Liian pimmeetä? Lisää kontrastia tästä.
Merkinnät avainsanalle rakkaus (16)

Se helppo r-sana

keskiviikkona 19. elokuuta 2009 kello 18:54

Tykkään lukea Vauva-lehden isäpalstaa. Tällä kertaa sivulle pääsi helsinkiläinen toimittaja Tuomas Enbuske, otsikolla “Se vaikea r-sana”. Enbuskella on 7 kuukauden ikäinen tyttövauva. Artikkelissa käsitellään “vaikeaa r-sanaa”, verbiä “rakastaa”. Miehet ovat stereotyyppisen käsityksen mukaan sellaisia, jotka eivät “puhu eivätkä pussaa”. Perheissä miehet osoittavat rakkautta mieluummin muulla tavoin, kun sanotaan suoraan että “minä rakastan sinua”. Se että rakastaa toista ilmenee usein pelkällä puhumisella tai olemalla kiinnostunut toisen asioista. Usein se myös ilmenee huolenpitona ja muulla vastaavalla. Enbuske kuvaileekin seuraavasti:

Rakkautta on ollut se, kun isäni on auttanut minua veroilmoituksen teossa, kun hän on laskenut vähennykset ja tulot sentin tarkkuudella ja tullut ensiasuntooni kokoamaan kirjahyllyäni. Isäni on diplomi-insinööri. Minullakin on vähän diplomi-insinöörin luonnetta; kaikkea ei tarvitse sanoa, eikä rakkautta hokea.

Vauva, 8/2009, sivu 50, kappale 4.

Tykkään Vauva-lehden isyysjutuista sen takia että niihin on usein niin helppo samaistua. Tälläkin kertaa koin valtavia yhteneväisyyksiä Enbusken tapauksen kanssa. Meilläkään ei kotona miesten kesken paljon rakkautta hoettu, jos milloinkaan. Isäni on tullut asentamaan asuntooni kattolamput, ja auttanut asioissa joita en hallitse, ja uskon myös että se on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta. Ja onhan niitä muitakin selkeitä tapauksia tietysti ollut. Jotenkin miehillä on vain sellainen perus-esto, että ei tule sanottua edes netin tai tekstiviestin välityksellä että rakastaa, paitsi tietysti aina vasta sitten kun on joku hätä, tai viimeinen mahdollisuus…

Aioin pitää huolen, että lapsella olisi rahaa. Kyllä, näin kylmästi ajattelin. Aloin todella pitää lapsestani vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Itselläni raha ei ole koskaan ollut etusijalla, sillä en ole varakas – päinvastoin. Minusta on tärkeintä, että lapsella on perhe, koti, katto pään päällä, vaatteita, ruokaa, vanhemmat jotka rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta. Ärsyttää sellainen ajattelutapa, että ensin pitää olla talous, pää, elämä, ja kaikki muut asiat kunnossa ennen kuin voi edes harkita vanhemmuutta. Entä jos niin kovasti haluaa, ja on kaikki muut puitteet kunnossa? Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin. Tietenkin ymmärrän sen pointin, jos ei ole oikeastikaan varaa tai kykeneväisyyttä kasvattamaan lasta. Mutta minulle pääasia on se, että lapsi on haluttu ja rakastettu.

Minulle lapsi on uskomattoman kaunis ihme, ja maailman suloisin seurattava, jota saatan tuijottaa tuntikaupalla. Olin aiemmin vihannut kaikkea väkivaltaa, mutta nyt olin valmis vaikka kiduttamaan hengiltä sen, joka usaltaisi tehdä lapselleni mitään pahaa.

Minulla on täysin sama juttu. Olen aina ollut ajatusmaailmaltani pasifistinen, mutta jos joku yrittääkin satuttaa pienokaistani saa sen kyllä kokea nahoissaan… ristiriitaista, mutta totta.

Tähänkin näihinkin mielipiteisiin voin täysin yhtyä:

En vaihtaisi mistään hinnasta vanhempiani, enkä siis lastanikaan, vaikka olisi 30 päivän palautusuoikeus.

Sanon myös lapselleni joka ilta rakastavani häntä, ihan vaan kaiken varalta, ettei terapiateollisuus pääse sillä puutteella lastani 30 vuoden päästä rahastamaan. Ja r-sanan sanoessani myös tarkoitan sitä.

Olen aina suunnitellut tekeväni lapsia parissakymmenissä (siis 20-29-vuotiaana, ei 20 lasta sentään!), sillä kun lapset ovat 20-vuotiaita, itse on vasta hehkeä nelikymppinen. Tuntuu elämä siten hieman pidemmältä. Lotta täyttää 30. elokuuta viisi kuukautta. Kyllä se aika rientää.



Elämän parhaat hetket vietetään läheisten luona

torstaina 6. elokuuta 2009 kello 00:02

Kävimme tänään päivällä katsomassa Veeran ukkia vanhainkotihoitolassa. Pertillä on vaikea Alzheimerin tauti. Kun pääsimme perille, mummi rupesi itkemään ja niin myös ukki rakkaansa nähtyään. Tuli heti hirveän surullinen olo. Myös Veera hieman järkyttyi, sillä olihan hän nähnyt ukkinsa viimeksi terveenä miehenä. Viime tapaamisesta oli kulunut vuosia, ja Veera ei ollut tunnistaa omaa rakasta isoisäänsä, sen verran hän oli muuttunut.

Alzheimerin tauti on hitaasti etenevä aivoja rappeuttava sairaus, jossa erityisesti aivojen muistijärjestelmään liittyvät hermosolut ja aivoalueet vaurioituvat.

Kun itkut oli itketty, ukille esiteltiin Lotta – neljäkuukautinen lapsenlapsenlapsi. Ukki vuoroin hymyili, vuoroin itki. Sanaa hän ei saanut suustaan. Tuli kamala olo kun Pera katsoi minua suoraan silmiin, välillä kysyvästi, välillä haikeasti, aivan kuin tahtoisi jotain sanoa, muttei pysty puhumaan. Puhekyky ukilta oli mennyt melkein lopullisesti. Välillä hän jotain sanoi mistä ei saanut selvää, välillä toisteli sanoja mitä hoitajat sanoivat. Huomasi kyllä että oli Veeran mummille jälleen kova pala nähdä oma vuosikymmenien kumppani tuossa jamassa. En yhtään, tippaakaan ihmettele sitä tupakoinnintarvetta, kun jotkut vetää hermosavuja paljon vähemmästäkin.

Syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe. Omaisille se on henkisesti raskasta aikaa. Potilas on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa, sillä hän tarvitsee apua kaikissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa. Hygieniasta on huolehdittava, sillä virtsan ja ulosteen pidättämisen kyky on hävinnyt. Potilasta on syötettävä, nielemiskyky säilyy pitkään. Potilas ei tunnista läheisiään eikä ylipäänsä muitakaan ihmisiä. Hän ei ymmärrä puhetta, ja puheen tuotto on lähinnä sanojen ja äänteiden toistamista. Minkäänlaista paikan ja ajan tajua ei ole.

Keho jäykistyy, minkä tuloksena kävelykyky heikkenee ja häviää. Joillakin esiintyy epileptisiä kohtauksia ja lihasten nykimistä ja kouristeluja. Joillakin potilailla esiintyy näköharhoja: hoitaja saattaa olla potilaan äiti, puoliso, isä ja huoneessa saattaa olla kissa jne. Vaihe kestää keskimäärin noin 1–5 vuotta, mutta yksilölliset poikkeamat ovat mahdollisia. Kuoleman saattaa aiheuttaa influenssa tai keuhkokuume.

Yhdessä vaiheessa rupesin itsekin kyynelehtimään, sen verran herkkä kun olen. En vain kestä nähdä surua ja itkeviä ihmisiä. Piti kuitenkin padota tunteita, ettei homma olisi ollut kuin hautajaisissa. Pertti muisti Veeran hyvin, ilmeet kertoivat sen. Veera kertoi ja selitti ukilleen asioita, ja puhui muistatko kun oltiin mökillä, muistatko kun joit vielä kahvia, ja laitoit aina palasokerin kielen päälle. Ukki välillä yritti nyökätä, sanoi joo, hymyili, itki, ja välillä vajosi siihen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjää. Välillä tuijotti taas kysyvästi minua, aivan kuin olisi halunnut tutustua, muttei kyennyt… vasta kohta 70-vuotias, ei mikään liian vanha pappa.

Oli niitä hyviäkin hetkiä. Mummi syötti ukin, ja juteltiin vastapäiselle vanhalle seniilille herralle. Nauratti kun hoitaja antoi kahvia, ja mies sanoi “mutta minulla on vielä!”, ja osoitti puolittaista kiisselikulhoa. Lotta nukahti isoukkinsa viereen, ja isomumminsa sanoi että ukki ja Lotta ovat ihan samanlaisia. Kummallakin vaipat, ja kaikkea. Muisteltiin menneitä. Veeralle oli tärkeää nähdä ukki pitkästä aikaa.

Lähtiessä Veera sanoi ukille että hän on rakas, ja aina sydämessä, muistellaan hyviä hetkiä. Ukki osasi sanoa “Minun Veera, olet rakas”, vaikka toistikin Veeran sanoman “olet rakas”. Silti, jotenkin rakkaimmat muistot ovat vielä tallessa, vaikka kaikki muu on tuhoutunut. Veera oli ukilleen niin kovin rakas. Hirveän surullista ja kamalaa kun keho toimii, mutta pää ei. Aivan kuin katselisi kokoraajahalvaantunutta, joka ei ole halvaantunut muualta kuin korvien välistä. Mummille on varmasti vaikeaa päivästä toiseen. Taas saa kirota miksi sairauksia on olemassa.

Oma mummini äidin puolelta on myös melko pahasti dementoitunut. Hän ei ole koskaan ollut läheinen, enkä muista milloin hän olisi hymyillyt… minusta hänellä on ollut dementiaa koko elinaikani, sillä hän on aina ollut poissaoleva ja tunteeton. Nykyään se on vain puhjennut ja todettu. Ikään kuin ruumis on täällä, mutta mieli jossain muualla. Pelottavan lähellä aivokuollutta tilaa. Miksi näitä on? Kylmä maailma, surua ja tuskaa täynnä.



Rakastamiani ja vihaamiani asioita

sunnuntaina 2. elokuuta 2009 kello 12:07

Poimin tämän blogista Avaruuden Kevät, vaikka minua ei haastettu.

Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan

  1. Vaimoani Veeraa.
  2. Tytärtäni Lottaa.
  3. Perhettäni (myös sitä, jossa itse kasvoin).
  4. Tietokoneitani.
  5. Laitteita.
  6. Teknologisia ihmeitä.
  7. Tietotekniikkaa.
  8. IRCiä.
  9. Metallimusiikkia.
  10. Elokuvia.
  11. Sadetta.
  12. Tätä biisiä, jota kuuntelen.
  13. Leivoksia.
  14. Karkkia.
  15. Ystävällisyyttä.
  16. Ymmärtäväisyyttä.

Vihaan

  1. Ikkunani alla tupakoivia ihmisiä.
  2. Ikkunani alla huutavia ihmisiä.
  3. Feissareita.
  4. Kaupungilla suurinta osaa ihmisistä.
  5. Ihmisiä, jotka ovat ilkeitä toisilleen.
  6. Liian äänekkäitä ihmisiä.
  7. Politiikkaa.
  8. Suomea.
  9. Aseita.
  10. Viruksia.
  11. Tauteja, sairauksia.
  12. Välinpitämättömyyttä.
  13. Tylsyyttä.
  14. Väkivaltaa.
  15. Itsekkyyttä.
  16. Pahaa oloa jota joku ihminen ei ole ansainnut.

On vaikea lähteä yht’äkkiä listaamaan kaikkea mitä rakastaa ja vihaa. Asioita varmasti unohtui listasta, ehkä jopa tärkeitä sellaisia. Ajattelin jo olla haastamatta ketään, mutta tällä kertaa haasteen saa kuitenkin Jani, Torsti, ja Taappi.



Hääpäivä, ihmisiä, yhdessäoloa

lauantaina 4. heinäkuuta 2009 kello 01:20
Hääpäivän ateria Amarillossa
Hääpäivän ateria Amarillossa
@ Flickr

Huh huh. Hieman vilkkaita olleet viime päivät. Hui, olen elänyt ihan oikeaa elämää. Jos leikitään ettei kello ole vielä yli puolenyön, niin eilen 2.7. vietin vaimoni kanssa hääpäivää. Saimme Elsin ja Helin kuuden jälkeen vahtimaan Lottaa. Meni hetki pelisääntöjen kertomisessa, jonka jälkeen pääsimme juuri ja juuri oven kynnyksen yli viettämään kahden keskistä aikaa. Tuntui oudolta olla pitkästä aikaa täysin kahdestaan ulkona. En oikein meinannut osata olla, eikä vaimonikaan.

Ensin suuntasimme Amarilloon. Päätimme olla miettimättä rahaa, sillä olihan kyseessä tärkeä päivä. Tilasin chicken bolillon tuoremehulla. Jostain kumman syystä eivät alkoholidrinkit maittaneet. Lieneekö syynä tavallista vilkkaampi keskiviikko. Veera tilasi Strawberry-margaritan, joka oli positiivisesti yllättävän makeaa ja sorbettimaista. Ehdin jo melkein kulauttaa kokonaiset puoli litraa tuoremehua, joten tilasin toisen satsin appelsiinia.

Amarillo
Amarillo
@ Flickr

Ja näyttipä se kaikki niin herkulliselta! Jaksoin hädin tuskin syödä puolet. Rusinankokoinen vatsalaukkuni täyttyi vähän liiankin nopeasti. Ruoan jälkeen lyllersimme Finnkinoon Kalpiksen kautta. Olin maksanut liput jo netissä, joten pääsimme tulostetuilla lapuilla suoraan sisään. Hain tietysti ennen saliin menemistä litrat kuplivaa ja hieman popcornia. Leffana viihdytti Transformers: Revenge of the Fallen. En oikein meinannut pystyä keskittymään elokuvan lopussa, kun mietin koko ajan Lottaa.

Kotiin päästyämme Lotta oli nukahtanut kiltisti. Oli kuulemma kiltti tyttö eikä edes itkenyt paljoa. Olimme helpottuneita. Iso kiitos Helille ja Elsille, pyydämme teitä varmasti uudestaankin. Kaikin puolin ihana päivä ja ilta. Tulkoon vielä sata samanlaista onnellista vuotta, ja vuosipäivää. Kylläpä se aika rientää.

Tänään 3.7. päätimme käydä ostamassa Jyskistä puoleen hintaan luvatun pöytäsetin keittiöömme, kun kerran halvalla sai. Nykyinen puinen pöytä on paitsi ruma, myös tilahirmu. Vie tilaa siis hitosti jo valmiiksi pienestä keittiöstämme. Pöydän ostettuamme tulimme kotiin siivoamaan. Tehtiin perusteellinen siivous, ja nyt koti onkin todella sievässä kunnossa.

Illalla äitini tuli visitille uuden läppärinsä kera. Palautti samalla minulta lainassa olleen EEE:n. Opastin mamman alkuun ja asensin tarvittavat ohjelmat. Hassua kun nyt äitikin on koukussa näihin petollisiin vehkeisiin. Tänään sain Killswitch Engagen uusimman studioalbumin Special Editionin itselleni, josta olen kirjoittamassa arvostelua Metallimusiikki.netiin. Muistahan sitten lukea.

Pahoittelen että merkinnästä tuli vähän listamainen. Päivät ovat olleet melko raskaita ja hyvin täynnä sosiaalista kanssakäymistä. Tiistaina oli ylläpitämäni #pulina-IRC-kanavan miitti Jyväskylän Kirkkopuistossa. Heikki kävi kylässä lauantaina. Paljon ihmisiä tavattu ja paskaa puhuttu. Tekee minulle ihan hyvää. Miittikuvia löytyy peikosta, ja sinisalo.infosta. Niffu ehti kirjoittaa miitistä bloggauksen blogiinsa. Eipä tässä sen kummempia. Toivottavasti pääsen oikeaan kirjoittamisen makuun taas pian. Voi olla, että pientä taukoa pukkaa. Hyvää kesää!



Sidontaa ilman kukkia

maanantaina 25. toukokuuta 2009 kello 20:59

:llä tuotettu merkintä:

Sidontaa ilman kukkia
Kuvailtiin hieman vauvaa ja äitiä kun uusi sidonta onnistui niin hyvin. Kuvatessa kaikkia nauratti, ja erityistä hupia tuotti se että kuvissa vauvan pää näyttää ihan joltain irtopäältä kun muuta kroppaa ei näy. Mutta olipa kivat kuvailusessiot., @ Flickr


Löysin hänestä kauniimman version itsestäni

tiistaina 28. huhtikuuta 2009 kello 21:08

Kuinka ollakaan, Rolle on jopa elänyt – muuallakin kuin tietokoneen virtuaalimaailmassa. Ihka oikea elämä on yksi syy miksi kirjoittaminen tänne blogiin on jäänyt vähemmälle. Toisaalta olen tavallaan jo kyllästynyt tähän minimalistiseen ulkoasuun, ja mielessä on visioita uudemmasta. Mutta toisaalta olen laiska laittamaan visioita näkyvään muotoon. Jääköön visioiksi, ajatuksiksi… eipä ole kunnon kuvankäsittelylaitteistoakaan. Nämäkin sivut tein nopeasti linuxilla. Ja ainahan voi vaihtaa vanhaan rollemaahan, jos siltä tuntuu…

Tyttö vain kasvaa, ja aika tuntuu juoksevan. Maanantaina tytär täytti neljä viikkoa, ja ylihuomenna (torstaina) tulee kuukausi täyteen. Sanotaan että vauva-aika on lyhyt, mutta kaikkeuden olemassaolon aikajanalla tarkasteltuna elämäkin on lyhyt. Life is short, vai miten se meni? Itse en halua aikaa ajatella, sillä se rupeaa ennemmin tai myöhemmin ahdistamaan minua, sillä tavallaan joka sekunti meiltä viedään aikaa pois maan päällä. Tik, tak, tik, tak…

Vielä viikko sitten ToDo-listallani oli yli 30 asiaa, mutta nyt jäljellä on enää 14. Tosin suurin osa asioista on sellaisia, joita ei heti tarvitsekaan tehdä – kuten: “Hommaa USB-digiboksi” tai “Katso Smallvillet loppuun”. Listaan lähinnä asioita, jotta en unohtaisi. Yksityiskohtien muistaminen on todella vaikeaa, mutta sitten taas esimerkiksi kasvomuisti on minulla suhteellisen hyvä.

Moni on kysynyt minulta mitä teen nykyään? onko töitä, opiskelenko, ja muuta sen sellaista. En opiskele, en käy töissä; olen koti-isänä. Jyväskylän Data-Groupin muutaman kuukauden pesti jäi toistaiseksi viimeisimmäksi työpaikakseni. Hain yhteishaussa liiankin moneen paikkaan, mm. Jyväskylän ja Tampereen yliopistolle tietojenkäsittelytieteisiin, Suomen kieleen, viittomakieleen, journalistiikkaan, tiedotusoppiin ym. Ammattikorkeaan taas liiketalouden koulutusohjelmaan. Saa nähdä minne päädyn. Syksyyn asti olen ihan hyvillä mielin kotona.

Irkannut olen edelleen paljon. Tietokoneellakin on tullut oltua melkein tavalliseen tapaan, useinkin vauva sylissä. Pääasiassa huomio on kuitenkin vauvassa, on se vain niin maailman ihanin otus. Tällä hetkellä ajatuksiini ei oikein paljoa muuta mahdu vaimoni ja tyttäreni lisäksi. Kävin tänään tonttuilemassa kaupungilla vaimon huomisia synttäreitä varten. Olen erittäin huono pitämään yllätyksiä itselläni, ja laukustani pudonnut huonosti paketoitu paketti meinasi jo paljastaa yhden niistä.

Eilen oli suhteellisen huono päivä (hormonit, grr), joten päätin yllättää ja piristää vaimoa ostamalla hänelle kukkia – päätin että kukka oli ensimmäinen (tosin ennenaikainen) synttärilahja. Ostin kirkkaankeltaisen värililjan Sokokselta. Kotiin tultua tajusin että eihän minulla ole maljakkoa. Edellinen hajosi muistaakseni joskus häittemme aikaan viime kesänä… laitoin kukan tavallista isompaan mukiin.

Tänään sitten lahjojen oston yhteydessä ostin samalla maljakon. Tein täyden työn etsiessäni oikeanlaista maljakkoa; Anttilassa ei ollut kunnon valikoimia, ja kävelykadun Tiimarin kohdalla oli remontin takia iso reikä, minkä olin tyystiin unohtanut. Menin sitten seikkailemaan Torikeskukseen ja löysin kuin löysinkin Mari-Mekkoa vastapäätä olevasta liikkeestä (unohdin nimen) hienon neljän euron maljakon. Kotiin tultuani kukka pääsi hienoon maljakkoonsa, mutta ehti kulua vain pari tuntia kun vetäisin vahingossa maljakon verhojen sulkemisen yhteydessä lattialle – ja näin oli hauras lasimaljakko pirstaleina… kyllä harmitti. Jos huomenna ostaisin uuden, samanlaisen. Ei aina voi onnistaa.

Nettisivurintamalla olen luonut jotakin uutta jälleen. Irc-kanavallemme tein uudet sivut, ja leffasivuni rinnalle loin tv-sarjoille oman sivun. Eipä tässä sen kummempia. Onnellista perhe-elämää elellään. Vapun pysyttäydyn todennäköisesti sisätiloissa rakkaan perheeni kanssa, ja yritän välttyä meteliltä ja tupakansavulta pitämällä ikkunat visusti kiinni.



Onnellista elämää

perjantaina 10. huhtikuuta 2009 kello 18:53

Mistäköhän sitä aloittaisi. Pelkään pahoin että en saa tiivistettyä tekstiä millään aikaiseksi, mutta eihän se ainakaan minua ole koskaan haitannut, sillä saan synnytettyä tekstiä kuin tekstiä niin vallattoman helposti. Aivan ensin haluaisin kiittää (anteeksi, matkin taas Urpilaista – lause tuli täysin ajattelematta, enkä aio sitä korjata) kaikkia onnittelijoita. Tuntuu hassulta miten koko suku on jännittänyt puolestamme ihan alusta lähtien. Oma tätini soitti äsken ihan huvikseen kuulumisia kysyäkseen. Tulihan sen kanssa juteltua sitten vähän pidempäänkin. Jotenkin tuntuu että nyt vauvan myötä on niin paljon juteltavaa myös vähän vanhemman ikäpolven kanssa.

Kuvia näytän edelleenkin niille ketkä rohkenevat kysyä mesessä/facebookissa/irc-galleriassa/tekstiviestillä/henk.koht-viestillä, ja niille ketkä niitä jostain netistä tongittuaan tai web2.0-yhteisöistä julkisesti löytävät. Kuvamme oli kuitenkin keskiviikkona ilmestyneessä Jyväskylän Kaupunkilehdessä, joten sen voin tietenkin julkaista myös täällä (scrollaa hieman alemmas).

Viittomakielessä olen edistynyt jälleen huimasti. Sujuvaa tuo viittominenhan on ollut jo pitkään, mutta tuntuu että pärjään nyt jo paremmin kuurojenkin kanssa. Sairaalassa emme tarvinneet tulkkia, mutta varasimme torstaiksi tulkin erästä palaveria varten, jossa keskustelimme synnytyksessä tapahtuneesta erikoislastenlääkärin ja synnytyslääkärin kanssa. Lähinnä nopeuttaaksemme keskustelua, ja sairaalasanaston takia, sillä sanat esimerkiksi priima ja epiduraali eivät kuulu päivittäiseen viittomakieliseen sanavarastooni, vaikka kiertämällä ne osaankin viittoa.

Kaksikielisyys perheessämme on erittäin hyvä juttu, sillä lapsemme oppii viittomakielen automaattisesti. Olen kyllä melko varma että hän menee ohitseni sitten kun vähän kasvaa, mutta siinä samalla nopeutuu omakin oppiminen. Hain maaliskuussa varmaan kymmeneen paikkaan opiskelemaan. Tiedä sitten mihin tieni vie. Yliopistoon en ole kovin innostunut menemään, vaikka sinnekin hain pariin eri tiedekuntaan. Ammattikorkeakoulu kiinnostaa tällä hetkellä enemmän. Hain journalistiikan, tietotekniikan (ja ks. liittyvät) lisäksi Humakiin ja Diakiin viittomakielen tulkin koulutusohjelmaan, vaikka näillä näkymin en ole muuttamassa. Kuten sanoin, saa nähdä mitä tapahtuu. Myös viittomakielen opettajuus kiinnostaa.

Pikkuinen Jyväskylän Kaupunkilehdessä.

Kysyin Data Groupista tuossa kertaalleen töitä, mutta siellä oli työtilanne hyvä. Kysyin töitä myös Tietoasemalta, mutta sama juttu. Data Group oli mukava paikka, vaikka siellä olikin jotkut asiat hieman rempallaan. Pääsin jopa tuuraamaan myymälävastaavaa, ja tekemän luottamustehtäviä. Siellä työskentelisin kyllä mielelläni siihen asti kun saan opiskelupaikan tai paremman työpaikan. Mutta katsotaan miten tilanne etenee. Nyt muistinkin että työtodistukseni on vieläkin hakematta.

Elämä on kaikin puolin mallillaan, ja sosialisoituakin ehtii. Tärkein harrastus on tällä hetkellä oma perhe. Keskiviikkona oli neuvola, ja kaikki oli hyvin. Neuvolatätimme sanoi että aivan kuin olisimme jo valmiiksi vanhempia, vauvan hoito sujuu niin hyvin. Vaipanvaihto on jo rutiinia, ja oikeasti pidän siitä, vaikka sanoisitte mitä. Tuntuu aina niin hyvältä kun tytöllä on taas parempi olla puhtain vaipoin.

Olen viettänyt tytön kanssa paljon aikaa, enkä ole kerinnyt olla koneella – mikä on erittäin positiivista. Minua ei edes huvita istua tietokoneella nykyään niin paljoa kun on paljon tärkeämpääkin tekemistä. On se vaan niin suloinen tyttö, isin ja äitin oma pieni kullanmuru. Nimi on keksitty keväällä 2008 ja paljastetaan kesäkuussa 2009.

Asiaa oli varmasti paljon enemmänkin, mutta emäntä teki ruoat ja nyt syömme kaikki yhdessä. Tänään olisi vuorossa vielä vauvan kylvetys ja oma sauna. Vaimo ja tyttö eivät vielä saunaan pääse – vauva kun on vielä liian pieni ja Veera toipuu edelleen leikkauksesta. Käyn sitten yksin, mutta ainakin saan ottaa niin kovat löylyt kuin haluan. Elän elämäni onnellisinta aikaa. Kirjoitan vauvasta lisää lokissa ja blogissa.



Isin tyttö

tiistaina 31. maaliskuuta 2009 kello 22:03

Jos et vielä huomannut, Rollelle (minulle!) syntyi maanantaina hätäsektiolla 30.3.2009 kello 16.04 ihastuttava pieni/iso tyttövauva! Paino tasan 4200g, pituus 53,2cm. 14-tuntinen synnytys oli raskas ja traumaattinen, mutta loppuhuipennus oli elämää mullistava. Tässä näin lyhyesti Rollen onnenpäivät. Tulevaisuudessa Rollemaa saattaa vähän hiljetä. Kuvia luvassa niille uteliaille ketkä uskaltavat pyytää privassa, eli kuvapyynnöt pikaviestimellä, ei tämän merkinnän kommentilla (toistaiseksi ei julkisessa jakelussa).



Seurustelusta ja pettämisestä

sunnuntaina 18. tammikuuta 2009 kello 17:31

Olen tässä pitkin päivää lueskellut muiden blogien lisäksi ihmissuhdeblogeja, joissa puidaan suruja ja murheita pettämisestä ja seurustelusuhteen kariutumisista. Tekstit vetivät jostain syystä mielenkiintoni, joten päätin ottaa asiaan kantaa. Mielestäni pettäminen on henkisen puolen kamalimmista asioista, joita puolisolleen voi tehdä. Inhoan pettämistä, valehtelemista ja kaksinaamaisuutta. Minulla ei ole asiasta paljon käytännön kokemusta, joten minun sanomisiani ei kannata ottaa tosissaan, jos sinulla on asiasta kokemusta. Kerron vain oman näkemykseni.

Pettäminen on asia, jota en pysty katsomaan läpi sormien, vaikka se tapahtuisi kaverilleni tai kaverin kaverille. Saan pettäjästä yleensäkin todella huonon kuvan, eikä kuvaa muuttumaan hyväksi enää kovin helposti. Moni petetyksi tullut miettii päänsä puhki miten näin pääsi käymään. Tunteet vaihtelevat vihasta, suruun, surusta masennukseen. Mielestäni avoimuus on avaintekijä suhteessa, jos ei ole tarpeeksi avoin voi tulla ongelmia. Runsas kanssaeläminen ja jutteleminen edistää hyvää suhdetta. Suhteessa saa olla tietynlainen vapaus, mutta kummankin pitäisi tietää missä toinen menee. Itse tiedän aina missä vaimoni on, kuten myös hän missä minä olen. Avoimia ja rehellisiä pitää olla.

Lueskelin tuossa Petetty, jätetty, hyljätty-blogia mielenkiinnolla. En osaa kuvitella miten itse toimisin tuossa tilanteessa. Myötätuntoni on miehen puolella, mutta ihmettelen myös montaa asiaa koko suhteessa. Sain käsityksen että tällä parilla on ollut jokseekin avoin ja sitoutumaton seurustelusuhde, vaikka se ei tekstistä suoraan käykään ilmi. Ihmettelen yleensäkin sitä että miksi seurustelusuhteet tai ylipäätään suhteet usein ajautuvat eroon. Sen ymmärrän jos suhde ei vain toimi ja erotaan, mutta sitä en että ollaan vuosia tai jopa kymmeniä vuosia yhdessä, ei mennä kihloihin tai naimisiin ja eräänä päivänä vain petetään ennen kuin edes keskustellaan koko suhteesta, tai mitään muutakaan. Tuntuu että suhde on silloin aika hataralla pohjalla. Ei seurustelusuhteen tarkoitus ole se että kumpikin saa tehdä mitä huvittaa, vaikka ollaankin yhdessä.

En ymmärrä sitäkään seuranhakupolitiikkaa, että ei haeta koskaan vakinaista suhdetta, vaan tarkoituksella etsitään itselle kumppani vain tietyksi aikaa, ja sitten dumpataan. Eikö se riko ihmisiä? Mitä järkeä on olla edes sen hetken (oli se sitten kuukausi tai vuosi tai vuosikymmen) yhdessä, jos tarkoituksella tieten tahtoen aikoo erota joskus? Minulla on omat näkemykseni näistä asioista. En ymmärrä yhtään irtosuhteita, seksisuhteita, vaikka se olisi kummallekin osapuolelle “ok”. Seksiä ei voi harrastaa tunteettomasti, vaan aina jää muisto ja tunne ihmisestä sisimpään, vaikka sitä kuinka yrittäisi kieltää.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat seurustelleet vuosia ja vuosikymmeniä, jopa perustaneet perhen ja hankkineet lapsia, mutta eivät ole edes kihloissa. Eli lain mukaan eivät ole edes mies ja vaimo. Minä en näe tässä mitään järkeä. Ihan kuin pelättäisiin olla “oikeasti” yhdessä. Kyse ei ole siitä että pitäisi “todistella” sormuksella liittoa, ei, tuo menee vain mielestäni jo vähän yli. Monet suomalaiset pelkäävät sitoutumista. Ihan kuin joutuisi luopumaan jostakin. Tietenkin siinä on sitäkin, mutta itse tykkään ajatella että se ei ole luopumista, vaan uutta ja ihanaa sisältöä tuomista omaan elämään.

En ymmärrä myöskään seuranhakua baarista. Sitten aamulla valitetaan miten ei muista illasta mitään ja miten tuli pantua rumaa tanttaa. – - – Nyt katkesi ajatus, mutta eiköhän tässä tullut jo pääpiirteittäin kaikki mitä halusin tuoda julki.



Onko rakkautta olemassa, voiko toiseen rakastua?

keskiviikkona 7. tammikuuta 2009 kello 20:06

Luulin että tänään on torstai tai vähintäänkin perjantai, mutta olkoon keskiviikkokannanottonamme (näinkin hienosti lyhennettynä: kko) ystävämme Jukan nostama Tarut Todeksi IV: Onko rakkautta olemassa, voiko toiseen rakastua? Koska kannanotto on myös mielipide, kerron asiasta oman näkemykseni. Minun mielestäni rakkautta on olemassa, ehdottomasti, mutta kaikki eivät sitä tietenkään löydä. Ainakaan sitä oikeaa rakkautta. Tästä tullaan määritelmään mikä on oikeaa rakkautta, mutta sitä en nyt tässä rupea erittelemään.

Rakkaus on muutenkin aihe, josta riittää kerrottavaa. Miljoonia ja taas biljoonia lauluja on tehty rakkaudesta. What is love, All you need is love, Love?, Love is… Nämä laulut ovat olemassa erittäin yksinkertaisesta syystä; rakkautta on, jotkut ovat kokeneet sen, jotkut miettivät mitä se on, jotkut häkeltyvät tunteesta, jotkut särkevät sydämensä ja niin edelleen. Näin ollen vastaan ensimmäiseen kysymykseen tietenkin myönteisesti, rakkautta todellakin on olemassa. Jos perusrakkautta ei olisi olemassa, emme ehkä olisi tässä. Rakkaus on – tai sen pitäisi olla – pohja johon elämä perustuu, tai josta elämä alkaa. Tai (seurustelukysymykseemme enemmän liittyen) josta ihana tulevaisuus alkaa.

Toinen kysymys on melkein yhtä helppo/vaikea, kuin ensimmäinenkin. Mielestäni toiseen voi rakastua melkein aina, mutta eri asia onko rakkaus molemminpuolista tai onnistunutta? Yhdestä kysymyksestä nousee taas kymmenen uutta; mitä on onnistunut rakkaus? mitä on molemminpuolinen rakkaus? Milloin rakkaus on molemminpuolista? Milloin rakkaus on tervettä? Mitä on terve rakkaus? Ja se tuttu ja tunnettu kysymys: Mitä on rakkaus?

Olen ehdottomasti sitä mieltä että toiseen voi rakastua, ja rakastua uudelleen, ja rakastua enemmän ja enemmän. Toiseen voi rakastua hitaasti tai nopeasti. Toista voi rakastaa sydän särkyneenä. Toista voi rakastaa ikuisesti. Rakkaus on kärsivällinen, pitkämielinen, miten se meni.

Rakkaus elämässäni näkyy minulla henkilökohtaisesti siinä että annan sitä itse vaimolleni ja hän minulle; Iloitsen joka aamu kun näen ensimmäisenä vaimoni kasvot ja hymyn, haluan sanoa mahdollisimman usein minä rakastan sinua, kuten myös hän minulle, kysymme välillä toisiltamme onko kaikki hyvin jos joku tuntuu olevan pielessä, jaamme tekemiset, huolet, ajatukset, elämän, autamme toisiamme tekemisissä, yhteisissä askareissa, ruoanlaitossa, teemme asioita toisen kanssa, olemme täysin avoimia toisillemme, opimme toisistamme asioita, kuuntelemme toisiamme, ja niin edelleen. Rakkaus on välittämistä, kuuntelemista, avoimuutta. En ehkä olisi voinut sekavammin selittää, mutta pointti tuli esille. Kantani rakkauteen onkin varsin myönteinen ja optimistinen.



Me & my baby

perjantaina 2. tammikuuta 2009 kello 23:51

:llä tuotettu merkintä:




Hymy kasvoillani

sunnuntaina 13. heinäkuuta 2008 kello 22:34

On monia syitä miksi en ole kirjoittanut nyt pitkään aikaan. Listaanpa muutamia:

  1. On kesä. Tosin en ole hirveän paljon ollut ulkona. Viikko sitten käytiin mökillä Veeran kanssa. Sinne tuli muutamia sukulaisia Australian puolelta, mummi, vaari ja eno. Pari pikkuserkkuakin oli paikalla. Niko oli maalannut mökin vaarille kesätyöksi ja saanut siitä hyvän palkankin.
  2. En ole jaksanut. Olen loikoillut kotona, hellinyt vaimoa, tehnyt kaikkea muuta. Ei vain jostain syystä ole sormet syyhynneet kirjoittamiseen.
  3. Olen irkannut. Jep, syytä irkkiä. Irkkaan nykyään varmaan enemmän kuin koskaan.
  4. Olen ollut vaimoni kanssa. Kyllä, vaimoni. Menimme naimisiin 2.7. maistraatissa. Hääpäivää mietittiin jo ihan keväästä asti ja se oli tarkkaan suunniteltu. Hääpäivä oli ihana, juuri sellainen kuin haluttiinkin. Mentiin hienoissa puvuissa yhdeltä maistraattiin, jossa todistajat Elina ja Make jo odottivatkin, hekin ykköset yllä. Vihkiminen alkoi, ja minua jännitti niin että polvet tutisivat. Vihkitilaisuus oli ihanan lyhyt ja stressitön, parisen minuuttia. Sanoin ja viitoin “Tahdon” ja suutelin morsianta. Make kuvasi vihkimisen videolle ja Elina otti kuvia järjestelmäkameralla.

    Vihkimisen jälkeen haimme kahta erilaista kuohuviiniä, mansikkaista mietoa ja tavallista alkoholitonta. Sitten mentiin kotiin ja syötiin Eloselta ostettua mansikkakakkua ja juotiin skumppaa kesäisesti parvekkeellamme. Välissä irkattiin ja toimitettiin hääjuhlaa myös livenä irkissä väliaikaisella #rollen_häät -kanavalla (naurua), how geek is that? Mutta se oli täydellistä. Eipähän jääty täysin ilman juhlavieraita. Oli aivan ihana olo. Tanssittiin Jamie Cullumin tahtiin vaikka ei kumpikaan osattu. Annoin Elinan tanssittaa morsianta ja tanssin myös Elinan kanssa. Oli aivan ihanaa! Nyt hän on virallisesti minun, Veera Laukkarinen. Kiitos Elinalle ja Samulle kun vietitte häitä kotonamme hääpäivänämme. Pienimuotoiset juhlat pidetään 25.7, jolloin juhlistetaan liittoamme suvun kesken.

  5. Olen ollut kotona vaimoni kanssa ja sosialisoitunut. Olemme viettäneet aikaa yhdessä.
  6. Olen katsonut leffoja, paljon. Rakastan elokuvia. Olen myös parannellut elokuvasivuani, kuten olet varmaan huomannut.
  7. Tein pieniä muutoksia rollemaahan, kuten parantanut sisäänkirjautumispolitiikkaa ja uudelleenohjausta. Hidasta latausnopeutta selvittelen vielä palveluntarjoajan kanssa.
  8. Olen lomalla, sain sivarista vapautuksen mutta kotiutuslaput on vielä hakematta. Olen myös etsinyt töitä.

Että sellaista. Olen myös parantunut huomattavasti masennuksesta eikä ole enää vuodatettavaa. Olen ollut onnellinen miltei kuukauden. Rakastan Veeraa. Ollaan puhuttu myös perheenlisäyksestä (vink vink). Kun aika näyttää, siskontyttäreni saa serkun. Hyvää kesää sinulle rakas lukijani (hymy).



Rakkausruno vaimolleni

keskiviikkona 9. heinäkuuta 2008 kello 15:05

Oma, kaunis
kukkani
   hymy, vahva luonteeltaan, kuin kauris
Säteilevä, kuin
    kesä, jonka aamu toi tullessaan
suloinen kuin kani
joka hymyillen iloisena
vahtii pupujussipoikaansa
  tahi myyrä pöyhien mullassaan
 pienoisena
odotti aikaansa
     joka vihdoin sai tulla.



Retinis pigmentosa, no see, no hear

tiistaina 6. toukokuuta 2008 kello 13:53

Huomio lukijalle: Tämä merkintä on masennuksen sävyttämä (kuten monet muutkin merkinnät viime aikoina), joten pyydän että et ottaisi joka sanaa siten kuin siinä lukee. Tämä on hieman synkempi kuvaus sairaudesta, mutta on niitäkin ketkä elävät sen kanssa aivan kuin sinä tai minä. Näkemykseni ovat minun, joten pahoittelen jos annan vääränlaisen kuvan sairaudesta tai muuta vastaavaa.

On yksi aihe, josta minun piti kirjoittaa ajat sitten, mutta en ole voinut. En ole uskaltanut, sillä asia on sen verran arka kummallekin meistä. Mutta, let’s face it, kerron teille kaiken – sitten jopa ymmärrätte minua, häntä, ja asioiden syitä ja seurauksia paremmin. Kihlatullani Veeralla on Usherin oireyhtymä, joka on resessiivisesti periytyvä sairaus. Sairautta voi tietämättään kantaa kummatkin vanhemmista, jolloin jokainen lapsista kantaa Usheria tai sairastaa Usheria. Tiedän että olen itsekin yksi niistä syyllisistä ketkä heittivät läppää Pop/R&B -artisti Usher Raymondista ensimmäisenä nimen kuultuaan – mutta sairauden brittiläinen löytäjä C. H. Usher ei voinut mitenkään tietää vuonna 1914, että amerikkalaisesta Usherista tulee niin suosittu artisti 1990-luvun puolivälissä. Joka tapauksessa Usherin oireyhtymän sekoittaminen pop-artistiin ei varmastikaan tunnu kenestäkään syndroomasta kärsivästä kivalta, he ovat varmasti saaneet kuulla asiasta turhankin monta kertaa.

Suomessa Usheria on kolmea eri tyyppiä, joista jokainen aiheuttaa jonkinasteista kuulo- ja näkövammaa. Veeralla on Usher III, eli kuuroutuminen ja sokeutuminen alkaa lapsuusiällä. Kun kuulo heikkenee, myös puheen oppiminen vaikeutuu. Puheen ymmärtäminen myös vaikeutuu, Veera ei esimerkiksi saa selvää kaikista Kummeli-sketseistä hänelle epäselvän puheen takia. Puhutun kielen oppiminen vaikeutuu ja kielioppi tai englanti ei välttämättä suju usheria sairastavalla hyvin. Yleensä Usheria sairastavat opettelevat viittomakielen hyvissä aloin tulevaa varten. Veera on kaksikielinen, eli viittomakieli on toisena äidinkielenä. Veera osaa lukea huulilta todella hyvin ja sanoikin että huuliltaluku tukee huomattavasti kuuloa. Olisiko ollut niin että 80% ymmärtämisestä on huuliltaluvun ansiota ja 20% kuulon ansiota.

Usher sisältää etenevän verkkokalvorappeuman eli retinitis pigmentosan, mikä tarkoittaa sitä että näkö ja kuulo (vaihtelevasti myös tasapaino) huononee jatkuvasti ajan mittaan, eli silmän verkkokalvo (retina) rappeutuu jatkuvasti. Usherin syndroomaa sairastavaa sanotaan oikeaoppisesti retinikoksi verkkokalvorappeutuman mukaan. “Usherikko”-nimitystä en ole kuullut käytettävän.

Koska sairaus on ennustamaton, ei voida sanoa tarkalleen missä ajassa ja kuinka paljon näkö ja kuulo huononee. Näön heikkeneminen ilmenee näköalueen pienenemisenä, ei näön heikkenemisenä. Usheria sairastavilla on ns. putkinäkö, eli he näkevät vähemmän kerrallaan verrattuna muihin ihmisiin. Veeralla esimerkiksi on tällä hetkellä näköalueesta 12 astetta jäljellä, kun taas normaalilla ihmisellä 180 astetta. 22. huhtikuuta Veera kävi tutkimuksissa Helsingissä ja kävi ilmi että näköalue on pienentynyt kahden vuoden sisällä 20:sta 12 asteeseen.

Aluksi ajattelin heti pelottavasti että tämä “putkinäkö” on sama asia kuin laittaisin kädet kiikareiksi silmien eteen jolloin ympärillä näkyy mustaa, mutta asia ei ole niin. Oman käsitykseni mukaan se on enemmäkin niin että kun terve ihminen katsoo huonetta, hän näkee koko huoneen kerralla kaikkine esineineen kun taas Usheria sairastava näkee saman huoneen, mutta ei kaikkia esineitä tai asioita, vaan joutuu ikäänkuin skannaamaan objekteja ja muutoksia koko ajan. Jos esine siirtyy, retinikko näkee muutoksen vasta skannatessaan sen. Tämän takia Usheria sairastavat säikähtävät helposti, sillä eteen saattaa ilmestyä tyhjästä mies tai pylväs. Joskus saattaa myös luulla näkevänsä jotain mitä ei olekaan olemassa.

Jos pidän kättä aivan Veeran kasvojen edessä, hän näkee käden läpi, mikä on pelottavaa. Käsi on ikään kuin läpinäkyvä. Tämä (nimittämäni) “röntgenkatse” perustuu siihen että Veeran aivot ovat tallentaneet silmälle kuvan käden taustalla näkyvästä jo aiemmin ja silmä ei näe kättä näköalueen takia vaan näkee sen sijaan käden takana olevan näkymän. Näköalue on vähän kuin reikäjuusto.

Sairaus on parantamaton ja ennustamaton, mikä on aiheuttanut minussa ja Veerassa huolta ja pelkoa. Eniten Veeraa pelottaa yksin jääminen, sillä kuurosokeilla ei ole juuri minkäänlaista yhteyttä ulkomaailmaan. Pelottaa niiden puolesta ketkä eivät halua opetella viittomaan, sillä kädestä käteen viittominen on kuurosokeana melkeinpä ainoa tapa kommunikoida. Veeralla on ollut sairaudenkin lisäksi sata kertaa vaikeampaa kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä, joten en yhtään ihmettele sitä miten asiat ovat, ja miten masennus oli/on niin paha. Jo pelkkä sairaus voi riittää tekemään elämästä vaikean elettävän. Kuurojen, sokeiden ja kuurosokeiden keskuudessa itsemurha ei ole tabu.

Ärsyttää ihmiset ketkä eivät suvaitse tai huomioi. Esimerkiksi ne ketkä kiroillen ja vihaisena syyttävät kun toinen törmää näkönsä takia. Kuulin että näin oli tapahtunut niiden keskuudessa jotka tiesivät Veeran näkövammasta. Ärsyttää myös ihmiset ketkä eivät vaivaudu edes puhumaan toiselle kun “ei se kuitenkaan kuule”. Veeran kuuloa on vielä paljon jäljellä. Kuulolaitteella hän kuulee normaalin puheen kunhan puhuu selkeästi. Näköäkin on paljon jäljellä. Ilman kuulokojetta Veera on käytännössä kuuro tai puolikuuro, eli kuulee korvaan puhuttaessa mutta muuten ei mitään. Usherin oireyhtymää sairastava ihminen on ihan kuin muutkin – hänellä on vain huonompi näkö ja kuulo. Ärsyttää ihmiset jotka eivät ymmärrä kokonaiskuvaa, vaan ajattelevat että on vain ja ainoastaan kuuroja ja kuulevia, ei siltä väliltä, “joko kuulet tai et” -meiningillä. Kuulee ja näkee vain huonommin, mikä siinä on niin vaikeaa tajuta? Sanoisin Butterfly Effectistä tutulla lauseella näille kyseisille kiusantekijöille ja pilkkaajille: Feels nice to be so fucking perfect?

Retinis pigmentosa aiheuttaa myös hämäräsokeutta ja tasapainoelimen heikkenemistä. Veera on käytännössä täysin hämäräsokea, eli ei näe hämärässä yhtään mitään. Hän saattaa myös kompuroida ajoittain. Myös valoon retinikko reagoi hitaammin kuin terve ihminen.

Tutustuin Veeraan alunperin irkissä. Tekstin avulla kommunikoiminen on retinikoille miellyttävää, sillä sillä tavoin he “kuulevat” ja ymmärtävät kaiken mistä keskustellaan. Irkki onkin ollut Veeralle luonnollinen ympäristö keskustella isossa porukassa. Tosielämässä porukassa keskusteleminen on retinikolle vaikeaa, sillä toimiakseen se vaatisi sitä että jokainen osallistuja ottaisi retinikon täydellisesti huomioon. Veera ei saa selvää jos porukassa ihmiset puhuvat nopeaan tahtiin toisilleen ja tästä syystä suurin osa menee ohi. Syynä myös näköalue ja huuliltaluvun skannaus.

Kun sairastaa parantumatonta sairautta, haluaa elää jokaisen päivän ilman huolia. Aina se ei vain ole mahdollista. Mutta ymmärrät varmaan että esimerkiksi rahankäytöstä ei halua stressata kun se asia on korjattavissa – toisin kuin Usher. Sitä haluaa vain keskittyä elämän pieniinkin iloihin, sillä päivät ovat rajatut. Syy miksi asia on pelottava on se että Usher on kuin hitaasti tikittävä aikapommi. Veeralla on audiovisuaalisia harrastuksia kuten minullakin ja tuntuu pelottavalta ajatus että niistä joutuisi joskus luopumaan kokonaan.

Nykylääketieteen avulla kuulo on täysin parannettavissa implantin avulla. Näkö sen sijaan on vähän kinkkisempi juttu. Helmikuussa 2004 kirjoitetussa Retinitis-yhdistys RY:n artikkelissa sanottiin seuraavaa:

Retiniitikon silmissä on vastaava vika kuin usherikon korvissa: tauti tappaa näköaistinsolut, mutta hermoradat säilyvät. Tuhoutunut verkkokalvo on periaatteessa mahdollista korvata sisäkorvaimplanttia vastaavalla proteesilla, ja sellaisia onkin kehitteillä. Silmän sisään sijoitettavan implantin valmistaminen on kuitenkin teknisesti erittäin haasteellista. Tutkimusta ja tuotekehitystä on tehty maailmalla aktiivisesti useita vuosia, mutta nähtäväksi jää, milloin verkkokalvoimplantista tulee todellisuutta – vai tuleeko.

Akuutin artikkelin mukaan Kaliforniassa on jo testattu uusia verkkokalvoimplantteja (2007):

Kehitellyn implantin avulla on voitu palauttaa hahmonäkö tutkimuksessa mukana olleille retinitis pigmentosa -potilaille.

Jos lääketiede on kehittynyt kolmessa vuodessa niinkin huimasti että vuonna 2004 implantti oli vielä melkein teoriaa, niin aina on toivoa ja todennäköisyyksiä että esimerkiksi 2010-luvulla, tai 2020-luvulla oltaisiin jo kehitetty parannuskeino Usherin oireyhtymään. Toivo onkin yksi tärkeä asia retinikoille. Ihmeitäkin tapahtuu. Erään myöskin usheria sairastavan kaverini Jaakon mukaan geeniterapia on kohta todellisuutta ush3-hoidossa, sillä geenivirhe löydettiin jo joskus vuonna 2001.

Aina voi kysyä miksi on sairauksia, tai miksi juuri minulla on sairaus, mutta se ei muuta mitään. Itselleni asia oli aluksi pelottava, mutta nykyään en edes ajattele sitä niin usein. Tulen niin hyvin Veeran kanssa toimeen että unohdan koko jutun joka kerta. Minulle Veera on ihan normaali – ja niin on ollut alusta asti. Kun ensimmäisen kerran tapasin Veeran, ihastuin hänen hymyynsä ja nauruunsa. Ihastuin hänen luonteeseensa. Olin niin yllättynyt hänen positiivisuudestaan. Ihmettelin aina että miten voi olla noin hymyileväinen kaiken sen vaikeuden keskellä. Veera on rikastuttanut elämääni paljon. Veeran kanssa olen viihtynyt paremmin kuin kenenkään muun. Olemme niin samanmielisiä ja samanlaisia että yksi fyysinen erilaisuus on pientä siihen verrattuna. Veerasta tuli aikoinaan mieleen myyrä/Myyrä – tuo mahdottoman söpö, herkkä, iloinen, ihana ja hieman huonokuuloinen ja heikkonäköinen. Rakastan niin.

Olen aina ollut kiinnostunut viittomakielestä ja halunnut opetella sitä. Tutustuessani Veeraan sain siihenkin mahdollisuuden – minulla on oma henkilökohtainen opettaja. Rakastuin Veeran vilpittömyyteen, ystävällisyyteen ja avoimuuteen. Tietysti tulevaisuus pelottaa ja menneisyys masentaa, mutta kaikesta selvitään yhdessä. Apu on aina lähettyvillä. Juttelen Veeralle päivittäin viittomalla, mutta myös puhumalla. Viiton käteen kun on pimeää. Tai puhun korvaan. Aina en jaksa itsekään puhua (esim aamuisin kun ääneni on käheä tai kurkku täynnä räkää), joten viiton. Julkisissa paikoissa tunnen itseni niin erityiseksi kun osaan viittoa. Ja olen niin ylpeä Veerastani, tuo pieni sisukas tyttö. Olen oppinut myös ymmärtämään viittomia ja sormiaakkosia. Läheskään kaikkea en vielä osaa, mutta oppiminen ei tapahdukaan hetkessä. Pikkuhiljaa opin lisää ja ehkä tulevaisuudessa saan olla Veeran oma tulkki. On muuten hieman outoa muiden ihmisten näkökulmasta kun kaupungilla on viittova pari ja kummallakin on kuulokkeet korvissa, sillä kukaan ei tule ajatelleeksi että ehkä he ovat huonokuuloisia.

Tietysti yksi huono asia on se että ei voi soittaa puhelimella, mutta tekstiviestit ajavat saman asian (ja liittymä on tietysti Saunalahti ViestiX, jossa on myös loputon internet, eli voi irkata kommunikaattorilla missä vain). Välttämättömät puhelut soitan Veeran puolesta (lääkäri, taksi).

Masennuksesta on parannuttu molemmat jo huomattavasti ja pyrimmekin elämään jokaisen päivän kerrallaan ja täysillä. Aina ei kaikki suju, mutta sille ei voi mitään. Pikkuhiljaa olemme saaneet arkirutiinia takaisin kun vaikeimmat ajat ovat ohitse. Veeran itsetuhoisuus loppui jo syksyllä, se oli iso askel masennuksesta paranemiseen. Turhaan ei kaduta tehtyjä virheitä. Uusia mahdollisuuksia on edessä ja ne pitää käyttää.

Jos jäi kysyttävää tai sanottavaa, voit kommentoida viestiin, mutta meidät saa helpoiten kiinni irkistä kanavalta #pulina. Kiitos kun jaksoit lukea. Aiheesta kirjoitti myös Veera itse tämän artikkelin julkaisemisen jälkeen.



Tuon iloisen päivän jälkeinen elämä

perjantaina 4. huhtikuuta 2008 kello 11:55

Suhdettani Veeraan on arvosteltu, mutta ehkä enemmän kyllä suhteen alussa. Tietenkään en ottanut näitä asioita pahemmin itseeni, mutta asia jäi silti kiertämään mieleeni. Siksi päätinkin tänään kirjoittaa aiheesta, ihmissuhteistani ja suhteesta Veeraan. Ota mukava asento, sillä tästä aiheesta riittää juttua.

En ole koskaan aikaisemmin seurustellut, edes leikkimielisesti. Ehkä kukaan ei ollut kiinnostunut minusta tai minä en ollut kiinnostunut kenestäkään. Ehkä enemmän jälkimmäinen. Peruskoulussa tiesin löyhästi tyttöjä, jotka olivat tai saattoivat olla kiinnostuneita minusta, mutta itse olin kamalan ujo ja minua kiinnosti enemmän tietokoneet ja ehkä myös osittain koulumenestys enemmän kuin tyttöbakteerit. Ajattelin myös aina että niin nuorena ei ole mitään järkeä “alkaa olee”, kun sittenhän joutuis “olee” tosi pitkään sillä laillinen naimisiinmenoikä oli vasta vuosien päässä. Olin jo silloin melko järkevä. Tiesin myös että jos ei ole rakastunut saati ihastunut niin ei ole myöskään mitään järkeä aloittaa seurustelua vain koska se on “kivaa”. Ajattelin aina että joskus tulevaisuudessa se sitten tulee sieltä, ei tarvitse stressata. Jossain on minulle joku ja se tulee joskus, piste.

Joten enpä sitten ollut kenenkään kanssa “sillein”. Siihen kesäiseen päivään asti. Veeraan tutustuin irkissä (EN IRC-Galleriassa, vaan irkissä). Olin hirveän ihmeissäni ja samalla innostunut, sillä eihän kukaan tyttö irkkaa noin paljon (jopa enemmän kuin minä). Ja meillä tuntui olevan niin samanlaisia mielenkiinnonkohteita että ei ollut tosikaan. Parin kuukauden irkkaamisen jälkeen päätimme tavata oikeasti. Minua jännitti, mutta en myöntänyt sitä itselleni. Tapaaminen oli suoraan sanottuna älyttömän mukavaa, ellei ihanaa. Tuli omituinen fiilis, jota en ollut aiemmin kokenut. Näin Veeran naurun ensimmäisenä ja ihastuin siihen heti. Silloin en tietenkään vieläkään myöntänyt itselleni mitään.

Sitten kaverini, vanhempani, sukulaiseni ja tuttavani rupesivat vihjailemaan että meillä on jotain menossa. Tietysti kiistin ensin kaiken. Meni pari kuukautta, jonka aikana ei ollut enää yllätys että koko aika vietettiin jomman kumman kotona. Pian asuttiinkin jo samassa kämpässä. Koko tilanne tuli alunperin ihan kiven takaa, mutta niihän sitä sanotaan että rakkaus roihahtaa kun sitä vähiten odottaa. Kummatkin ymmärretään toisiamme täysin. En ollut uskoa että joku nainen voi ymmärtää tietokoneella istumistani, koodaamista, säätämistä, leffahulluutta, valokuvaamista ja nörttiä luonnettani. Kaikki meni loistavasti Veeran kanssa ja kun reilut viisi kuukautta oli tullut täyteen, mentiin kihloihin yhteisellä päätöksellä. Ei tarvinnut edes miettiä, mikä ei tarkoita hätiköityä päätöstä vaan sitä että tämä juttu on selvä kuin pläkki. Kihlat on lupaus avioliitosta ja sitoumuksesta, mikä ei tarkoita sitä että on mentävä heti naimisiin, vaan sitä että häät ovat joskus tulevaisuudessa.

Mielestäni seurustelulle ei ole aikarajaa, kihloille ei ole aikarajaa, eikä naimisiinmenolle ole aikarajaa. Kaikki lähtee siitä että molemmat on varmoja ja tekee parhaansa. Näkemyksiä on monia ja monet sanovatkin että pitäisi olla sen ja sen verran yhdessä ennen kuin voi tehdä sitä ja tätä. Ja usein nousee myös kysymys “Miksi sitten on avioeroja?”. Mutta on niitä ihmisiä jotka ovat seurustelleet pari kuukautta ja meneet naimisiin ja niitä ketkä ovat seurustelleet viisi vuotta ja menneet naimisiin. Ja tietysti on niitä jotka ovat seurustelleet vuosia mutta eivät mene naimisiin vielä aikoihin. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on se että on ihmisiä jotka luulevat olevansa varmoja, mutta eivät todellisuudessa ole ajatelleet loppuun asti. On myös pareja joista vain toinen on varma, toinen epävarma mutta päättää tehdä toisen tahdon mukaan ja myöhemmin katuu. On myös pareja, joista kumpikaan ei ole varma, mutta joista kumpikin haluaa sisältöä elämäänsä. On myös pareja, joista kummatkin on varmoja, mutta elämäntilanne, luonne, onnettomuus tai muutokset pilaavat kaiken. On myös avioeroja joille ei löydy täydellistä selitystä.

Oli miten oli, kukaan ei voi arvostella toisten suhdetta tai sanoa toisen puolesta. Jokainen tietää itse parhaiten ja minusta se on oikea ratkaisu mikä tuntuu hyvältä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta voi miettiä onko tämä tosiaankin se ihminen kenen kanssa eläisin loppuelämän. Olenko ollut onnellinen jo tämän ajan? Tulenko jatkossakin olemaan? Jos ja kun vastaus on myönteinen ja on mielestään valmis ja täysin varma niin mikä ettei. Sanokoon muut mitä sanovat. Minulle asia on selvä juttu eikä sitä tarvitse muiden kritisoida. Rakas, rakkaampi, rakkain, Veera. En löydä toista tyttöä joka koodaisi xhtml:ää kanssani, pelaisi World of Warcraftia kanssani, katsoisi liikaa elokuvia kanssani, valokuvaisi kanssani, ymmärtäisi ajatusmaailmaani niin täydellisesti, lohduttaisi minua kun olen masentunut, irkkaisi irssillä kanssani 24/7…

Kyllä minä tiedän. Minulla on joku joka odottaa aina kotona ja antaa halauksen. Olisit iloinen puolestani.



sivu 1/212