Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on noin 3 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 23-vuotias.

Tänään ihmettelin jälleen itseäni, miksi rutiinini ovat edelleen kadoksissa. Taas huomaa, että masennuksella on yllättävän kauaskantoiset vaikutukset. Hukassa ovat rutiinit kuten siivoaminen, hampaiden peseminen, hiusten harjaaminen, tiskien laittaminen, roskien vieminen, liikunta ja säännöllinen ruokailu. Esimerkiksi aamupalaa en ole syönyt varmaankaan kymmeneen vuoteen.

Olen ollut pitkään terveempi, elämän löytänyt iloinen sielu. Se sama huumorintajuinen veikko, elämäniloinen jantteri. Ujouteninkin on vuosien saatossa hävinnyt kokonaan. Olen ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen, yhtään nörtähtäviä puoliani vähättelemättä. Silti masennuskausieni jättämät arvet näkyvät vielä jonkin verran ulospäin. Uusiin ihmisiin tutustun jokseekin hitaasti, vain erinäisten tapahtumien ja tilanteiden kautta, en enää ollenkaan spontaanisti. Yleisesti ottaen kiinnostus ihmisiin on yhä pieni, vaikka ihmisfobiasta ja -vihasta olenkin päässyt eroon. Mutta näkyvintä on kuitenkin arkirutiinien puuttuminen.

Jan 18 / IMG_6351
Creative Commons License Kuva: tavopp

Olin kuin kotonani lukiessani Mun Masiksen bloggausta aiheesta ”Miten tukea ystävää, joka on masentunut?”. Huomasin kavereideni ja ystävieni kaikonneeni miltei kokonaan. Syynä tietysti myös perheen perustaminen ja elämän muut asiat, mutta masennus se suurin takapiru taitaa kuitenkin olla. En jaksanut pitää yhteyttä muihin, joten miksi muut olisivat jaksaneet pitää minuun yhteyttä? Perisuomalaisen ”en pidä yhteyttä muihin, muut saavat pitää yhteyttä minuun” -toimintatavan lisäksi huomaan masennukseni tämänkin vaikutuksen nykyminääni. Minulle ei edes tule mieleeni tavata kavereita vapaa-ajallani nykyään. En soita kenellekään, ihmiset soittavat minulle. En älyä pyytää kaveria kylään, ennen kuin törmäämme toisiimme vahingossa kaupungilla. Ja silloinkin se jää vain sanahelinäksi.

Joka kerta olen antanut ystävilleni anteeksi. En ole ottanut asiaa edes puheeksi sitten kun olen parantunut tarpeeksi palatakseni elämään takaisin. Mutta samalla joka kerta ystävyydestämme on kadonnut jotain.

Huomaan saman efektin. Kun alkaa jälleen elämään ja kukoistamaan uudelleen, huomaa että on missannut monta yhteistä vuotta kavereiden kanssa. Sitä ihmistä ei enää tunnekaan samalla tavalla kuin sen joskus tunsi. Siitä kaverisuhteet helposti sitten tyrehtyvät kokonaan, kun ei enää olekaan mitään yhteistä. Ihmiset muuttavat eri kaupunkeihin ja that’s it. Mutta kuten sanoin, isona syynä on myös perhe. Mutta perhekään ei yleensä tyrehdytä kaverisuhteita kokonaan, joten syynä on oltava masennus.

Ja edelleen myönnän, että vikaa on myös minussa. Olen liian kade heidän ”täydellisille” elämilleen ja he liian pumpulissa kasvaneita ymmärtääkseen minun traagista elämääni. Annettakoon siis heille anteeksi.

When photography turns social experience
Creative Commons License Kuva: Xavier Donat

Itsekin usein katselen Facebook-kavereiksi muuttuneiden kavereideni kuvia ja huomaan heidän olleen onnellisempia, matkustaneen ja niin edelleen. Kuvat ovat yleensä tarkoin valittuja, täydellisiä. Niistä paistaa läpi tyytyväisyys elämään. Monet elävät sellaisella asenteella, että kokevat masentuneen ihmisen taakaksi, eivätkä halua masentunutta ”pilaamaan” hyvää fiilistään, hyvää elämäänsä. Ja niinhän se yleensä onkin, masentuneen jutut saattavat usein olla aika synkkiä. Useimmiten hyvää elämää elänyt ei myöskään voi ymmärtää toisen ahdinkoa millään tavalla, eli kaukaa kiertäminen on karusti ajatellen jopa suotavaakin.

Miten sitten haluaisin, että ystävät tukisivat minua?

Eniten varmaan auttaisi, jos he vaan tulisivat käymään, toisivat kahvipullat tullessaan ja raahaisivat minut vaikka mukanaan kävelylle. Tai sitten vaan istuskeltaisiin ja juteltaisiin ja muisteltaisiin yhteisiä hauskoja juttuja (myös masentunut osaa nauraa). Kuuntelisin mielelläni heidän arkisia aherruksiaan ja kommelluksia lasten kanssa ja kaikkea normaaliin elämään kuuluvaa. Missään nimessä EN halua analysoida masennustani ja sen syitä. Se EI piristä minua ja syyt joka tapauksessa kuulostavat ei-masentuneesta hassuilta ja vähäpätöisiltä. EN halua kuulla miten elämässäni on kaikki hyvin ja minun pitäisi olla onnellinen siitä mitä minulla on. Sen tiedän järjellä ajateltuna. Tunnetila vaan on masentuneena toinen.

Allekirjoitan täysin. Masentunut ei itse jaksa, joten olisi ihan mahtavaa jos edes ne läheisimmät ihmiset ymmärtäisivät edes tällä tasolla. Se ei paljon vaadi. Mutta ihan totta on, että heikoin lenkki jää helpoiten huomiotta kaveriringissä. ”Mitä järkeä sinne on mennä, sehän on sellainen angstinen nykyään”, ”se on masentunut, eikä osaa enää pitää hauskaa”, ajattelevat. Totuus on kuitenkin että siinä tilassa pelkästään huomioiminen piristää.

Itsehän olen masennuksesta tervehtynyt tai ainakin oppinut elämään niin että se ei haittaa elämääni. Asiat ovat menneet kohdallani todellakin nousuun. Ehkä ainoastaan olen enää huolissani vaimoni hyvinvoinnista. Masentuneena kun on vielä vaikeampi pitää ihmiskontakteja silloin kun sattuu sairastamaan psyykkisen sairauden lisäksi fyysistä sairautta, vieläpä sellaista joka aiheuttaa kuurosokeutta. Toivon että oma vihdoin psyykkisesti terveempi minäni tasapainottaa myös vaimoni tilaa. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen niin kyllä minulta silleen kavereita löytyy, enkä edes toisaalta ole koskaan vaatinutkaan kenenkään pitävän yhteyttä. Minua alkaa enemmänkin ahdistamaan jos ”joutuu” päivittäin olemaan tekemisissä ihmisten kanssa. Yksi BFF riittää ja se on vaimoni.

Aiemmin kävin Facebookissa keskustelua Wilma Schlizewskin väitteestä: ”Masennuksesta voi parantua päivässä”, jonka totean vääräksi. Hyvä kaverin kommentti:

Itse masennuksen vaiheet läpikäyneenä tiedän, että kun aamulla heräät ja toivot olevasi kuollut, ei siinä tilanteessa vain tule mieleen, että nytpä ryhdistäydyn ja pim olen terve.

Hyvä kommentti myös toisaalla:

On olemassa ”masennusta” ja masennusta. Lievä alakuloisuus tai stressi lievittyy helposti selfhelp-oppaan avulla ja liikuntaa harrastamalla. Masennus on helppo sana, jolla voi selittää monia, aivan muista syistä johtuvia ongelmia, kuten painonousua, haluttomuutta tai parisuhdevaikeuksia. Alakulo, apeus ja suru kuuluvat kuitenkin elämään, eivätkä ne ole masennusta. Näille tunteille ominaista on se, että ne menevät itsekseen ohi tai viimeistään elämäntaparemontti piristää, kuten Schlizewskille kävi. Tällaista normaalia, elämään kuuluvaa alakulovaihetta ei pidä kuitenkaan sekoittaa sairauteen nimeltä masennus.

Oikea masennus on sairaus, joka vaatii intensiivistä hoitoa. Tutkimuksissa parhaat tulokset on saatu lääkehoidon ja psykoterapian yhdistelmällä. Masennus on vakava sairaus, joka uhkaa ihmisen terveyttä, toimintakykyä ja jopa henkeä. Vakavaa masennusta sairastava henkilö ei pysty enää selviytymään normaaleista toimisstaan, kuten työstä, sosiaalisista suhteista tai vaikkapa hygieniasta. Masennuksessa on kyse aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta, jota juuri lääkityksellä korjataan. Masennukseen ei ole yhtä kikkaa tai onnellisuuspilleriä, vaan parantuminen vaatii kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja hyvää hoitoa. Hoitamattomana se johtaa syrjäytymiseen ja uusiutumisriski on korkea. Sairaus nimeltä masennuss kestää kuukausia, joskus jopa vuosia. Tilapäinen alakulo menee taasen ohi viikoissa.

Ottaa päähän aina, kun joku väittää, että masennus menee ohi ”ottamalla itseään niskasta kiinni”. Oikean masennuksen taustalla on usein niin vakavia asioita, ettei siinä lenkkeily paljon auta. Ulkoilu ja oikea ruokavalio voi korjata joitakin välittäjäaineiden puutteita, mutta esimerkiksi vakavasti masentuneella ei useinkaan ole voimavaroja tähän ja masennus on niin syvää ja akuuttia, että siihen tarvitaan usein sairaalahoitoa ja tukeva lääkitys. Lisäksi vakavaan masennukseen liittyy yleensä voimakas toivottomuus ja näköalattomuus, joka taas lisää itsemurhan riskiä. Tällaiset lausunnot, joissa luvataan parantaa masennus päivässä toimivat ehkä kaikkein lievimpien tapauksien kohdalla, mutta ovat muutoin silkkaa typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Tällaisten lausuntojen takia liian monet masennustapaukset jäävät diagnosoimatta ennenkuin on liian myöhäistä, kun ihmiset yrittävät viimeiseen asti ”piristyä”. Suomalaiset itsemurhatilastot kertovat tästä karua kieltään.

Ei siis sekoiteta alakuloa ja masennusta keskenään. Ihmisillä on jo valmiiksi turhia stereotypioita mielessään ja kannustavaksi tarkoitettu lausahdus saattaakin vaikuttaa aivan päinvastoin; masentunut pitää tilannettaan entistä toivottomampana, kun kuukausien hoidosta huolimatta täydellinen pimeys ei ota väistyäkseen. Wilma Schlizewski ei näytä tietävän mistä puhuu. Pieni kierros vaikkapa akuuttipsykiatrian osastolla voisi valaista tilannetta ja se kannattaa tehdä ennen psykoterapeutiksi valmistumista. Masennuksen hoitamatta jättäminen on nimittäin rikos siinä missä diabeetikonkin. Masentunut tarvitsee serotoniinia, diabeetikko insuliinia. Kuinka moni kehtaisi sanoa diabeetikolle, että sairaus parantuu päivässä omia asenteitaan muuttamalla ja urheilemalla?

Toivottavasti jonain päivänä ihmiset ymmärtävät tämän.

Arkirutiinitkin voi palauttaa, mutta siihen tarvitsisin jonkun toimivan keinon. Hitaasti, mutta varmasti. Miten saan itseni näin alkuun esimerkiksi kampaamaan tukkani päivittäin? Vinkkejä?

Nähty 3409 kertaa.

Kuva Roni Laukkarisesta itsestään

Roni "Rolle" Laukkarinen

Kirjoittaja on 26-vuotias elämäntapanörtti ja yrittäjä. Suurin osa päivästä kuluu hevimusiikin ja Front End -koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Twitter, leffat ja erikoisoluet lähellä sydäntä. Lisää tietoa →

10 kommenttia. Lisää omasi joukkoon?

Hyvä kirjoitus, rolle. Mä en viitsi elämäntarinaani tähän kirjoittaa enkä viitsi kertoa omakohtaisia kokemuksiani masennuksesta/masentuneisuudesta, mutta kysyit mahdollisia vinkkejä esim. hiusten kampaamiseen päivittäin. Auttaisiko peiliin, eteisen tai jääkaapin oveen kirjoitettu lappu mitään? ”Kampaa hiukset” (:

Kirjoitti

Niin ei tarvitse kammata.

Kirjoitti

Sää tutustuit esim. meikään hyvinki spontaanisti! :)

Kirjoitti

Oletko varma, että nuo kaikki johtuvat masennuksesta? Me ihmiset olemme erilaisia vaikka meitä yritetäänkin tunkea siihen samaan muottiin. Minä en ole ikinä ollut masentunut tai mitään, mutta silti tiskaan vasta siinä vaiheessa kun kaikki astiat on likaisia, silti viihdyn paremmin yksin kuin ihmisten kanssa, silti en syö aamupalaa. Jotenkin sain tekstistä sellaisen kuvan, että ehkä vaadit itseltäsi liikoja. Ei meidän kaikkien tarvitse sopia siihen muottiin, että olemme ylisosiaalisia, aina iloisia, elämme aina terveellisesti ja kotikin on kuin sisustuslehdistä.

Kirjoitti

@Vedä kaljuksi: Ei se ole ratkaisu ongelmaan. Poistatanko hampaanikin niin ei tarvitse harjata?

@Joanna: Niinpä taisin :-) mutta kuten sanoin, tilanteiden ja tapahtumien kautta on helppokin tutustua ihmisiin, varsinkin kun on samanhenkistä.

@micke: Melko varma että suurin osa. Kyllä moni minua kuvailisi varsin sosiaaliseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi. Ihan analyysikin tehty kun työt aloitin, jossa sanottiin että en ehdottomasti ole ainakaan introvertti. Minulla ei vain ole tietynlaista kiinnostusta ihmisiin kuin ehkä pitäisi. Sanomisissa on ehkä kuitenkin perää, nimittäin kun tarkemmin mietin niin tällainen minä olen… mutta osa johtuu myös suoraan masennushistoriastani.

Kirjoitti

Masennuksesta pitää ottaa kaikki irti. Tiesitkö Roni, että joskus masentunut ihminen osaa tehdä jopa parempia valintoja? Masentunut ei mene ”No kai tääkin kelpaa” vaan haluaa paremman. Mene ulos ja nauti elämästä, en usko blogikirjoittelun auttavan niin paljoa. En usko säälipisteiden keräämisen auttavan, enkä tiedä mitä haet tällä kirjoituksella. Lähtekää perheenne kanssa lomalle ja unohda vaikka väkisin omat murheet. Jos ei toimi, niin olen väärässä. Jos toimii, niin en halua kunniaa. Itseinho ja negatiivisuus vain ruokkii negatiivisuutta, muistahan poika se.

Kirjoitti

Kuulostaa siltä, että tiedät masennuksesta tai oikeasti masentuneesta hyvin vähän. Kuka kerjää ”säälipisteitä”? Jos yhtään tietäisit, et höpöttäisi tuollaista. Nämä kirjoitukset eivät ole negatiivisuutta, vaan asioiden pohdintaa, purkua. Itselleni kirjoittaminen on tapa purkaa ja pohtia asioita, ei ”ruokkia negatiivisuutta”. Sinun käyttäytymisesi ruokkii negatiivisuutta.

Veikkaisin että seuraava kommenttisi olisi ollut jotain ”otahan itseäsi niskasta kiinni laiskimus”, tai jotain vastaavaa. Tämän kirjoituksen tarkoitus oli nimenomaan jälkipuida masennukseni seurauksia. Minullahan ei ole nykyään diagnisoitu edes masennusta, enkä ole kokenut itseäni masentuneeksi pitkään aikaan.

En tiedä luitko tekstiä kokonaan ollenkaan kun niin väärän kuvan sait minusta tai elämästäni. Aivan kuin emme perheeni kanssa olisi olleet lomailleet tai käyneet missään viime aikoina. Suurin osa kommentistasi kuulostaa ihan käsittämättömältä. ”Unohda vaikka väkisin omat murheet”… ehkä en edes yritä selittää sinulle MattiMMMM, ei kun anteeksi korjaan, Wilma Schlizewski. Kannattaa lukea myös tämä.

Kirjoitti

Itsekin samassa jamassa olleena voin todellakin allekirjoittaa kavereiden karkaamisen ja jopa suoranaisen hylkäämisen, toisaalta myös niiden muutaman vahvan ystäsyyssuhteen vahventumisen ja jopa uusien löytymisen masentumisen myötä.

Pahinta masentuneelle on juuri nämä hurskastelijat jotka sanovat että noniin, otapas vaan ja lähde perheen kanssa lomalle. Teepä niin jos asunnossasi on vesivahinko, isän hautajaiset pitää järjestää, olet joutumassa työttömäksi ja koirasi tarvitsee pian leikkauksen tai kuolee. Ihan vain esimerkkinä.

Kirjoitti

Hyvät sivut! Pystyn suhteellisn hyvin samaistumaan fiiliksiisi, itselläni myös pitkä masennus joka alkaa pikku hiljaa 2 vuoden psykoterapian avulla olla takana. Leo Buscaglia – Elä täydesti tätä päivää ja Eckhart Tolle – Läsnäolon voima. Siinä pari kirjaa jotka suosittelen lukemaan. Molemmissa on hyvää asiaa elämästä yleesä, rakkaudesta ja nykyhetkeen keskittymisestä. Masenus on mielestäni yksi nykyajan pahimmista sairauksista ja se kannattaa hoitaa ajoissa. Ammattiapua löytyy kuitenkin hyvin. Masennuksen voittaminen on kovan työn takana mutta kun siitä vihdoin pääsee irti alkaa elämä kuin alusta. Tsemppiä jatkoon!

Kirjoitti

Kiitos kommentista Kaarlo (ja mmoira, jolle unohdin vastata aiemmin, pahoittelut). Masennus on vakava sairaus, kyllä, kaikki sellaiset ovat jotka johtavat edetessään kuolemaan. Olosuhteet ovat kotonani ja elämässäni sellaiset, että parantuminen on hidas prosessi. Vaikka en enää niin masentunut olekaan, huomaan itsessäni masentuneisuutta vieläkin. En pysty nykyään keskittymään enää kirjoihin, mutta laitan vinkkisi korvan taakse.

Elän nykyään asenteella ”älä murehdi menneisyyttä, sillä se on jo tapahtunut. Älä murehdi tulevaisuutta, sillä se ei ole vielä tapahtunut. Elä nykyhetkessä, ja tee siitä kaunista”. Kiitos paljon tsempeistä, arvostan!

Kirjoitti

Kommentoi