Rakkaus voittaa aina

Vaimoni bloggasi sunnuntaina suloisesti minusta ja tyttärestämme ja tänään huomasin meistä kertovan Ylen artikkelin päätyneen Ylen etusivulle. Siis ihan vee vee vee yle piste fi, kun scrollaa alaspäin kohtaan Perhe, koti, vapaa-aika. Aika uskomatonta.

Kyseiset asiat saivat minut miettimään sitä kun tapasimme. Tarina on tavallaan melko pitkäkin. Vielä eilen juttelin äitini kanssa puhelimessa syvällisiä ja suosittelin häntä lukemaan meistä kertovan Ylen artikkelin, mutta hän oli lukenut sen jo. Kun kerroin tapaamisestani, äitiäni rupesi jopa itkettämään. Itsekin herkistyin hieman, kun muistin miten merkittävä rooli äitimammallani oli seurustelusuhteeni aloittamisessa.

Kuten artikkelistakin käy ilmi, mehän tapasimme ihan ensimmäisen kerran netissä, IRCissä, kanavalla nimeltä #keltaiset_jänöt (joka on nykyään kuollut). Vuoden 2007 IRC-logeja on nostalgista seurata – siis niitä mitä on jäljellä. Aloitin aktiivisen logituksen vasta 2008 puolivälissä, jolloin seurustelimme jo kovaa vauhtia. Aiemmalta ajalta logeja on kanavalta ainoastaan rippeitä, joitakin ensimmäisiä keskusteluja. Privakeskusteluista logeja on kesästä 2008 lähtien. Yhdessäolo alkoi virallisesti lokakuussa 2007.

Emme aluksi huomioineet toisiamme lainkaan, vaikka irkkailimme usein samaan aikaan. Itse tosin kiinnitin huomioni Veeran tyttömäiseen ja omaperäiseen nickiin mustikkasoppa, mutta mitään pientä kiinnostusta suurempia tunteita ei vielä pelkkä nimimerkki aiheuttanut. Sitten vaan alettiin juttelemaan, kun huomattiin että toistemme jutut olivat kiinnostavia, huumori osui ja upposi, eivätkä muut tietenkään ymmärtäneet. Kun muut alkoivat kilahtamaan siihen, että kanava oli pelkkää rolle- ja mustikkasoppa -floodia, siirryimme privakeskusteluun, queryyn, jossa irkkasimme päivittäin, yöt valvoen aamuun asti.

Internet on hieno asia. Veera kuurosokeana pitää tekstiä suuremmassa arvossa kuin me muut ihmiset. Isolle osalle IRC on temmellyskenttä, paikka jossa mitään ei oteta tosissaan. Tietenkin kaikkeen pitääkin suhtautua skeptisesti, mutta puhun nyt trollaamisesta, härnäämisestä ja tahallisesta pelleilystä. Yritän kitkeä tällaista ajattelua ja pyrin siihen että omat IRC-kanavani palvelisivat kaikkien etuja. Veeralle ja minulle IRC on ehdoton kommunikaatioväline, nopeampi kuin tekstiviesti, ainoa nopea tapa kätevään etäkeskusteluun, sillä Veeran kuurouden vuoksi emme pysty puhumaan toisillemme puhelimessa. Olen kiitollinen siitä, että IRC, Internet ja teksti on olemassa.

Logeihin on tallentunut kaikki, niin heikot kuin vahvatkin hetkemme. Vietimme IRCissä häitämmekin ihan oikealla kanavalla, se oli meidän tapa, sillä IRCissä me tapasimmekin ja tutustuimme toisiimme. Privassa juttelimme murheet, olimme tukena toisillemme, mietimme lapsen hankkimista, mietimme lapsellemme nimeä, kaikki on monen vuoden logeista luettavissa. Logit sisältävät ikäviäkin asioita, jotka on jo unohdettu, mutta myös ihania asioita, joita muistelee mielellään jälkeenpäin.

Tämä ”kauhea nettielämä” ei tietenkään missään tapauksessa ole sulkenut pois tosielämää. Netti on meille ennen kaikkea apuväline, loistava tuki arkeen, eikä sen suurkuluttaminen tarkoita sitä että elämä ei ole millään tasolla normaalia.

Tuona iltana tapasin Veeran ensimmäisen kerran. Tuohon hymyyn ja tuohon tyttöön ihastuin!

Kun aloimme tapailemaan Internetin ulkopuolella, netti luonnollisesti unohtui kun viihdyimme niin hyvin toistemme seurassa. Sitten kun palasimme koteihimme, olimme jälleen netissä, siellä missä toinenkin. Voisi siis sanoa, että olimme jatkuvasti yhdessä.

Vaikka Ylen artikkelissa etäisesti sivutaankin murheita ja viitataan siihen että kaikki ei aina ole ollut ruusuisesti, olemme kertoneet vain asioiden hyvät puolet, sillä emme enää halua muistella ja vatvoa niitä ikävempiä asioita. Totuus on karumpaa kuin voisi kuvitella, molemmat olemme sairastaneet pitkäaikaista ja vakavaa masennusta, olleet itsetuhoisia, kuilun pohjalla. Vuonna 2007 tapahtui varmaan eniten ikäviä asioita koko elämäni aikana, mutta myös ne kaikista ihanimmat asiat joita jaksan muistella. Kuitenkin, ihmiset voivat pahoin, yrittivät itsemurhaa, mukaan lukien Veera. Muistan tapahtumat niiltä ajoilta niin kirkkaasti, ainakin ne tärkeimmät. Olen niin iloinen että ne ikävät tapahtumat ovat historiaa. Silti en vaihtaisi päivääkään.

Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran Veeran sairaudesta. Järkytyin. Näkö ja kuulo huononee pikku hiljaa, eihän se ole elämää, ajattelin. Rupesin kuvittelemaan millaista se olisi. Tulin surulliseksi. Vielä surullisemmaksi tulin kun kuulin Veeran kokemista muista järkytyksistä, ja sain tietää syyn Veeran masennukseen ja itsetuhoisuuteen, ynnä muuhun siihen paskaan. Ihan kuin perussairaus ei olisi tarpeeksi, vaan vielä elämäkin potkinut pään tohjoksi. Särkyneestä lapsuudesta, tuhoutuneesta nuoruudesta, hylänneistä ihmisistä, kaikesta siitä pahuudesta lähtien. En ollut ikinä kokenut mitään niin rankkaa. Se romahdutti minutkin, luonnollisesti. Tuntuu uskomattomalta, että yhdessä selvittiin.

Sain silloin ihan tarpeeksi kuulla ympäriltä että suhde ei kannata. Järkeilin asiaa hirveän pitkään. Mietin perinteisen itsekkäästi, meneekö elämä liian raskaaksi, jaksanko minä, ja niin edelleen. Järkeilin, pähkäilin, mietin, pohdin. Olimme molemmat vielä nuoria. Ei minulla ollut kiire. Mietin ihan rauhassa. Lopulta kerroin Veeralle kylässä ollessani että en pysty tähän. Perustin sanomani järkeeni, päähäni, logiikkaan, mutta vaikka kuinka yritin todistella itselleni, sydän sanoi muuta.

Mitkään sanat eivät ole koskaan tuntuneet niin pahalta kakistaa ulos. Tuntui kuin olisin oksentanut partakoneenteriä, eivätkä sanat meinanneet tulla ulos. ”Ollaan vain kavereita” ja ”en pysty tähän”. Kun lähdin sen jälkeen ovesta ulos, purskahdin välittömästi itkuun ja jalat meinasivat pettää alta. Äitini tuli hakemaan minut. Oli sellainen maaginen pimeä ja kylmä yö, isoja lumihiutaleita satoi hiljalleen maahan. Autoon istahtaessani itkin, ja sydämeni itki. Äiti säikähti, kysyi onko joku kuollut. En voinut sanoa mitään, itkin vain. Äiti ajoi kohti kotia, yhä huolestuneesti kysellen. Veikkaan, että äiti ymmärsi siinä vaiheessa, hänkin kun oli epäillyt jaksamistani. Sanoin, että en ymmärrä mitä tämä on, sisälläni on myrsky. Muistan nuo sanat ikuisesti, äiti vastasi: ”poikaseni, tuo on selvästi rakkautta”.

Sanat kuullessani purskahdin uudelleen itkuun, tällä kertaa kelkka oli kääntynyt. Itkin ilosta, sydämeni riemuitsi. Tajusin välittömästi mitä minun täytyy tehdä. Itkunsekaisena lähetin Veeralle tekstiviestin juuri kun olin asuntoni ovella:

Nyt minä sen tiedän. Minä rakastan sinua! Täällä sataa lunta. Lumihiutaleet ovat uskomattoman kauniita, kuten sinäkin.

Tilannetta muistellen rupeaa väkisin nytkin itkettämään, se oli sen verran voimallista. Veerankin riemu oli kuulemma loputon ja molemmat itkimme koko illan kotonamme. Jatkoimme juttelua perinteisesti IRCissä ja siitä se varsinainen matka sitten alkoikin.

Suhteen aloittamispäätöksen tehdessäni tiesin, että elämä tulee olemaan rankkaa, mutta se ei minua enää haitannut, koska tiesin että rakkaus voittaa. Rakkaus on todellista uhrautumista ja itse uskon enimmäkseen pyyteettömään rakkauteen. Rakkaus ei aseta ehtoja. Asian tiedostaessani minua ei enää haitannut mitkään sairaudet. Nykyään tiedän että tein oikean päätöksen. Elämä on ihanaa.

Unconditional love is a term that means to love someone regardless of the loved one’s qualities or actions.

Tiedän, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. En voi tietää mitä tapahtuu. Vanhempanikin erosivat 26 vuoden avioliiton jälkeen, niin voi käydä meillekin, mutta sitä minä en mieti missään vaiheessa. Tärkeintä on että molemmat haluamme yrittää, olla toinen toisemme kanssa, ratkaista kaikki mahdolliset eteen tulevat ongelmat. Avoimuus ja ongelmien välitön ratkaiseminen on se minkä uskon suhteessamme kantavan vielä pitkälle. Häämme eivät olleet mitkään isot ja upeat vaan simppelit maistraattivihkimiset. Kotona tanssimme ja joimme skumppaa parin hyvän kaverin kanssa. Avioliittolupausta kunnioitamme joka tapauksessa, ”niin myötä ja vastoinkäymisissä”, vaikka vastoinkäymisiä tulisi ihan koko ajan.

Tuli ehkä hieman sekava postaus, mutta jotenkin tuntui siltä että minun oli pakko hieman kertoa tarinaamme lisää. Tämä on vain pintaraapaisu tapahtumista, joita koimme, mutta tässä on sen muiston ydin, jota haluan vaalia ja muistaa hyvällä. Toinen heinäkuuta vietämme kolmatta hääpäiväämme.

Minä rakastan sinua Veera. ♥

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää