Metallimusiikki elämäntapana ja asenteet sen ympärillä

Televisiosta tuli syyskuussa dokumentti suominimikkeellä Tosipaikka: Heavy Metallin historia. Kyseessä on Sam Dunnin Metal: A Headbanger’s Journey -niminen vallan mainio dokumenttielokuva, jonka DVD:n sain muuten myös aikoinaan syntymäpäivälahjaksi vaimoltani. Dokumentti availee aika hyvin metalligenreä, asenteita sen ympärillä, ja ylipäätään antaa vastauksia kysymykseen miksi ihmiset kuuntelevat metallimusiikkia.

Silloin tällöin hevielämäntapaani kummaksutaan tai paheksutaan.

Sinun hevi-linjasi kertoo jostain sellaisesta kapinoivasta asenteesta yhteiskuntaa vastaan. Mahdatko olla kova jätkä?

En oikeastaan ajattele enää mitä muut minusta ajattelevat. Joskus epävarmempina aikoina ajattelin paljonkin. Nykyään se tuntuu turhalta. En ole nähnyt asiaa siten että jotenkin kapinoisin yhteiskuntaa vastaan, mutta ehkä jotkut saattavat saada sellaisen kuvan.

Monella herää siis kysymyksiä kuten miksi pitkä tukka? Miksi pukeudun mustiin, bändipaitoihin, käytän camouflage- ja ketjuhousuja, ketjuja, niitti- ja luotivöitä? Miksi kuuntelen raakaa musiikkia, jossa lähinnä huudetaan, karjutaan, öristään, muristaan, itketään, kiroillaan, ylistetään saatanaa tai jotain muuta pahan olemusta, lauletaan kuolemasta ja ahdingosta ja niin edelleen?

Selitykseni ei välttämättä ole yksiselitteinen. Nämäkin ovat makuasioita. Toiset tykkäävät mustikasta, toiset mansikasta. Jotkut molemmista. Itse valitsin pitkät hiukset ja vähän rankemman tyylin, koska uskon sen kuvastavan sitä miten intohimoisesti suhtaudun raskaaseen musiikkiin. Se on elämäntapa samalla tavalla kuin joillakin muotivaatteet ja pop-musiikki. Tykkään raskaammasta musiikista, ja haluan että se näkyy. Tykkään tyylistäni, ja mielestäni se sopii minulle. Pidän jännittävistä kokeilusta, synkkyydestä, näyttää vähän erilaiselta ulospäin. Siinä on vain sitä jotakin hienoa mitä en osaa selittää. Ja yllättävän monen muunkin mielestä.

Kuva otettu 21.10.2009 Jyväskylässä

Kevytmetallia tai raskasta rokkia kuunteleva saattaa näyttää ihan normaalilta kaduntallaajalta. Hevimusiikki on alkanut kaupallistua 2000-luvun puolella Idols-Arien ja muiden myötä, sitä on tullut radioihin, ja jopa lapsille on oma sanoituksiltaan ja sanomaltaan lapsiystävällinen yllättävän raskas hevibändi nimeltään Hevisaurus. Se mikä erottaa meidät intohimoisemmat metallin harrastajat on musiikkiharrastukset (muukin kuin kuuntelu) ja juurikin ne mielipiteet ja ulkonäölliset seikat.

Rankemmassa metallissa, intohimoisessa metallin harrastuksessa ja black metallissa etenkin näkee kuvioituja käsivarsia, lävistettyjä naamoja ja kehon osia, corpse painteja ja mitä radikaalimpia puvustuksia. Ei ole välttämättä edes tarkoitus miellyttää muita, näyttää muiden silmissä mitenkään viehättävältä tai mukavalta. Ainoa mikä merkitsee on se että kokee olevansa itse juuri sellainen kuin haluaa.

Minä ja vaimoni Halloweeninä 2009

Monia hämää varsinkin se että olen ulkonäöltäni täysin erilainen luonteeseeni verrattuna. Ulkonäköni saattaa antaa minusta jopa pelottavan kuvan, vaikka todellisuudessa olen rehellinen, kiltti ja herkkä ihminen.

Kun kunnolla lähdetään pohtimaan niin toisaalta pieni osa minusta haluaa myös kapinoida vallitsevaa yhteiskuntaa ja yhteiskuntajärjestystä vastaan. Minussa on siis ehkä vähän nihilistin vikaa. En kuitenkaan juuri koskaan kerro ”äärimmäisimpiä” mielipiteitäni kenellekään, sillä koen sen olevan melko turhaa. Siksi tavallaan tuon sitä ehkä ulkonäölläni esille. Ulkonäköni ei kuitenkaan ole tällainen missään nimessä vain siitä syystä että haluan jotenkin kapinoida mitään tai ketään vastaan.

Työpaikalla olen tietysti aivan erilainen ihan siitä syystä että pyrin erottelemaan työminän ja vapaa-ajan minän mahdollisimman hyvin toisistaan. Työpaikalle pukeudun flanelli/-samettihousuihin tai farkkuihin, kauluspaitaan tai Intelin kangaskauluspaitaan, käytän miesten kangas- tai villatakki ja kaulahuivia, ja tukka on ponnarilla. Olen siis töissä kuin täysin eri ihminen. Tämä järjestely pitää minut kuitenkin järjissäni.

Töissä Data Groupissa vuonna 2008

Metallimaailma on todella laaja. On kevyttä metallia ja raskasta metallia. Black metal on ääripää-genreä, ja black metal-skenessä erityisesti asenteet korostuvat. Itselleni black metal on yhä melko uusi tuttavuus, vaikka pari vuotta olenkin aktiivisesti kuunnellut. Minusta on jännä että monelle die-hard-black metallin kuuntelijalle ei mene kaaliin se miten voin kuunnella Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasia ja toisessa hetkessä Coldplayta.

Mainstreamin halveksuminen black metallissa yleistä. Black metal on alunperin kaikista vaikeimmin lähestyttävä genre, eikä ole edes haluttu sen kaupallistuvan tai tulevan valtavirran tietouteen. Se että minunlaiseni äärimmäisen laajan musiikkimaun omaava kuuntelee underground black metallia saattaa herättää vanhan kansakunnan faneissa halveksuntaa, vihaa. Ja sekös minua riemastuttaa.

Last.fm:n ryhmä nimeltä Metalheads who don’t give a fuck if they are true or not kuvastaa aika hyvin mielipidettäni tässä asiassa. On harmillista että metallimaailmassa ollaan niin kovin ahdasmielisiä. Jos kuuntelee heviä ei saa missään nimessä kuunnella poppia tai lastenmusiikkia, koska se on säälittävää, tekopyhää ja ei niin tr00! Jos kuuntelen jotain muuta kuin heviä en ole koskaan hevari ollutkaan.

Ei vain mahdu minun päähäni sellainen ajattelu että jos tykkää mansikasta ei voi tykätä mustikasta. Kuuntelen hemmetin paljon musiikkia. Siitä määrästä karkeasti 90% on metallia. Joukkoon mahtuu mainstreamimpaa, ja undergroundimpaa. Kaikista undergroundinta taitaa olla ne rajoitetun kopiomäärän albumit, joita olen ostanut black metal -konsertissa suoraan artistilta.

En kuuntele mitään vain sen takia että se on ”hitti”, tai vastoin undergroundia ja ”coolia”. Kuuntelen musiikkia joka kuulostaa korvaani hyvältä. Niin yksinkertaista se on. Jos se tekee minusta massan mukana menevän sopulin, ei-truen, epähevarin, pissiksen, emon, tai mitä muuta ihmettä, niin sitten tekee.

Joidenkin mielestä on ristiriitaista että harrastan heviä ja olen samaan aikaan isä. Minä en näe siinä mitään ihmeellistä. Enemmän vain häiritsee se kun käy tyttären kanssa kaksistaan kaupungilla ja jotkut katsovat minua ”hirveä hevimies varastanut vauvan!” -ilmeellä. Mutta se kertoo vain kamalan rajoittuneesta ajattelumaailmasta.

Kaupungilla keväällä 2010.

Minua ei oikeastaan kiinnosta miten minut muut ihmiset lokeroivat. Itse lokeroin itseni hevistä nauttivaksi, hevisti puketuvaksi, näin ollen hevariksi. Olen oman näkökulmani ja kokemukseni pohjalta musiikkimaultani, ulkonäöltäni ja siihen liittyviltä elämäntavoiltani hevari. En pyri olemaan ”kovis”, mutta silläkin sanalla on eri merkitykset eri ihmisille. Olen Rolle joka kuuntelee heviä, ja se varmaan näkyy. Kuvissa on hauska näyttää pahikselta, tehdä rumia ja karuja ilmeitä, mutta osaan minä hymyilläkin! Hauska tutustua.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää