Osallistuin tänä vuonna Movemberiin, vaikka toisaalta tiesin etteivät viikseni oikein kasva siihen mittaan että niitä voisi viiksiksi sanoa. Minulla alkoi parrankasvu joskus täysi-ikäistyttyäni, mutta se on aina ollut melko hidasta. Kaksikymmentä vuotta täytetyäni parrankasvu vähitellen kiihtyi, mutta yleensä viikossakaan eroa ei huomaa muut kuin vaimoni (viiksikarvojen piikit pistävät pussatessa).
Säälittävää, tiedän. Mutta tulipahan osallistuttua. Jep, ajan pois pian, sillä täytyy käydä uusimassa passi ja passikuva Hollannin reissua varten, enkä halua räkäjarruja kuvaan. Ei ne oikeasti tuon enempää tai nopeammin kasva. Pitänee odottaa muutama vuosi. Isälläni kasvaa parta nopeasti, veljilläni ei (ainakaan vielä). Sedälläni ei ole koskaan kasvanut parta. Papoillani kasvaa aika hyvin. Uskoisin että geenien puolesta parrankasvuni on turvattu. Jos ei muuta niin ainakin leuassani on aina kasvanut jotain. Tykkään pukinparrasta ja toivon että joku päivä saan siitä sen verran pitkän että pystyn sen letittämään. Se olkoon elämäntyöni.
Olen tavoistani poiketen käyttänyt tänä syksynä pipoa ja kaulahuivia. Tätä huivia käytin viimeksi vuonna 2007, jolloin tyylissäni ei vielä ollut mitään heviä tai edes rock-henkisempää:
En ole käyttänyt pipoa, koska se paksun tukkani kanssa mikään pipo ei ole mahtunut päähän. Löysin kuitenkin löysähkön villaisen pipon, jota Veera on käyttänyt rastojensa kanssa. Omin mustan pipon itselleni nopeasti pysyvästi. Jos törmäät tämän näköiseen hiippariin ulkona, se olen minä:
Tukan olen ulos lähtiessä laittanut aina nopeasti nutturalle, jotta saan pipon mahtumaan parhaiten päähän. Lopputulos työ-nuttura-lookilleni on yleensä jotakuinkin tällainen (joskus parempi, joskus huonompi – harvoin unohtuu päähän sisällä):
…mutta useimmiten näytän kotioloissa jotakuinkin tältä:
Himoitsen tällä hetkellä kaikkia Legion of Doom -vaatteita. Pitäisi ostaa ainakin uusi talvitakki, kengät, sekä kynsikkäät. Katsoo nyt saanko vielä tämän vuoden puolella.
Tulipas tästä neitimäinen muoti- ja tyylibloggaus, mutta pitäähän sellaisiakin olla joskus. Kaikki kuvat (paitsi tuo 2007) on otettu ihan hiljattain. Onpahan jotain uutta minusta. (Tämä taitaa muuten olla kaikkien aikojen ensimmäinen ajastettu bloggaukseni. Ajastettu näkymään tiistaina 11:12, kirjoitettu ma-ti yönä.)
Kirjoittaja on 23-vuotias viittomakielinen elämäntapanörtti, noin 10 tietokoneen omistaja, Linux- ja Android-käyttäjä, hevimies, naimisissa kuurosokean kanssa. Harrastukset ammattina. Harrastaa myös kirjoittamista ja elokuvia suurehkossa mittakaavassa. Lisää tietoa →
(Huom! Tästäkin kirjoituksesta löydät esteettömän näkörajoitteisille suunnatun version kirjoittamalla osoitteen perään ?esteeton tai klikkaamalla tätä linkkiä)
Olimme lauantaina koko perheen voimin Suomen kuurosokeiden ry:n Jyväskylän toimiston kuurosokeille ja heidän perheelleen tarkoitetussa tapaamisessa, jossa opettelimme perheenjäsenten kesken haptisia ja viittomakielisiä kommunikaatiotapoja. Tapaamiseen oli ilmoittautunut kolme perhettä, joista yksi joutui perumaan. Hommaa johti kommunikaatiopäällikkö Riitta Lahtinen, johon ehdimmekin jo tutustua syyskuussa.
Meitä oli kaksi perhettä; meidän pieni perhe eli minä, Veera ja Lotta sekä kuurosokeat kaverimme Jarkko & Nina sekä heidän (terve) viisihenkinen lapsikatras. Syksyllä opittu lormitus (eli brittiläiset sormiaakkoset ja siitä juontuvat sovelmat) palautettiin mieleen ja kerrattiin tavat joilla voi kertoa esim. “poistun huoneesta tähän suuntaan” sanomatta sanaakaan ja ilman että toinen näkee mitään. Lisäksi treenattiin viestien tunnistamista silmälappujen avulla. Lopuksi kertailtiin taktiilit sormiaakkoset. Tuli taas oivallettua elämää helpottavia tapoja kertoa asioita kuurosokealle vaimolleni.
Ei sillä, ettenkö aiemminkin olisi osannut. Kuten olen aina kertonut muillekin, minulla ei ole ollut koskaan ongelmaa kommunikoinnin kanssa. Tutustuessani, rakastuessani Veeraan halusin oppia hänen kielensä, hänen tapansa jutella. Ennen Veeraa en ollut koskaan ajatellutkaan viittomakieltä, en tiennyt siitä mitään. Kuulo- ja näkörajoitteistaan huolimatta olemme kautta aikojen löytäneet todella monta tapaa kommunikoida:
Kerrattiin asioita, jotka ovat meille muutenkin arkea. Nyt niitä osasi vain miettiä kunnolla. Tulee jatkossa otettua paremmin huomioon valon paikan, viittomisetäisyyden, ja niin edelleen. Oivalsin myös tehokkaammat tavat taktiilille viittomiselle ja nyt viittominen sujuu entistä sujuvammin.
Opin myös että Veeralla ei välttämättä ole aina syytä kiukutella jos en tajua huomioida etäisyyttä tai valoa, kun huomasin että kuurosokea mieskään ei kuulemma aina tajua vaikka itse sairastaa sairautta. Erittäin valaiseva kurssi. Odotan innolla seuraavaa.
Torstaiseen kyselyyni “Mistä aiheesta toivot lisää kirjoituksia eniten?” on tullut huikeat 34 vastausta, kiitos kovasti! Kyselyyn voi edelleen vastata. Yllättävää on se, että kuulumiset ja lässynläät kiinnostavat enemmän kuin asiatekstit. Kuvittelin sen aina olevan päinvastoin. Blogini onkin ollut usein hiljaa siksi, koska en ole keksinyt aihetta josta kirjoittaa, tai en ole jaksanut jatkaa luonnoksia eteenpäin. Toisaalta aikakaan ei ole oikein riittänyt, sillä luonnoksissa on jatkuvasti yli 30 tekstintynkää…
Olen kuitenkin unohtanut bloggaustavan joka minulla aikoinaan oli. Bloggasin aina kun siltä tuntui, välittämättä yhtään siitä millaista ulosanti on. Toisinaan teksteistä tuli varsinaisia helmiä, toisinaan ne olivat ympäripyöreää shaibelia. Mutta juuri sitä shaibelia niiden helmien joukossa ihmiset ovat näköjään kiinnostuneita lukemaan. Nykyään olen myös santsannut aihekuviin, mutta nyt huomasin että niilläkään ei ole niin suurta merkitystä kävijöille – jos jollain on arvoa niin itse räpsityillä. Enpäs ihan heti osaakaan sanoa milloin viimeksi kirjoitin bloggauksen ilman kuvaa tarkoituksella… Olen kuitenkin nyt päättänyt pyrkiä “parantamaan tapani” ja tarjoamaan sinulle paloja elämästäni jatkossa estottomammin.
Kuviakin pitäisi lajitella, niitä on pari sataa gigaa… ajattelin jopa myydä järjestelmäkamerani, sillä tässä huushollissa ei kahta jykevää kameraa tarvita. Suurimman osan kuvista olen ottanut pitkään pelkästään puhelimellani, sillä kun saa todella hyviä kuvia nopeasti. Järkkäriä harvemmin jaksaa ottaa minnekään mukaan, eikä näin ollen kuviakaan tule otettua. Varsinaista valokuvaamista en ehdi enää harrastaa.
Viikot vierivät todella vauhdilla. Töissä on kivaa, kotiasiat ovat kunnossa, tyttö kasvaa, univelka lisääntyy. Iltaisin aika venyy elokuva- ja koodausharrastusten parissa, mutta yllättävän hyvin on ehtinyt tavata ihmisiäkin. Lähitulevaisuus tuo tullessaan ainakin viittomakielistä teatteria, firman pikkujoulut ja Hollannin työmatkaa. Hyvin menee ja hyvältä tuntuu, enimmäkseen. Tsemppaan vaimoa koulunkäynnissä, joka tuottaa hänelle välillä haasteita kuurosokeuden aiheuttamien lisätöiden vuoksi. Olen todella ylpeä mussukastani, hän on luokan priimus! Luokkalaisensa tuntuvat usein olevan täysin välinpitämättömiä kakaroita, mutta Veerani vain jaksaa painaa vaikka läpi harmaan kiven. Love.
Laittakaahan kommenttia ja toivepostauksia, jos sellaisia on. Tänks! (Niin ja vielä kerran se kysely, sun pitää vastata!)