Avainsana "rakkaus"
- Käytetty 19 kertaa
Vanhempia, uudempia, ja sitä rataa...
Vanhempia, uudempia, ja sitä rataa...
Jyri Väätäinen kirjoitti hetki sitten puolison hyödyllisyydestä Mediablogissaan (via). Kärkkään ja suoran mielipiteen ansiosta oli aivan pakko ottaa kantaa asiaan omassa blogissani.
Mitä sitä tekee naisella nykyään? Minä itse en vittuile kun tulen aamuyöllä kotiin ja pistän keittiön pöydälle maaten. Minä itse en nalkuta kun kalsarini lojuvat vessan oven edessä. Minä itse en ole jatkuvasti vailla shoppausaikaa. Minä itse en raahaa itseäni kaiken maailman kissaristiäisiin tahtomattani. Mitä nainen tekee? Niin juuri. Miettikää.
Jaa että mitä naisella tekee? Minusta voisi yhtä hyvin kysyä mitä ystävillä tekee? Nainen kun on optimaalisessa tapauksessa paras ystävä mitä voi koskaan saada. Jyri yleistää ja vääristää aivan liikaa naiskuvaa. Minun vaimoni ei ole turhan tarkka esimerkiksi onko asunto “tip top”-siisti tai olenko illalla tai vaikka yöllä tapaamassa kaveria. Asioista tietysti täytyy sopia, sillä onhan kyseessä sentään elämän tärkeimpiä ihmisiä. Järki kaikessa kuitenkin.
Minun naiseni ei myöskään shoppaile turhia, eikä raahaa minua mukaan jos emme ole yhteisillä ostoksilla. Kaikki naiset eivät ole “nalkuttavia pompottavia ämmiä”, tai jos ovat niin silloin on kyllä mies pahasti tossun alla. Tai sitten miehellä ei ole tietoa millainen parisuhteen oikeasti kuuluisi olla.
Itse kirjoittaisin enemmänkin aiheesta “Mitä sitä seuran hakemisella, kun voi olla hakemattakin”. Itselläni ei nimittäin koskaan ole ollut “haku päällä”, eli en ole koskaan etsimällä etsinyt naisseuraa tai kumppania. Olin ennen aivan samaa mieltä kuin Jyri, että jos mitä sitä naisella kun voi yksinkin olla, tai että jos ei naiset minusta kiinnostu niin en kiinnostu heistäkään.
Seurusteluhistoriaa minulla ei ole koskaan ollut, enkä ole kokemusta edes halunnut hakea. Minulle riitti se että kohdalle osuu se ihminen johon minulle kehittyy vahvoja tunteita. Minulle riitti se että en enää järjellä osannut selittää miksi viihdyn tämän ihmisen kanssa vaikka lopun elämääni. Silloin tiesin että rakkautta ei pysty selittämään, ja se tulee kohdalle silloin kuin sitä vähiten odottaa. On sanottu että tosirakkautta etsiessä sitä ei koskaan löydä, vaan vasta sitten kun etsimisen lopettaa. Ja toisaalta jotkut voivat olla tuomittuja asumaan yksin.
Olen itse asiassa aina ajatellut hieman eri tavalla kuin muut. En esimerkiksi hyväksy autokortin hankintaa itselleni. Vaikka yhden auton puuttuminen ei asiaa auta, on silti hienoa vaikuttaa, koska kävellenkin pääsee ja pyörä on käyttövalmiina vuoden jokaisena päivänä. Naisellakaan ei mitään tee, saapahan päättää asioista itse, eikä tarvitse kinastella esimerkiksi missä kalsarit säilytetään tästä eteenpäin.
Itsellänikään ei ole autoa, eikä ajokorttia, tosin hieman eri syistä (lue: raha). Pyöränikin varastettiin, joten nykyään liikun joko bussilla tai kävellen. Pidemmät matkat kuljen joko kimppakyydillä, tai junalla. Naisiakin on erilaisia, eivät kaikki vaadi mieheltä samoja asioita. On naisia jotka eivät edes halua tehdä päätöksiä, vaan antavat miehen “perheen päänä” tehdä kaikki päätökset. Tietenkin parisuhteen kannalta päätöksenteko yhdessä on suotavaa, tai ainakin päätösten kertomisesta toiselle hyvissä ajoin.
Nyt kun minun ei tarvitse mennä joka päivä tahtomattani vaatekauppareissuille, huolehtia lapsista (tai kuunnella niiden ärsyttävää ulinaa päivät pitkät) voin kuunnella musiikkia, nauttia elämästä ja tehdä kaikkea mistä itse tykkään.
Seuraavaksi lapset. Mitä paskaa niistäkin pitäisi kirjoittaa. Okei, muistelen joukkoliikennematkojani. Ei mikään ole sen vituttavampaa kuin nainen, lastenvaunut ja itkevä lapsi. Tekee aina niin mieli laittaa vauvan suun tukkoon jollain jäätelöpuikolla, että olisi edes minuutin hiljaa. Ne sitten itkee parhaimmillaan koko bussimatkan ja onneksi on suljetut kuulokkeet keksitty mutta kun silti moista vinkumista pääsee läpi. Ei naista, ei lapsia, ei huolia – tästä tulee nauttia.
Syökää te päänne, kun teillä on vauva ja nainen haluaa teidän valvovan sitä. Minulla menisi hermo jo ensimmäisiin itkuihin.
Kuka tai mikä sanoo että elämästä ei voisi nauttia puolison tai lapsien kanssa? Miten niin lapset ulisevat päivät pitkät tai puoliso kiskoisi joka päivä vaatekauppareissulle? Olen pettynyt että Jyri on kirjoittanut naisista ja lapsista näin negatiiviseen sävyyn. Aina ajatellaan että puoliso, tai etenkin lapsi rajoittaisi elämää, tai “elämä on ohi”, tai “nuoruus pilalla”.
Palataan alkuperäisiin kysymyksiin: Mitä hyötyä puolisosta on? Itse koen asian niin että puoliso on elämänkumppani, paras ystävä, jonka kanssa viihtyy parhaiten. Vaikka en sinkkuna seuraa etsinytkään, olin usein yksin. Masentuneena yksinäisyys vielä korostui ja lisääntyi, eikä se aika ollut ollenkaan kivaa. Vähän väliä toivoin mielessäni itselleni kumppania, mutta odotin rauhassa.
Itselleni vaimoni on valtava henkinen tuki ja apu. Vaimoni tykkää tehdä ruokaa, ja kokkaa minulle jopa päivittäin, ja voi pojat mitä herkkuja! Sinkkuna ei ollut ketään kenen kanssa jutella – varsinkaan vaikeista asioista – , ainakaan sellaista joka olisi aina saatavilla samalla tavalla kuin nyt. Sinkkuna elämä oli tasapaksua, ainakin itselläni kun olen sellaista sorttia. Puoliso tuo elämään monipuolisuutta, kun saa jakaa asiat toisen ihmisen kanssa.
Mitä tulee perheeseen ja lapseen. Mitä hyötyä perheestä ja lapsesta sitten on? Minä ainakin olen sitä mieltä että vaimo ja lapsi on ollut ihaninta mitä elämässäni on tapahtunut. Oma lapsi on jotain uskomatonta. Minun elämäni on ainakin saanut tarkoituksen, kun sukuni jatkuu. Oma tyttöni kasvaa, ja sitä on aivan uskomatonta seurata. Siinä oppii jotain ihmisestäkin, ja ihmisen perimmäisestä luonteesta. Se on jotain elämää suurempaa, eikä sitä voi sanoin kuvailla. Pienen tyttöni syntymä on vaimoni tapaamisen kanssa jaetulla ykkössijalla elämäni kohokohdissa. Jo tyttäreni suunnittelusta asti kuulumisiani ja mielipitetäni voi lukea pikkuisen blogista.
Tietenkään muiden lapset eivät ole sama asia kuin oma. Toisaalta lapsettomat ja vielä nuoret usein sanovat “tykkään lapsista kunhan ei ole oma”. Enkä oikein ymmärrä niitäkään ketkä eivät pidä lapsista ollenkaan, koska kaikkihan me olemme lapsia joskus olleet. Ja kaikki pysymme jonkun lapsina.
Mielestäni lasta, suhdetta, tai perhettä boikotoivat ovat henkisesti ja/tai fyysisesti vielä kasvuiässä. Kaikilla on syinsä, mutta minulla ainakin oma perhe on vain rikastuttanut elämää. Oman lapsen hoitaminen ja kasvattaminen ei todellakaan ole negatiivinen asia. Itse olen lapsen elämässä mukana enemmän kuin keskivertoisä, ja vaippojen vaihtokin on ollut alusta asti yhtä juhlaa. Sitä ei ymmärrä ennen kuin on vanhemmuuden kokenut. Se on niin ihmeellistä että oman lapsen pieni kakkakin voi olla ilon aihe. Lisää tosiaan voi lukea tyttäreni blogista.
Mikäpä sen mahtavampi tunne kun oma pieni tyttö tulee halaaman ja sanoo “isi on ihana”. [...]
Parhaassa tapauksessa kumppani on siis sellainen henkilö joka täydentää elämää, omaa luonnetta, ja tekee asioista paremman. Kumppani auttaa, tukee, lohduttaa, ja yksinkertaisesti on mukana. Parisuhteessa kuuluukin olla hyviä ja huonoja hetkiä, mutta parhaassa tapauksessa kumpikin osapuoli ottaa toisensa huomioon. Tällainen parisuhteen mielestäni pitäisi olla. Kenenkään ei tarvitse sietää naista tai miestä joka ei ota omia tarpeita mitenkään huomioon. Parisuhde on epäitsekkyyttä parhaimmillaan. Itsekäs ihminen ei suhteissa pitkällä tähtäimellä pärjää. Täytyy osata ajatella toista, eikä vain itseään.
Tietenkin jos tahdot bilettää ja ryypätä, mennä ja tulla, ja tuijottaa vain omaa napaasi 24/7 niin tietenkin silloin homma on selvä kuin pläkki: ehkä kumppania ei ole silloin tarkoitettu sinulle. Parisuhde on kuitenkin suotavaa ja ihan normaalia. Ei minua haittaa elätkö yksin vai kumppanin kanssa, mutta jotenkin särähtää jos mielestäsi kaveria ei tarvitse mihinkään.
Olen samaa mieltä Reinon kanssa, joka kommentoi jo Jyrin artikkeliin osuvasti:
Itse olen löytänyt rinnalleni naisen joka tekee omia juttujaan ja minä teen omiani. Välillä tehdään juttuja yhdessä ja välillä erikseen. Toimii. [...]
Harrastamme vaimoni kanssa suunnilleen samoja asioita, mutta eroavaisuuksiakin löytyy, mikä vain täydentää suhdettamme. Meillä on unelmalapsi, joka on myös muidenkin mielestä maailman helpoin hoidettava; aina iloinen eikä koskaan tunnu parkuvan syyttä. Jos on massu täysi ja vaippa puhdas niin elämä hymyilee.
Oletko sinä parisuhteessa, vai sinkku? Onko sinulla lapsi(a)? Miksi, miksi ei? Ota kantaa kommentoimalla merkintää!
Tämä lapsuutta, vanhempia, ja vanhempien eroa käsittelevä ajatus on todella pitkä. Ota mukava asento…
Pitkäaikainen unettomuuteni on liittynyt ehkä eniten siihen että ajatuksenjuoksuni on liian kova. Osaa ja arpaa asiaan on myös kesällä, helteillä, tietokoneella, elokuvilla, irkillä, Linuxilla, ja pelkästään sillä että tykkään yön rauhasta, ja – täytyy myöntää – valvomisesta. Mutta kuitenkin, vaikka menisin petiin jo yhdeksältä, uni ei tule koska päässä on liikaa ajatuksia. Aivan kuten tänäkin yönä.
Ajattelijat masentuvat helpoiten, sanotaan. Einsteinkin sairasti masennusta, sanotaan. Liekö jutuissa perää, mutta niinhän se menee että kun ajattelee liikaa, tuppaa ajattelemaan myös maailman pahuutta, ikäviä asioita. Ja kun resurssit eivät riitä vastaamaan kysymykseen miksi asioita tapahtuu, melankolia on väistämätöntä.
En ole kuitenkaan surullinen tai masentunut usein öisin ajatellessani. En nytkään. Enemmänkin olen ehkä juuri melankolinen, maksimissaan. Toisaalta jokunen yö olen kyyneleenkin tirauttanut, oli kyse sitten onnesta tai surusta. Olen melko herkkä ihminen, ja näytän yleensä tunteeni minua lähellä olevan asian tullessa ajankohtaiseksi. Jos en muille, niin itselleni, tai tyynylleni, varsinkin öisin ajatellessani.
Lähdin kirjoittamaan ajatuksiani taas ylös, vaikka tiedän että myöhäiseksi menee… Lotta herää usein yhdeksän ja kymmenen välissä, jolloin en luonnollisestikan ole virkeimmilläni nukuttuani sen 2-4 tuntia. Venähtäneillä päiväunilla otan sitten aina univelkaa kiinni. Se ei ole kovin hyvä asia, mutta parempi sekin kuin kerätä tahallaan tai vahingossa viikon univelat ja nukkua niitä sitten monen päivän pätkissä pois.
Tänä yönä mietin jälleen vanhempieni eroa. Ei se mikään salaisuus ole, joten voin aivan hyvin täälläkin purkaa ajatuksiani. Vaikka pyrin kirjoittamaan paljastamatta mitään intiimejä tai syvempiä salaisuuksia, haluan silloin tällöin purkaa hieman tuntojani. Onhan kirjoittamisharrastukseni aina ollutkin eräänlaista terapiaa itselleni, pikkupojasta lähtien, tiedostin sitä suoraan tai en.
Tänne en ole mielestäni koskaan kirjoittanut nimellä tai mitenkään suoraan kenestäkään henkilöstä mitään, ja niin pyrin tekemään jatkossakin. En kaipaa ongelmia, enkä halua joutua väärinkäsitysten uhriksi, ja siksi olenkin ollut varovainen Internetiin julkaistaessa. Nyt kuitenkin täytyy sen verran avata sanaista arkkuani asiasta, ja kannanottoa eroamisista ylipäätään… toivon ettei kukaan tästä loukkaannu, sillä siinä mielessä en tätä tekstiä todellakaan kirjoittanut. Tämä on vain yksi lapsen näkökulma vanhempien erosta, ja samalla jonkinlainen muistelma lapsuudesta ja vanhemmista.
En muista paljoakaan mitä omassa lapsuudessani tapahtui ennen kuin pääsin peruskoulusta. Ennen kuin täytin 15-vuotta, melkein kaikki lapsuudestani on unholassa. Muistan yksittäisiä tapahtumia sieltä täältä, mutta en oikeastaan niitäkään ennen kuin selaan lapsuuteni valokuvia – joita niitäkin on valitettavasti vain muutama hassu. Kuvia on tosin enemmän isäni luona, mutta niitä ei ole tullut katsottua läpi, eikä muunnettua digimuotoon. Omalla koneellani lapsuuskuvia on yhden käden sormilla laskettava määrä.
Tämä kertoo siitä että lapsuuteni oli melko tasapaksu. Ei ollut huomattavaa määrää ongelmia tai vaikeita hetkiä, mutta ei myöskään mitenkään liikaa hyviä hetkiä. Omia asioitani en juurikaan siis muista, mutta muistan melko hyvin millaiset vanhemmat minulla oli siihen aikaan.
Pidin aina äitiä ja isää jotakuinkin mallivanhempina. Synnyin kristilliseen kotiin, jossa vallitsivat hyvät arvot ja vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat esimerkillisiä. Isäni oli absoluuttisen raitis – ja on edelleen -, ja äitini koko perheestä ja lapsista huolehtiva ja kotiruokaa tekevä miltei täydellinen kotiäiti. Nyt kun jälkeenpäin miettii, en pannut merkille sitä että riitoja olisi ollut kovinkaan usein, ainakaan en kuvitellut niin. Oli miten oli, riidat olivat täysin perinteisiä avioliittoon kuuluvia “töyssyjä”, ja muistan heidän myös usein sopineensa riitojen päätyttyä.
Isäsuhde minulla ei ollut koskaan mitenkään kehuttava – tähän päivään asti. Pelkäsin omaa isääni pitkälle teini-ikään asti, johtuen varmaankin hänen temperamenttisuudestaan, ja minun herkästä luonteestani. Lopulta en uskaltanut kysyä häneltä mitään, koska pelkäsin hänen ärähtävän. Lopulta en halunnut “häiritä”. Emme harrastaneet yhdessä mitään, emme pelanneet palloa, emme juurikaan käyneet missään. Toisaalta, tietokoneita harrastimme molemmat, mutta se tavallaan tuli siinä heittämällä. Olihan meillä tietokoneita jo silloin kun olin vielä pieni vauva. Jotain kertoo kuitenkin se, että herkimmistä asioista – niistä joista “miehet eivät puhu” -, ja ihan muistakin, keskustelimme 90-luvulla sähköpostin välityksellä. Sen muistan hyvin. Huoneesta toiseen lähettelimme toisillemme sähköpostia.
Joka tapauksessa, olen aina ajatellut että minulla on parhaita isiä mitä voi saada. Isäni ei ollut väkivaltainen, eikä tosiaan juonut, osasi pitää kuria ja rajoja, ja oli sellainen turva ja kallio. Muistan hyvin sen turvallisuuden tunteen kun isä soitti kitaralla tuutulaulua istuen legopakin päällä, ja silitti päälakea juuri kun olin nukahtamaisillani. Olisinko ollut viisi- tai kuusi-vuotias.
Nykypäivänä minulla on parempi suhde isääni kuin koskaan aikaisemmin. Tulemme yllättävän hyvin juttuun. Aina kun käyn isän luona, ajantaju menee jutellessa. Olen erityisesti tykännyt siitä että pystymme puhumaan vaikeistakin asioista. Ja puhumaan ylipäätään. Kun muistelee ja vertaa siihen aikaan kun ei oikein juteltu.
Perjantaina kävimme perheeni ja isän ja hänen uuden vaimonsa kanssa rannalla ja uimassa. Houkuttelin isänkin uimaan, sillä en ole tainnut kertaakaan elämässäni nähdä hänen uivan Suomen vesissä. Jos olen nähnyt, en ainakaan muista. Isällä meni hetki ennen kuin pääsi kokonaan veteen, mutta sentään ui. Silloinkin muistoja palasi pintaan, ja kerroinkin hänelle että muistan nyt miten opetit minut uimaan, että täytyy olla jatkuvasti liikkeessä pysyäkseen pinnalla.
Olen aina ollut huono uimaan, ja mm. peruskoulun uintitestissä pelkäsin hukkuvani. Johtuneeko sitten siitä että en lapsuudessani harrastanut tarpeeksi uimista. Voimat eivät vissiin kehittyneet. Osa oli lähtenyt jo pesulle, ja opettaja jäi pienen porukan kanssa kannustamaan suoritustani. Loppumetreillä pulahdin jopa pinnan alle, kun eivät voimat riittäneet. Kun pääsin ylös altaasta, sain aplodit ja myöhemmin todistukseeni merkin “uimataitoinen”. En voi väittää ettenkö ollut ylpeä. Minulla on varmasti paljon muistoja pääkopassani, mutta ne vaativat aina sen tilanteen tai valokuvan jotta saan niitä sieltä ulos.
Muistan kun sain isältäni ensimmäisen tietokonepelini 5 tai 6-vuotis syntymäpäivälahjaksi (youtube-video pelistä. Pelin nimi oli Rolling Ronny (nimenihän on Roni, ja siinä isi varmasti näki lahjan ironian), ja se julkaistiin DOSille vuonna 1991, Amigalle ja Commodorelle muistaakseni jo hyvissä ajoin 80-luvulla. Olen myös todella ylpeä isästäni siinä mielessä miten hän osaa kaiken. Ne ajat kun kasvoin tietokoneiden parissa, opin kallisarvoisia asioita tietokoneista, ja ihan pikkuisen jopa myös muustakin korjailusta ja huoltamisesta. Muistan kaverieni sanoneeni “olisipa minullakin nörtti-isä”.
Isäni on minulle tänä päivänä eräänlainen henkireikä. En tiedä mitä sitten kun hän muuttaa eläkepäivilleen Thaimaahan. Muistan vielä tänäkin vuonna hieman syvemmässä masennustilassa itkeneeni äitilleni puhelimessa, kuinka pahalta tuntuu kun hän asuu nykyään niin kaukana, eikä ole enää vartin matkan päässä. Pelkkä vanhemman välimatkakin luo yllättävän paljon sellaista tiettyä henkistä turvaa, myös silloin kun lapsi on aikuinen.
Myönnät sitä sitten itsellesi tai et, kyllä vanhemmat vaan merkitsevät paljon joka asiassa, oli sitten nuori tai vanha, pieni tai suuri. Jonkun lapsia me kaikki olemme, ikuisesti. Ovathan he kuitenkin ne yleensä ne elämän tärkeimmät ihmiset jotka ovat itse kunkin maailmaan saattaneet. Ainakin jos on ollut hyvät vanhemmat ja onnistunut elämän alku. Vaimonikin hiljattain purki tuntojaan kuinka kaipaa vanhempiensa kanssa juttelua. Hänkin kun on vanhempien eron kokenut, tosin sata kertaa dramaattisemmin. Vanhempien ero jättää aina pysyvän jäljen niin eroaviin kuin lapsiinkin.
Olen melkein sitä mieltä että lopullinen ero tai välirikko on kuoleman jälkeen pahinta mitä voi tapahtua. Samalla tavallahan siinäkin joutuu luopumaan, suremaan ja unohtamaan – jos edes pystyy. Usein erossa jää vielä selvittämättömiä asioita niin lapsille kuin erovillekin, jotka voivat vaivata lopun elämää. Sitä onnea ei välttämättä enää saa takaisin. Lapset kokevat vanhempiensa tilanteen usein aivan yhtä lailla. Nuorimmilla ero tosin vaikuttaa enemmän. Mutta samaan tapaan kuin kuolema, ero vaikuttaa yleensä ainoastaan negatiivisesti myös muihin, puoleen sukuun, kun suku väistämättä halkeaa kahtia.
Kuten isänikin ensimmäisessä liitossaan pyrki, itsekin olen samalla tavalla periaatteellisesti “yhden naisen mies”, ja olen uskollinen loppuun asti. En pystyisi kuvittelemaankaan eroa, enkä itse luovuta vaikka olisi kuinka vaikeaa. Eri asia tietenkin jos joutuisin olemaan hakattavana, alkoholistiperheessä, tai jotain muuta vastaavaa. Eikä uskottomuutta tarvitse sietää kenenkään. Mutta kunnes asiat eivät ole niin huonosti, pidän kiinni loppuun saakka.
Vanhempieni tapauksessa ei kuitenkaan ollut oikeastaan kyse mistään niin dramaattisesta. Ei ollut vuosikausien väkivaltaa, ei ollut alkoholismia, ei ollut omasta mielestäni mitään niin isoa jota ei olisi pystynyt korjaamaan. Vielä keväällä olin täysin tietämätön, kun he suunnittelivat yhteistä ulkomaanmatkaa. Kun kesällä sain puhelimessa tietää, purskahdin itkuun. Tuli koko homma niin puun takaa. En osannut yhtään odottaa. Yhä vieläkin minua surettaa se että Lotalla ei ole isovanhempia jotka olisivat enää yhdessä. Ei ole mummolaa, sillä kotitalo on myyty. Kuinka kaipaankaan lapsuudenkotiani…
Tietenkään en voi asian todellista laitaa tietää, olinhan asunut jo kolmisen vuotta omillani kun vanhempani erosivat. Mutta sinä aikana jona asuin kotona, en suurempia ongelmia huomannut. En lähde täällä enempää kertomaan tai edes spekuloimaan erojen syitä, sillä ne ovat varmasti sen jollain tasolla henkilökohtaisia asioita vanhemmilleni, jotka kuitenkin lukevat blogiani. Vaikka pitäisikö tuonkaan enää haitata… en kuitenkaan halua edes vahingossa puhua negatiiviseen tai leimaavaan sävyyn kummastakaan. Toivottavasti en jo tehnyt niin… ainahan tätä voi muokata tai poistaa jälkeenpäin.
Kuitenkin, vaimoni vanhempien eroon verrattuna omat vanhempani lähtivät eri teille todella säyseästi. Käsittääkseni he ovat vieläkin juttuväleissä, toisin kuin vaimoni vanhemmat, jotka vuosia sitten lopettivat yhteydenoton. Omien vanhempieni erossa lapsia ei käytetty millään tavalla pelinappuloita, eikä lapset joutuneet muutenkaan oikeastaan kärsimään, riippuen tietenkin siitä miten he koko eroasian ottivat. Eniten huolestutti nuorin veljeni, mutta tänä kesänä sain tietää että ei ole syytä huoleen. Hän ei nimittäin ottanut eroa oikeastaan ollenkaan pahasti. Periaatteella “he yhä vanhempiani, eivätkä hävinneet mihinkään rinnaltani, vaikka erillään asuvatkin”.
Juttelen molempien vanhempien kanssa jotakuinkin säännöllisesti puhelimessa. Äitini luona olen käynyt kerran, isäni luona käyn jatkuvasti. Kuten jo mainitsin, olen erityisesti iloinen siitä että olen niin hyvissä väleissä isäni kanssa. Erosta huolimatta rakastan kumpaakin vanhempaani, enkä toivoisi koskaan heidän tilalleen ketään toista. Olen myös tämän sanonut vähintään kerran molemmille, ja jos se ei ole mennyt perille niin tästähän he todennäköisesti sen lukevat. Toivon että molemmat ovat “uudessa elämässään” (jos niin voi ollenkaan edes sanoa) ja liitossaan onnellisia, tai edes siihen suuntaan.
Asia on jättimäinen, ja siksi tekstiä tuli vähän liikaa. Pahoitteluni siitä. Tässä tuli kuitenkin melkolailla esille oma näkemykseni vanhemmistani ja heidän erostaan, mistä olenkin pitkään halunnut kirjoittaa. Erosta yleisesti täytyy kirjoittaa toisella kertaa.
Etenkin toivon voimia rakkaalle isälleni, jolla on ajoittain todella vaikeaa. 26 vuotta eli neljännesvuosisata on pitkä aika, eikä muistoja varmasti unohdakaan. Eikä tarvitsekaan unohtaa. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Hyvää yötä.
Matkapuhelinlaitteella tuotettu merkintä.Taaskaan en saa unta. Olen viime öinä kärsinyt rankasta unettomuudesta, minkä takia nukkuminen on usein venähtänyt puolen päivän yli. On myös paljon päiviä, jolloin kiskon itseni ylös velvollisuuksia hoitamaan, ja torkun sitten sohvalla… Eilen aamulla olisi ollut terapia, mutta peruin sen viime hetken tekstiviestillä, ja jatkoin unia. Tiedä sitten menikö viesti edes perille, mutta yhden tunnin yöunien voimin en keskustaan asti olisi päässyt…
Suurimmat syyt unettomuuteen ovat kuumuus, ajatukset ja nälkä. Ruokailutottumukseni ovat jo ties kuinka monetta vuotta retuperällä. Rakas vaimo kokkaa kyllä maailman parasta kotiruokaa, mutta välipalat, iltapalat, ja aamupalat ovat vuosia olleet poissa päiväjärjestyksestäni.
Mitä sitten öisin mietiskelen tässä sängyssäni, nukkuvan vaimoni vieressä, selälläni maaten, mustaa kattoa tyhjällä katseella tuijottaen? No ihan kaikkea. Elämää, pahoja asioita, hyviä asioita. Usein tirautan kyyneleen jos toisenkin ajatteluni myötä, nukkuvan maailman tietämättä. Mietin, miten monelle olenkin velkaa milloin mistäkin asiasta. En välttämättä rahaa, vaikka sitäkin. Mietin miten paljon pahaa on tapahtunut. Mietin, miten paljon hyvää on tapahtunut.
Erityisesti mietin miksi ja miten olen tässä tilanteessa nyt. Olen yllättynyt siitä miten hyvin asiat loppujenlopuksi ovat. Ajattelen tytärtäni Lottaa, ja pakahdun onnesta. Ajattelen vaimoani, joka nukkuu vieressäni, ja pakahdun uudelleen onnesta. Hellästi silitän ja painan kämmenelläni vaimolle taktiilin viittoman “Minä rakastan sinua”, jota on viitottu lukemattomat määrät yhteisen polkumme alusta asti.
Ajatukseni palaavat menneisyyteen, aikoihin jolloin tutustuimme. Muistan ne päivät kuin eilisen. Silloin tapahtui ennätysmäärin pahaa, mutta vielä enemmän, valtavasti hyvää. Muistan kuinka kamppailin järjen ja tunteen välillä, enkä osannut olla yrittämättä selittää järjellä tunteitani. Jälkeenpäin ymmärsin, että se on silkka mahdottomuus.
Muistan puolen vuoden tuntemisemme jälkeen olleeni Veeran luona. Katselimme toisiamme. Muistan miettineeni, ja sanoneeni “ollaan vain ystäviä”. Minuun ei ole koskaan sattunut mikään niin paljon kuin sen sanominen. Minua pelotti, enkä tiennyt mitä tehdä. En tarkoittanut mitä sanoin, ja se sattui. Lähdin pois itkien, samalla nähdessäni Veeran itkevän. Itkin vielä autoon mennessäni, ja sisälläni myllersi.
Äitini kysyi mikä on hätänä. Vastasin itkunsekaisin tuntein, no kun pystyisin katsomaan Veeran kasvoja ikuisesti, enkä koskaan kyllästyisi, ja miksi sanoin niin, ja mitä minulle tapahtuu. Äiti vastasi “tuo on rakkautta”. Olin tuntenut sen jo ensisilmäyksestä lähtien, sen saman tunteen. Mutta koska en olut tuntenut sitä aiemmin, en ymmärtänyt sitä. Se oli liian suurta. En tajunnut miten pystyin olla koukussa ihmiseen sillä tavalla.
Kun äitini sanoi sen niin, silloin ymmärsin että järkeilyn voi unohtaa, silloin tiesin. Silloin tein päätöksen, ja sisuskaluni valtasi se sanoinkuvaamaton riemun tunne, rakkaus. Lähetin saman tien Veeralle viestin rakkausrunon muodossa. Viimeistään silloin kaikesta muusta tuli toisarvoista, eikä minua enää haitannut Veeran kuurosokeus tai mielenterveysongelmat, tai koira-allergiani, tai mikään muukaan pikkuseikka. Halusin vain olla hänen kanssaan aina, ja tulevaisuudessa.
Ja niin kävi. Nyt olen onnellisesti naimisissa rakastamani ihmisen kanssa, ja niistä ajoista asiat ovat paljon paremmalla tolalla. Huomenna vietämme toista hääpäiväämme. Tämä on sinulle, rakkaani. Hyvää yötä kullannuput.
Tykkään lukea Vauva-lehden isäpalstaa. Tällä kertaa sivulle pääsi helsinkiläinen toimittaja Tuomas Enbuske, otsikolla “Se vaikea r-sana”. Enbuskella on 7 kuukauden ikäinen tyttövauva. Artikkelissa käsitellään “vaikeaa r-sanaa”, verbiä “rakastaa”. Miehet ovat stereotyyppisen käsityksen mukaan sellaisia, jotka eivät “puhu eivätkä pussaa”. Perheissä miehet osoittavat rakkautta mieluummin muulla tavoin, kun sanotaan suoraan että “minä rakastan sinua”. Se että rakastaa toista ilmenee usein pelkällä puhumisella tai olemalla kiinnostunut toisen asioista. Usein se myös ilmenee huolenpitona ja muulla vastaavalla. Enbuske kuvaileekin seuraavasti:
Rakkautta on ollut se, kun isäni on auttanut minua veroilmoituksen teossa, kun hän on laskenut vähennykset ja tulot sentin tarkkuudella ja tullut ensiasuntooni kokoamaan kirjahyllyäni. Isäni on diplomi-insinööri. Minullakin on vähän diplomi-insinöörin luonnetta; kaikkea ei tarvitse sanoa, eikä rakkautta hokea.
Tykkään Vauva-lehden isyysjutuista sen takia että niihin on usein niin helppo samaistua. Tälläkin kertaa koin valtavia yhteneväisyyksiä Enbusken tapauksen kanssa. Meilläkään ei kotona miesten kesken paljon rakkautta hoettu, jos milloinkaan. Isäni on tullut asentamaan asuntooni kattolamput, ja auttanut asioissa joita en hallitse, ja uskon myös että se on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta. Ja onhan niitä muitakin selkeitä tapauksia tietysti ollut. Jotenkin miehillä on vain sellainen perus-esto, että ei tule sanottua edes netin tai tekstiviestin välityksellä että rakastaa, paitsi tietysti aina vasta sitten kun on joku hätä, tai viimeinen mahdollisuus…
Aioin pitää huolen, että lapsella olisi rahaa. Kyllä, näin kylmästi ajattelin. Aloin todella pitää lapsestani vasta muutaman kuukauden jälkeen.
Itselläni raha ei ole koskaan ollut etusijalla, sillä en ole varakas – päinvastoin. Minusta on tärkeintä, että lapsella on perhe, koti, katto pään päällä, vaatteita, ruokaa, vanhemmat jotka rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta. Ärsyttää sellainen ajattelutapa, että ensin pitää olla talous, pää, elämä, ja kaikki muut asiat kunnossa ennen kuin voi edes harkita vanhemmuutta. Entä jos niin kovasti haluaa, ja on kaikki muut puitteet kunnossa? Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin. Tietenkin ymmärrän sen pointin, jos ei ole oikeastikaan varaa tai kykeneväisyyttä kasvattamaan lasta. Mutta minulle pääasia on se, että lapsi on haluttu ja rakastettu.
Minulle lapsi on uskomattoman kaunis ihme, ja maailman suloisin seurattava, jota saatan tuijottaa tuntikaupalla. Olin aiemmin vihannut kaikkea väkivaltaa, mutta nyt olin valmis vaikka kiduttamaan hengiltä sen, joka usaltaisi tehdä lapselleni mitään pahaa.
Minulla on täysin sama juttu. Olen aina ollut ajatusmaailmaltani pasifistinen, mutta jos joku yrittääkin satuttaa pienokaistani saa sen kyllä kokea nahoissaan… ristiriitaista, mutta totta.
Tähänkin näihinkin mielipiteisiin voin täysin yhtyä:
En vaihtaisi mistään hinnasta vanhempiani, enkä siis lastanikaan, vaikka olisi 30 päivän palautusuoikeus.
Sanon myös lapselleni joka ilta rakastavani häntä, ihan vaan kaiken varalta, ettei terapiateollisuus pääse sillä puutteella lastani 30 vuoden päästä rahastamaan. Ja r-sanan sanoessani myös tarkoitan sitä.
Olen aina suunnitellut tekeväni lapsia parissakymmenissä (siis 20-29-vuotiaana, ei 20 lasta sentään!), sillä kun lapset ovat 20-vuotiaita, itse on vasta hehkeä nelikymppinen. Tuntuu elämä siten hieman pidemmältä. Lotta täyttää 30. elokuuta viisi kuukautta. Kyllä se aika rientää.
Kävimme tänään päivällä katsomassa Veeran ukkia vanhainkotihoitolassa. Pertillä on vaikea Alzheimerin tauti. Kun pääsimme perille, mummi rupesi itkemään ja niin myös ukki rakkaansa nähtyään. Tuli heti hirveän surullinen olo. Myös Veera hieman järkyttyi, sillä olihan hän nähnyt ukkinsa viimeksi terveenä miehenä. Viime tapaamisesta oli kulunut vuosia, ja Veera ei ollut tunnistaa omaa rakasta isoisäänsä, sen verran hän oli muuttunut.
Alzheimerin tauti on hitaasti etenevä aivoja rappeuttava sairaus, jossa erityisesti aivojen muistijärjestelmään liittyvät hermosolut ja aivoalueet vaurioituvat.
Kun itkut oli itketty, ukille esiteltiin Lotta – neljäkuukautinen lapsenlapsenlapsi. Ukki vuoroin hymyili, vuoroin itki. Sanaa hän ei saanut suustaan. Tuli kamala olo kun Pera katsoi minua suoraan silmiin, välillä kysyvästi, välillä haikeasti, aivan kuin tahtoisi jotain sanoa, muttei pysty puhumaan. Puhekyky ukilta oli mennyt melkein lopullisesti. Välillä hän jotain sanoi mistä ei saanut selvää, välillä toisteli sanoja mitä hoitajat sanoivat. Huomasi kyllä että oli Veeran mummille jälleen kova pala nähdä oma vuosikymmenien kumppani tuossa jamassa. En yhtään, tippaakaan ihmettele sitä tupakoinnintarvetta, kun jotkut vetää hermosavuja paljon vähemmästäkin.
Syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe. Omaisille se on henkisesti raskasta aikaa. Potilas on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa, sillä hän tarvitsee apua kaikissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa. Hygieniasta on huolehdittava, sillä virtsan ja ulosteen pidättämisen kyky on hävinnyt. Potilasta on syötettävä, nielemiskyky säilyy pitkään. Potilas ei tunnista läheisiään eikä ylipäänsä muitakaan ihmisiä. Hän ei ymmärrä puhetta, ja puheen tuotto on lähinnä sanojen ja äänteiden toistamista. Minkäänlaista paikan ja ajan tajua ei ole.
Keho jäykistyy, minkä tuloksena kävelykyky heikkenee ja häviää. Joillakin esiintyy epileptisiä kohtauksia ja lihasten nykimistä ja kouristeluja. Joillakin potilailla esiintyy näköharhoja: hoitaja saattaa olla potilaan äiti, puoliso, isä ja huoneessa saattaa olla kissa jne. Vaihe kestää keskimäärin noin 1–5 vuotta, mutta yksilölliset poikkeamat ovat mahdollisia. Kuoleman saattaa aiheuttaa influenssa tai keuhkokuume.
Yhdessä vaiheessa rupesin itsekin kyynelehtimään, sen verran herkkä kun olen. En vain kestä nähdä surua ja itkeviä ihmisiä. Piti kuitenkin padota tunteita, ettei homma olisi ollut kuin hautajaisissa. Pertti muisti Veeran hyvin, ilmeet kertoivat sen. Veera kertoi ja selitti ukilleen asioita, ja puhui muistatko kun oltiin mökillä, muistatko kun joit vielä kahvia, ja laitoit aina palasokerin kielen päälle. Ukki välillä yritti nyökätä, sanoi joo, hymyili, itki, ja välillä vajosi siihen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjää. Välillä tuijotti taas kysyvästi minua, aivan kuin olisi halunnut tutustua, muttei kyennyt… vasta kohta 70-vuotias, ei mikään liian vanha pappa.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Mummi syötti ukin, ja juteltiin vastapäiselle vanhalle seniilille herralle. Nauratti kun hoitaja antoi kahvia, ja mies sanoi “mutta minulla on vielä!”, ja osoitti puolittaista kiisselikulhoa. Lotta nukahti isoukkinsa viereen, ja isomumminsa sanoi että ukki ja Lotta ovat ihan samanlaisia. Kummallakin vaipat, ja kaikkea. Muisteltiin menneitä. Veeralle oli tärkeää nähdä ukki pitkästä aikaa.
Lähtiessä Veera sanoi ukille että hän on rakas, ja aina sydämessä, muistellaan hyviä hetkiä. Ukki osasi sanoa “Minun Veera, olet rakas”, vaikka toistikin Veeran sanoman “olet rakas”. Silti, jotenkin rakkaimmat muistot ovat vielä tallessa, vaikka kaikki muu on tuhoutunut. Veera oli ukilleen niin kovin rakas. Hirveän surullista ja kamalaa kun keho toimii, mutta pää ei. Aivan kuin katselisi kokoraajahalvaantunutta, joka ei ole halvaantunut muualta kuin korvien välistä. Mummille on varmasti vaikeaa päivästä toiseen. Taas saa kirota miksi sairauksia on olemassa.
Oma mummini äidin puolelta on myös melko pahasti dementoitunut. Hän ei ole koskaan ollut läheinen, enkä muista milloin hän olisi hymyillyt… minusta hänellä on ollut dementiaa koko elinaikani, sillä hän on aina ollut poissaoleva ja tunteeton. Nykyään se on vain puhjennut ja todettu. Ikään kuin ruumis on täällä, mutta mieli jossain muualla. Pelottavan lähellä aivokuollutta tilaa. Miksi näitä on? Kylmä maailma, surua ja tuskaa täynnä.