevisiota naapurilleen. Bändin nokkamiehellä J. R. Richardsilla on myös oma sooloprojekti, mutta Dishwallassa hän laulaa, soittaa kitaraa ja koskettimia. Dishwallan musiikki on mukavan herkkää, jota tykkää kuunnella milloin tahansa. Bändiin löysin uuden innostuksen työkaverini kautta.

Jamiroquai on vanha tuttu jo 2000-luvun alusta. Jo vuonna 1992 aloittanut funk/acid jazz -yhtye tekee rempseitä menobiisejä. Jason ”Jay Kay” Cheetham on laulultaan ehkä tunnetuin bändin jäsen, eikä ihme. Seven days in sunny June () on nimensä mukaisesti mahtava kesäbiisi, joka on sopinut tämänkin kesän kesäpäiviin.

The Verven Bitter Sweet Symphony () on jo klassikoksi muodostunut rokkibiisi. Biisi sopii vallan mainiosti heräämiskappaleeksi puhelimeen. Vuonna 1989 aloittanut bändi on tuonut omat vaikutuksensa vaihtoehtoiseen rokkiskeneen. Tykkään kyllä kovasti.

Epic45 – Forgotten Mornings

Toinen aamubiisi on Epic45:n Forgotten Mornings () joka on ehdottomasti vallannut sieluni siitä lähtien kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Epic45 on yksi lemppareitani post-rockin saralla, yhtään Sigur Rósia, Explosions in the Sky:ta, God is an Astronautia ja Mogwaita vähättelemättä. Puhumattakaan Kwoonista. Suosittelen tutustumaan jos yhtään tykkäilet post-rockista. Itselleni post-rock on metallimusiikin jälkeen suurin intohimo ja tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta lisää jossain vaiheessa.

Tätä puolta monen on vaikea uskoa minusta, mutta valikoidusti minulle uppoaa myös hip hop. Looptroop upposi aikoinaan, sillä se erottui joukosta. Perinteisestä suomihiphopista en tykkää ollenkaan. Reggaevaikutteinen ruotsalainen Looptroop on pirteää, älykästä, poliittista ja taidokasta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin.

Populäärimusiikkikulttuurin saastuttamalta Snoop Doggiltakin maistuu jostain syystä kappale nimeltä Signs () , joka kerta. Justin Timberlake kuulostaa naiselta ja herättää hilpeyttä joka kerta. Muuten molempien jäbien anti on viime aikoina ollut hirveää tuubaa.

Eiköhän tämä riittänyt sotkemaan ja järkyttämää sinua riittävästi tänä maanantaina. Kuuntelen niin paljon erilaista musiikkia, että sitä olisi riittänyt esiteltäväksi vaikka maailman ääriin. Tässä kuitenkin maistiaisia.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä