Rollemaa.org

Äh. No ehkä sittenkin. Voisin kaivaa itseni talviunilta, ja aloittaa taas kirjoittelemaan ahkerammin. Koska pidän siitä. Mitä väliä on visuaalisilla pikkuseikoilla? Ei mitään. Tai no ehkä jotain. Eikä. Jospa vain tyhjentäisin päätä listaamalla tapahtuneita hyviä ja huonoja asioita.

Hyviä asioita

1. Aloitetaan ensin tietotekniikkapuolella. Picasa Linuxille on erittäin hyvä asia! Mielestäni Googlen Picasa on kaikista kivoin ja kätevin kuvanlajitteluohjelma, ja nyt se on vihdoin saatavilla myös Linuxille. Aiemmin käytin muutamaa gnomen kuvanlajitteluohjelmaa, jotka eivät olleet ominaisuuksiltaan kovin monipuolisia. Minä kun valitettavasti vaadin visuaalisuuden ja käytännöllisyyden yhteispeliä, ja Picassa täyttää kriteerit. Myös verkkoalbumi on erittäin kätevä, tosin sitä en ole niin paljon käyttänytkään.
2. Jatketaanpa samaa linjaa. Myös Google Chroome on julkaistu Linuxille. Selain tuntuu olevan sekä Operaa, että Mozilla Firefoxia huomattavasti kevyempi. Pidän myös paneeliin keskittyvistä lisäosista, jollaisia täysin vastaavia (yhtä käteviä/rasittavia, miten sen nyt ottaa) ei ole muissa selaimissa. Tärkeimmät valintaperusteet tässäkin ovat kuitenkin nopeus, ominaisuudet ja ulkonäkö. Chromea olen käyttänyt jo kohta puoli vuotta ensisijaisena selaimena. Mozillan webkittiä / Firefoxia käytän yhä web-applikaatioiden luomiseen, ja www-kehitykseen.
3. Sain vähän pätäkkää Paypal-tililleni, ja ostin itselleni Spotify Premiumin (kaverini tarvitsivat kutsun kun porsaanreiät eivät enää toimi), sekä Last.fm-membershipin. Nyt pystyy spotifyttamaan iPodilla, ja kuuntelemaan Last.fm-radioita. Löysin heti uusia mielenkiintoisia bändejä.
4. Olen käynyt keikoilla. Viime keskiviikkona kävin katsomassa muutamia black metal -bändejä Ilokivessä, ja lauantaina kävin äitini porukoiden kanssa katsomassa a cappella yhtye Club for Fiveä Paviljongissa. Molemmat erittäin positiivisia kokemuksia. Arvostelut löytyvät Last.fm-profiilistani englanniksi.
5. Lotta kasvaa hujakalla. Tyttö puhua pälpättää päivästä toiseen, ja harjoittelee kävelemistä. Hänen blogiinsa ei ole kiireiset vanhemmat kerinneet kirjoitella. Sinnekin on tulossa kivaa pientä lähiaikoina.
6. Sain Heliltä tänään ihanan vihreän laavalampun, jolla ei ollut hänelle käyttöä. Kiitos valtavasti! Piristää kivasti tietokonepöytääni.
7. Muutto lähestyy. On vapauttavaa kun saa aloittaa “puhtaalta pöydältä”. Samalla pääsee asumaan lähemmäksi isääni.
8. Koodasin uuden ToDo-listan xhtml:ää, css:ää, php:ta, ja mysql:ää hyväksi käyttäen. Siitä tuli hieno. Halusin tällä kertaa mahdollisimman simppelin, jossa ominaisuudet rajoittuvat tehtävien lisäämiseen, poistoon, valmiiksi ruksaamiseen. Lista näyttää myös montako asiaa on hoitamatta. Tietysti se on salasanasuojattuna piilossa kaikelta kansalta, mutta kuitenkin julkisessa web-muodossa, jolloin pääsen ruksailemaan tehtäviä mistä milloinkin – vaikka puhelimesta.
9. Projekteihini olen varsin tyytyväinen. Kuten myös irc-kanavaani.
10. Rakastan perhettäni aina vain enemmän, eikä masennuskaan ole vaivannut vähään aikaan.
11. Sain uuden tietokoneen. Nyt koneita on yhteensä kuusi.

Huonoja asioita

1. Kavereita ei ole tullut nähtyä kovin paljon. Mutta toisaalta halusin omaa rauhaa perheen kanssa töiden loppumisen jälkeen, ja tein sen selväksi ainakin yhdelle kaverille viime viikolla. Loppujenlopuksi, olenhan perheellinen mies.
2. Kuten jo aiemmin valittelin bloggausintoni on kadonnut. Myös inspiraationi on kadonnut täysin. Minulla on jo valmiiksi kymmenen erilaista versiota uudesta Rollemaasta, joista yhtäkään en tule tekemään loppuun saakka. Vaadin itseltäni liikaa, ja usein luovutan. Niin viimekin kerralla. Uusi Rollemaa valmistuu ehkä vuonna 2035.
3. Olen ollut melko laiskalla päällä töiden loppumisen jälkeen. Olen nukkunut ennätysmääriä, mutta toisaalta se saattaa vain tuntua siltä. Lotta nimittäin tuppaa usein herättämään minut “isi isi herää leikkimään” -tyyliin 7 jälkeen aamulla, ja isihän herää. Sitten päivällä nukun Lotan kanssa pitkät päiväunet. En ole kuitenkaan kovin paljon jaksanut pakata. Onneksi muuttoon on silti vielä yli viikko. Vaimo on pakannut suurimman osan jo valmiiksi. Pitäisi itsekin…
4. Ei ole tullut otettua valokuvia. Vanhoja kuvia on silti hauska selata, vaikka niitä on yli 35 000, ellei enemmän. Olenkin ahkerasti taggaillut Picasalla kuviani, ja julkaissut joitakin helmiä Facebookissa.

Neutraaleja asioita

1. Uuteen asuntoon pitäisi ostaa vaikka mitä. Uusiksi menee puhki kuluneet koinsyömät matot, tietokonepöytä, tietokonetuoli, tv-taso (ehkä), keittiönpöytä. En tiedä miten on varaa. Pitänee varmaan ostaa yksi kerrallaan.
2. Uuteen asuntoon pitäisi tehdä kaikkea muutakin, kuten Lotalle huone. On mukava huomata etten osaa stressata.

Pää tyhjeni kertaheitolla. Olisi varmasti ollut enemmänkin asioita, mutta tämä tältä erää. Toivottavasti saan kirjoitusrytmiäni paranneltua edes hiukan. Hävettää viime kuukauden hassut kolmisen merkintää. Anteeksi!

Jälleen pitkä tauko bloggaamisesta. Jopa niin pitkä, että Wordpressin uusi versio on ehtinyt tulla (2.9.1 → 2.9.2). Minulla on ollut paljon kiireitä; kalenteri buukattu täyteen koko viikolle. Vastapainoksi töissä on ollut tavallista hiljaisempaa. Torstaiaamuna pidin ihan itse palaverin myymälä- ja huoltopäällikön kanssa, ja kerroin hieman ajatuksistani ja tunteistani. Oli hieman jäänyt vaivaamaan muutama työasia, mikä vaikutti työvireyteeni negatiivisesti. Sain asiat selitettyä, ja tämä omatoiminen ja rohkea teko vaikutti kanssatyöskentelijöihin myöntävästi. Töissäkin on hyvä aina puhua asioista, sillä kukaan ei ole telepaatikko.

Työasioista vielä sen verran, että se ei minua kaada vaikka en saisikaan tästä palkkatyötä. Sain nimittäin työtarjouksen yhteen toiseen tietokonefirmaan, ja vaikka en pääsisi sinnekään, voin silti kokea itseni tarpeelliseksi. Kyllä minullekin oma paikka löytyy.

Tänään lähden Helsinkiin Finnish Metal Expo -tapahtumaan. Tulee olemaan kovat kekkerit, mutta samaan aikaan kova koti-ikävä – jo pelkästä ajatuksesta. Toinen puoli (se suurempi osa) minusta haluaisi jäädä vaimoni ja lapseni kanssa kotiin saunomaan ja viettämään rauhallista koti-iltaa. Mutta tulipahan lippu ostettua. Onhan siellä sentään Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, ja Sonata Arctica.

Rahaa minulla ei ole juurikaan ylimääräistä, joten jouduin etsimään kimppakyydin. Junalla kun maksaa meno-paluu sen sata euroa. Käsittämätöntä taas tämä Suomen touhu… sähköpostiini tuli tarjous lennosta Brysseliin, meno-paluu 45 eukkoa! Juma* sanon minä! On kaksi kertaa kalliimpaa matkustaa parin hassun kaupungin välillä, kuin maapallon toiselle puolelle. Arvostus Suomea kohtaan vähenee jälleen, ainakin tässä asiassa.

Muutamme ensi kuussa. Löysimme Kangaslammelta mahtavan (ison, halvan) kolmion. Lotta saa vihdoinkin oman huoneen. Muutosta lisää myöhemmin.

Pitäisi ruveta kirjoittamaan enemmän. Matkalta ajattelin kyllä kertoa kuulumisia. Hieman harmittaa kun tämä kirjoittamisinto on kaatunut johonkin graafisiin kynnyksiin. Jotenkin vain kirjoittaminen riippuu niin suuresti siitä miltä teksti näyttää grafiikan ja värien ympäröimänä, ei siitä miltä se kuulostaa. Tyhmää, mutta totta. Jos saisin sen ulkoasun joskus valmiiksi, niin olisin itseeni ja kirjoituksiini tyytyväinen.

Viime kirjoituksesta on jälleen liian pitkä aika. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko vuoden kiireisimmät. Kalenterini oli täyteen buukattu eiliseen asti. Sairastuin nimittäin flunssaan, ja tultuani saikunhakureissulta takaisin kotiin, kuume nousi nopeasti 39 asteeseen. Voisin sanoa, että minulla ei ole ollut noin korkeaa kuumetta kymmeneen vuoteen. En pystynyt tekemään mitään, olin niin heikossa kunnossa että ei jäänyt vaihtoehtoja. Oli halattava vuodetta, ja nukuttava pahimman kuumeen yli. Hyi kamala sitä hourailua. Heräsin mm. kovaan PIM POM -ääneen, kuin joku olisi painanut ovikelloa. Näin muutenkin kummallisuuksia.

Iltaan mennessä oli jo kuitenkin parempi olo, kiitos vaimon ja Finrexinin. Osasin jo odottaa sairastelua, olihan lähipiirini sairastanut viime viikolla.

Viikonlopun olimme Ristiinassa, anoppini perheen tilalla. Tykkään tuosta paikasta ihan hirveästi. Tontti on iso ja peltoa on silmänkantamattomiin. Navetta ja ulkosauna kuuluvat asiaan. Paikka oli nätti kesällä, ja entistä kauniimpi nyt sydäntalvena. Lunta oli hitosti, mikä teki puista kovin paksuja. Lotta tykkäsi leikkiä 4-vuotiaan Tiia-tätinsä kanssa. Kiljui innoissaan paljon.

En saanut juuri ollenkaan allergisia reaktioita eläimistä, mikä oli positiivista. Ainoastaan kissojen silittely ja koirien rapsuttelu aiheutti enemmän kutinaa käsissä ja naamassa. Mokoma Arttu-koira kun kerjäsi koko ajan rapsuja. Minähän rapsutin. Harmittaa kun en saa koskaan kissaa/koiraa vaikka olen aina ollut vähemmän tai enemmän eläinten ystävä. En uskalla kokeilla siedätyshoitoa, kun pelkään saavani elinikäisen astman.

Saunottua tuli kahtena iltana. Perjantai-iltana kävin jopa ulkona möyrimässä lumessa, kun kerrankin tarjoutui siihen mahdollisuus. Tuli ihanat lapsuusmuistot mieleen, sillä viimeisen kerran saunoin tuolla tavoin joskus pienenä. On se vaan niin mukavaa. Tulipa koettua sekin perussuomalainen saunontatapa vielä kerran. Avanto olisi ehkä ollut vielä parempi, tosin siihen ei taida minullakaan kantti riittää. En ole kokeillut.

Joskus sitä toivoo itsekin asuvansa jossain tuollaisessa mukavassa kotoisassa mökissä, tarpeeksi eristyksissä ulkomaailmasta. On sauna, on oma tila, on eläimiä, on läheisiä, mitä muuta sitä tarvitsisi. Nykyään vielä puuttuu niin paljon kaikkea elämästä, jota haluaisi. Raha on yksi suurin ongelma. Kunpa sitä vain olisi enemmän, niin tekisi kaikkea mitä ikinä haluaa. Minusta tuntuu nykyään, että vain köyhät/vähävaraiset sanovat että “ei raha tee onnea”, koska ovat vain kateellisia niille kellä on rahaa. Kyllä se raha vain tekee onnen, koska sillä saa kaiken mitä haluaa. Ilman vähääkään rahamäärää ei ole pienintäkään onnenjyvästä, niin se vain menee.

Näin unta että voitin Lotossa jättipotin. Tulikin mieleeni, että voisin alkaa Lottoamaan. Jos sitä joskus Onnetar minullekin soisi vähän lisäfyffeä. Helpottuisi elämä huomattavasti. Saisi jättivelat maksettua, isomman asunnon helpommin, ja paljon muitakin asioita hoidettua alta pois.

Olemme muuttamassa isompaan asuntoon viimeistään 1.4. Tein ehkä tyhmästi kun ennakko-irtisanoin asunnon, vaikka kämppää ei ole vielä tiedossa. Jotenkin kuvittelin, että se helpottaisi asunnon löytämistä, kun on pakko lähteä tiettyyn aikaan asunnosta pellolle. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea löytää asuntoa. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea muutenkin tehdä mitään isompia ostoksia. Hyvänä esimerkkinä kun tilasin huvikseni Saunalahden ilmaisen puhelinliittymän (0e puhelut Elisan, Saunalahden, ja Kolumbuksen numeroihin, kuukausimaksu 0e kesäkuuhun asti, sen jälkeen 3e/kk) varapuhelimeen puhelinmyyjän houkuttelemana. Luukkuun kilahti sitten “vakuusmaksu”-lasku à 300 euroa. Jäipähän sekin sopimus sitten tehtyä.

Masennus on nostanut päätään, mutta olen saanut sen aina suhteellisen hyvin taltutettua. Tuntuu vain välillä että vaikeudet eivät lopu koskaan. Onnen hetkiä ei kovin kauaa kestä kun hajonnut mieli päättää taas nähdä jokaisen asian negatiivisena. Onneksi on Lotta, hän palauttaa aina meidät maan pinnalle.

Ostin tänään liput Finnish Metal Expoon Lauantaille, jolloin siis esiintyy enemmän lemppareitani: Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, Sonata Arctica. Swallow the Sunin tosin näen nyt kolmatta kertaa, mutta siinä vasta onkin hyvä livebändi. Perjantaina olisi kiinnostanut Tuomas Saukkonen Feat. Kai Hahto – biisiklinikka, Korpiklaani, Hypocrisy, Amorphis, ja Satyricon. Lippu maksoi 36 euroa. Junamatka maksaisi yhteen suuntaan noin 46 euroa, eli kymmenen euroa enemmän kuin itse lippu… tästä syystä etsinkin kimppakyytiä, sillä en halua pulittaa pelkistä matkoista itseäni kipeäksi.

12.2.2010 Perjantaina Turussa esiintyy depressiivinen black metal bändi Shining, jota olisin menossa katsomaan. Lippu ei ole kallis, vain 12 euroa kolmesta bändistä. Mutta tässäkin tulee kyytiongelma, sillä matkoihin menisi jälleen liikaa rahaa.

Jotenka, jos joku on matkaamassa 12.2. Jyväskylästä Turkuun, tai 19-20.2. Jyväskylästä Helsinkiin, ilmoittakoon minulle vaikkapa sähköpostilla, tai tähän viestiin kommentoimalla. Etunimeni on Roni, sukunimeni Laukkarinen, ja sähköpostini etunimi.sukunimi@gmailcom (spämmisuoja, korvaa etunimi Ronilla, ja sukunimi Laukkarisella).

Eilinen päivä oli melkoinen seikkailu. Ehkä on hyvä aloittaa aivan alusta. Nukuin hieman pommiin, koska minulla on pitkin viikkoa kertynyt melkoinen määrä univelkaa. Lotalla on sellainen vaihe menossa, joka haittaa hieman yöuniani. En ole muutenkaan saanut kovin hyvin nukuttua. Alkuviikosta huoneenlämpö viileni niin paljon, että palelin yöllä. Aamulla huomasin, että patterit oli väännetty nollille. Ehdin kuitenkin hyvin töihin, onhan työpaikkani korttelin toisella puolella. Työpäivä alkoi hitaasti, mutta tahti kiihtyi nopeasti. Töissä menee edelleen todella hyvin. Tykkään nykyisestä työpaikastani valtavasti. Kunpa vielä saisin siitä palkkatyön…

En ehtinyt kauaa olla kotona, kun lähdettiin koko perheen kanssa käymään Jyväskylän Kuurojen Yhdistyksen tiloissa. Mukaan tuli Veeran ystävät Katja ja Olga. Tuli rupateltua paljon ihan kaikesta. Hiljaisuudessa istuttuani ja seurattuani viittomista, minua rupesi hirveästi väsyttämään. Lotta tykkäsi vilkutella kaikille, mutta häntäkin rupesi tekemättömyys kiukututtamaan. Päätettiin sitten lähteä porukalla ostamaan Lotalle lelua. Uuden Sokoksen valikoimat olivat vähentyneet, joten suuntasimme Anttilan leluosastolle. Sielläkin oli remonttia, ja suurin osa leluista oli poistomyynnissä. Löytyihän sieltä sitten sellainen punainen rapulelu, tarkemmin vieterihelistin. Siinä matkalla tarttui mukaan pari heräteostostakin, kuten Gymstickin Squeeze Ball, eli kämmenverryttely/stressipallo.

Ilta vei meidät sitten Coffee Houseen. Itselleni tilasin ylellisesti melko hintavan Irish Coffeen, joka oli Coffee Housessa yllättävän maukasta ja lämmittävää. Rupattelu pöydässä jatkui, ja puoli yhdeksältä tajusimme vaimoni kanssa että on lähdettävä ruokakauppaan ennen kuin menevät kiinni, joten sanoimme kavereille heipat, ja lähdimme kaupan kautta kotiin. Kaupassakin leikin jotain ihme porvaria, kun tuli ostettua joitakin hienoja juustoja maistettavaksi. Tosin pakkaus oli juurikin tällainen muutamien erilaisten hienojen juustojen maistelupakkaus, jossa jokaista juustoa on vain pieni näyteannos. Ei ollut kovin kallis setti. Ehdin jo maistaakin tuota mitä ilmeisemmin saksalaista Castello-juustoa. Ihan hyvää kyllä.

Kotiin päästyämme kello 21:01 laitoin valot olohuoneeseen, ja kattolampusta poksahti saman tien polttimo. Meni muutama minuutti, ja puolet kämpästä meni pimeäksi. Myös tietokoneet sammuivat siltä puolelta taloa. Koska polttimon poksahtamisen ja sähköjen lähtemisen välillä oli niin pitkä viive, epäilin sähkökatkosta ja soitin taloyhtiömme päivystävään huoltoon. Huollossa ei tiedetty meneillään olevista katkoista, joten minun käskettiin tarkistamaan sulakkeet. Vaihdoin sulakkeet päikseen, ja huomasin heti että toinen oli palanut (koska vaihdossa talon pimeälle puolelle palasi sähköt, ja valoisalta puolelta katosi sähköt).

Huonoksi onneksi kaupat olivat menneet juuri kiinni, ja vain huoltoasemat olivat enää auki. Lähdin saman tien Shell Veturille kävelemään. Perille päästyäni sain vain huomata että kyseisiä sulakkeita ei ole. Lähdin sitten kävelemään 700m toiseen suuntaan, missä muistelin Esson tai vastaavan olevan. Perille päästyäni sain huomata että tilalla on nykyään ABC-bensa-asema ilman myymälää, ja kyltti “700m Shell Veturi tuohon suuntaan”. Hieman kyrsi. Seuraavana mieleen tuli kysyä kaverilta, ja jos hänellä ei olisi ollut, olisin soittanut isälle. Onneksi Helillä kuitenkin oli varasulake. Kiitos kovasti Heli!

Jotenkin en saa rauhaa yöllä, enkä osaa nukkua ilman että tietokone on päällä. Tulee hirveän turvaton olo. Naura pois, mutta niin se vain on, kun on koko ikänsä elänyt tietokoneiden kanssa. Ja onhan peikko sentään palvelin. Sen täytyy olla aina päällä. Kuten muidenkin tietokoneideni.

Koska sähköt olivat menneet poikki yllättäen, oli myös peikko saanut hieman vaurioita. X ei lähtenyt heti käyntiin, vaan jouduin kääntämään ajurille korjaukset sourcesta käyttämälleni oletuskernelille. Tai sitten kernel oli vain rebootissa päivittynyt. Oli miten oli, kaikki ei toiminut ihan suoraan haluamallani tavalla. Graafisen systeemin päälle saatuani, netti ei toiminut kunnolla. Sivut latautuivat hitaasti, enkä päässyt suoraan esimerkiksi Rollemaahan kirjoittamaan blogimerkintää.

Huomasinkin pian järjestelmälokissani outoja IP-osoitteita. Jälleen uusia murtautumisyrityksiä, jotka onneksi eivät olleet päässeet läpi, mutta silti osanneet haitata verkkoliikennettä. Blokkasin ip:t nopeasti mutta pysyvästi iptablesilla, ja käynnistin reitittimen uudestaan. Samalla huomasin että IP-osoitteeni oli taas pitkästä aikaa vaihtunut sähkökatkon yhteydessä. Olen yhä liian laiska vaihtamaan kiinteään IP-osoitteeseen. Tavallaan tykkään aina päivittää IP:tä ajan tasalle avatuille porteille silloin kun se vaihtuu. Saan siitä kiksejä.

Kun kaikki on kunnossa, on hyvä hengähtää. Keskiviikkopäivä meni älyttömän nopeasti ohitse. En edes kerinnyt lukea Aku Ankkaa, saati nähdä tuliko koko lehteä postiluukusta sisään. Se siitä aikaisin nukkumaan menemisestä… kun vihdoinkin sain istahtaa, päätin että menkööt. Kuolema kuittaa univelat. Kun en kerran kerinnyt mennä ajoissa nukkumaan, voisin saman tien valvoakin. Viikonloppuna voisi sitten vetää taas 15 tunnin unet parina yönä.

Eli sellainen päivä. Kerrankin vähän jotain sosialisoitumistakin. Mietin muuten tuossa Reijon innoittamana kuinka minä voisin olla korvaamaton töissä, ja löysin – yllättävää kyllä – pari erityisosaamista mitä muilla ei työelämässä ole. Ainakaan meidän työpaikassa. Viittomakieli on tietenkin yksi, mutta sitä en ole tarvinnut kuin noin kolmisen kertaa vuodessa. Kuuroja asiakkaita ei valitettavasti hirveän usein käy ostamassa tietokoneroinaa, ainakaan meiltä. Toinen on Linux-osaaminen. Jos Linuxista kysyviä asiakkaita tulee myymälään, ainoa joka heille osaa vastata tyydyttävästi olen minä. Mieltäisin myös niin, että olen kokonaisuutena myös melko korvaamaton. Toista Rollea ei samaan työhön saa tekemään hommia samalla tavalla.

Edelliseen merkintään viitaten, ajattelin kokeilla josko tämän blogin kautta kala nappaisi syöttiin. Toisaalta olen kuullut, että vapaasti bloggaaminen on melko riskaabelia nykyään, sillä se saattaa vaikuttaa työn saantiin tai työpaikan pysyvyyteen. Itse en ole kuitenkaan mielestäni blogannut mitään edes hypoteettisesti työnantajaa arvelluttavaa. Mutta toisaalta 10 vuoden ajalta voi löytää ihan mitä vain… Tahtoisin silti todella kunnon palkkatöihin, jotta saisin vähän taloudellista tilannettani paremmalle tolalle. Ehkä jonain päivänä.

Se siitä. Eilinen oli täynnä viittomakielistä kielikylpyä, sekä sähkön kanssa taistelua. Nyt on uusi päivä, ja aamulla on taas mentävä töihin. Saa nähdä miten vaikeaa sängystä ylös nouseminen on… toivottavasti ei kovin vaikeaa. Hyvää yötä itse kullekin!

Uudenvuodenaatto oli tavallaan pettymys. En ole osannut nauttia joulukuusta täysillä, ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Syynä on tietysti ainakin kotoperheeni “hajoaminen”. Vietimme tosiaan melko yksinkertaisen joulun Kajaanissa. Uutena vuotena ajattelin tavata kavereita, mutta päädyinkin jonnekin random-bileisiin, josta en tuntenut juuri ketään. En edes tiedä miksi sinne lähdin. Tulipahan huomattua, että minusta ei ole enää suuriin (tai edes pieniin) pippaloihin, sillä en enää osaa viihtyä niissä… vaikka en enää ihmisten keskellä ujostelekaan, kiinnostuksenkohteeni eivät tunnu natsaavan kenenkään kanssa. Ennemmin tai myöhemmin puheenaiheet siirtyvät aina nörttijuttuihin, lapseeni, tai perheeseeni, jolloin porukka kaikkoaa.

Aaton ilta alkoi ja eteni todella hitaasti. Joelia oli kuitenkin ihan kiva nähdä pitkästä aikaa. Tutustuinpa pariin uuteen tyyppiinkin, joita en varmaankaan enää tule näkemään uudestaan. Hieman harmittaa kun jossain vaiheessa iltaa tajusin että ainoa tukipilarini oli lähtenyt kotiin, eikä minulla ollut tietoa kyydistä takaisin keskustaan. Sain kuitenkin kyydin, ja matkalla vuosi olikin jo vaihtunut, ja ehdin näkemään jopa raketteja.

Kun olin poissa, kotona vietettiin tyttöjen iltaa kakun, limpparin, jäätelön, donitsien, ja hyvän ruoan kera. Olisin loppupeleissä halunnut viettää uuden vuoden aaton kotona, mutta olin päättänyt toisin. Jälkiviisaana hieman kaduttaa. Mutta mitäpä turhaan miettimään menneitä, vuosi vaihtui jo. Olipahan kerrankin erilainen uusivuosi jossain muualla. Ainakin tosiaan opin että bileet eivät ole enää tämän perheenisän juttu. Siellä on vain yksinäistä, tylsää, ja ikävä kotiin vaimon ja lapsen luokse.

Nyt on uusi vuosi, eikä tunnu yhtään erilaiselta. Mutta ei se mitään. Toivoisin tältä vuodelta enemmän onnellisuutta, enemmän positiivisuutta, ja ehkä uusia mahdollisuuksia. Peace.

Joululoma on ohi, ja on palattava arjen harmauteen. Ensin täytyy kuitenkin hieman palata ajassa taaksepäin. Tiistaina lähdimme vaimoni ja lapseni kanssa Kajaaniin joulunviettoon. Asemalla kuulimme, että lippuvarauksemme oli peruttu. Kuulemma olisi pitänyt lunastaa viikkoa aikaisemmin. Siitä meille ei sanottu mitään puhelimessa, eikä kyseinen asia tullut pieneen mieleenikään. Pienen paniikin jälkeen saimme kuitenkin tyydyttävät liput vieläpä lastenvaunupaikalta.

Kajaanissa oli kylmä! -27 taisi olla tiistaina saapumishetkellä. Lähdimme taksilla Veeran mummin luokse, koska hänen autonsa ei siinä kylmyydessä lähtenyt käyntiin. Siellä me sitten vietimme joulupäivät. Kuusta ei ollut, eikä suuremmin lahjoja saatu – paitsi Lotta. Itsellemme emme mitään hankkineet, sillä Lotta on tärkein. Lotta saikin kymmeniä lahjoja vanhemmiltaan, sekä sukulaisiltaan.

Sinänsä hieman surullinen olo, kun ei ole enää mahdollisuutta viettää perinteistä joulua vanhempien luona. Mutta nyt onkin aika keskittyä omaan perheeseen. Kotiin saimme hankittua ja koristeltua ihan oikean kuusen kokoisen muovikuusen. Joitakin lahjojakin (Lotan tietenkin) ehti olla kuusen alla ennen kuin lähdimme Kajaaniin.

Kajaanissa ehdimme nähdä myös ohimennen myös Veeran toista mummia Citymarketin kassalla, ensimmäistä ainakaan kertaa seitsemään vuoteen. Kävimme myös jouluaattona Veeran isän luona jouluruokaa syömässä. Saimme appiukoltani tuoksukynttilän, ja Lotta sai aivan ihanan pehmolelun jonka voi avata tyynyksi. Aaton aattona kävimme Veeran tädin luona. Tutustuin Veeran serkkupoikaan, joka osoittautui oikein mukavaksi muusikkokaveriksi. Sainpa jopa musiikintekovinkkejä; saatpa nähdä jos vaikka pientä hevin poikasta pääsen ulos putkauttamaan jossain vaiheessa.

Emme saaneet lippuja perhehytilliseen junaan enää la-su, joten jouduimme lähtemään jo perjantaina. Perjantaiksi pakkanen oli taas kirinnyt Kajaanissa jopa -28 asteeseen, joten hieman kylmä oli ulkona liikuskella… viikonloppu menikin sitten levätessä.

Tämän oli tarkoituskin olla pikakirjoitus kuulumisista, sillä työpäiväni alkaa ihan juuri nyt. Itse asiassa NYT minun pitää lopettaa kirjoittaminen. Toivotan etukäteen hyvää uutta vuotta, jos en ehdi sitä ennen kirjoittaa.

Mitäs sitä. Olen ollut melko hyvällä tuulella. Tiistai-keskiviikko-yönä sairastuin flunssaan, ja hieman lämpöäkin oli. Luulin saaneeni possunuhan, mutta terveyskeskuksessa käytyäni luuloni osoittautuivat vääriksi. Minulle annettiin kuitenkin kolmen päivän sairausloma flunssasta. Ne kolme päivää olenkin käyttänyt hyvin levänneenä.

Masennus ei ole onneksi nostanut päätään, mikä on aina hyvä asia. Olen kuitenkin ollut laiska, enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää. Torstaina ilmestyi OpenSUSE 11.2, jonka päivitin niin pian kuin mahdollista. Hienoltahan tämä näyttää. Erityisesti pidän uudesta Sonar-teemasta, jonka opensuse on päättäny ottaa oletukseksi.

Lotta on edelleen älyttömän iloinen pieni tyttö, jota rakastan niin paljon että ei voi sanoin kuvata. Tämä perjantai oli yksi parhaista. Mikään ei voita koti-iltaa perheen kanssa, kera saunan ja muutaman long drinkin. Katsoin tuossa myös vaimon kanssa elokuvan, ja testasimme Guitar Heroa uudella näytöllä. Eipä tässä sen kummepaa. Huomenna lähdemme tädin luokse katsomaan uutta serkkuani. Hieman harmittaa kun serkkuni ovat joko paljon minua vanhempia, tai vastasyntyneitä. No, serkku mikä serkku. Hyvää yötä!

No, päätinpähän kirjoittaa nyt kuitenkin, vaikka myöhä onkin. Perjantaina alkoi kuulonäkövammaisten kuntoutumiskurssi, jonne pääsin mukaan ihan Kelan kustantamaksi osalliseksi. Jouduin lähtemään töistä aikaisemmin kotiin, kun suunnitelmat muuttuivat ja piti olla kahdelta Kukkumäessä. Olimme hienostuneesti kymmenen minuuttia myöhässä, mutta jouduimme silti vielä odottelemaan muita. Paikalla oli jälleen kaikki vanhat tutut sekä kuuroja, että sokeita, ja sekä että, mutta myös kuulevia – lähinnä minä, Lotta, muutama ohjaaja, viittomakielen tulkit ja tulkkiopiskelijat. Tietääkseni suurin osa osallistujista sairastaa usherin syndroomaa, kuten vaimoni Veera.

Lähdössä ajelulle
@ Flickr

Oli jälleen mielenkiintoista keskustella viittomalla niin näkyvästi kuin taktiilistikin. Porukassa on erittäin hyvä yhteishenki, ja kaikki auttavat toisiaan parhaansa mukaan. Kahvi ja ruoka oli herkullista, ja Lottakin viihtyi lattialla telmien. Illalla lähdettiin sitten yllättäen Jyväskylän Palvijongin vieressä sijaitsevaan Karting-halliin. Lotalle oli varattu mukava Kata-hoitaja, joten saimme rauhassa lähteä viihteelle.

Veeran polvet ovat kipeinä, joten pääsin yksikseni kokeilemaan kyseistä autoilulajia. En ole koskaan aiemmin ajanut karting-autolla, joten kokemus oli aivan mahtava. Tietenkin autoa oli yllättävän vaikea ohjata, mutta kokemus oli mieluinen vaikka kymmenen minuutin hurjastelun jälkeen kädet olivatkin aivan rikki. Luulin koko ajan olevani viimeinen, mutta olinkin sievästi kolmas, ajajia ollessa viisi.

Huulta tuli heitettyä niin miekkosten kuin naikkostenkin kanssa koko taksimatkan. On mukavaa tutustua Veeran pitkäaikaisiin lapsuudeynstäviin, ja muihin kuurosokeisiin immeisiin. Huomenna (tarkalleen ottaen tänään) jatkuu kurssi klo 7.30, ja olen vielä hereillä… olin vain pakotettu kertomaan kuulumiset, kun en niitä kuitenkaan muistaisi seuraavana päivänä. Otettiin myös joitakin kuvia, mutta lisään ne tähän artikkeliin sitten myöhemmin. Kurssi on todella antoisa, ja kehittää mukavasti viittomakieltäni. Vaikka jo hyvin keskustelutaitoinen olenkin, kaikkea en vielä osaa, enkä tule osaamaankaan ihan lähiaikoina. Mutta kieltä käyttäessä oppii nopeasti, se on huomattu! Jos voisin viittoa, viittoisin sinulle hyvää yötä. Teksti ei kuitenkaan sitä mahdollisuutta suo. Siispä näin tekstittäen; hyvät yöt lukijani!

Minä ja vaimoni. Lisää kuvia.

Se on taas se aika vuodesta kun kuolema on vuotta lähempänä. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten synnyin tähän maailmaan Jyväskylän Keski-Suomen keskussairaalassa. Kai se on sitten juhlistamisen arvoinen asia, vaikka viime aikoina olen tuntenut itseni velkaiseksi, masentuneeksi, säälittäväksi rahareikäiseksi riesaksi. Nyt sen sijaan minulla on aivan loistava fiilis, tykkään vain kirjoittaa hieman synkästi vielä näin Halloweenin kintereillä.

Eilen tosiaan pidimme kolmihenkisen perheemme voimin synttäri-halloween-juhlat. Kynttilänvalossa maalasimme toistemme kasvot. Veerasta tuli söpö kissa, minä sain Immortalin Abbath -tyylisen sad panda corpsepaintin. Sitten otimme hieman kuvia olemattomalla shokkivaluella, jonka jälkeen kävin synttärin kunniaksi hakemassa sen hetken ilmaisen subin. Subway-työntekijä kyllä vaikutti hieman varautuneen pelokkaalta kun näki hirviön astelevan kauppaan. Tunnelma laantui kun lähtiessäni toivotin hyvää halloweenia.

Veera on aivan uskomaton piirtäjä, ja hänellä on mitä ihmeellisin mielikuvitus. Viime vuoden kortti oli myös jotain upeaa. Tänä vuonna synttärejä juhlistettiin samaan aikaan Halloweenin kanssa, joten korttikin oli Halloween-henkinen. Kuvassa on kaksi kurpitsapäätä; isompi on vaimoni Veera ja söpö pikkuinen on Lotta. “Karkki vai kepponen?” Klikkaa suurentaaksesi kuvaa:

Meidän oli tarkoitus pitää kauhuleffamaratoni, mutta se jäi pitämättä kun irkissä oli kivempaa (#pulina-kanava teki historiaa kun peak nousi 87 yhtäaikaiseen irkkaajaan). Varsinainen lahja oli takki, josta kirjoitin aikaisemmin.

Lotta on alkanut höpisemään ihan hirveästi tyyliin BA BAB ÄB ÄÄ VÄÄ LAA-LAA LA BAB ÄB VÄB. Pitäisi kuvailla taas hieman kotivideoita, ja päivittää vihdoinkin sitä vauvablogia. Koneella on nyt paljon tekemistä, mm. bash-koodauksen, elokuvien, peikon, ja ircin merkeissä.

Tykkään lukea Vauva-lehden isäpalstaa. Tällä kertaa sivulle pääsi helsinkiläinen toimittaja Tuomas Enbuske, otsikolla “Se vaikea r-sana”. Enbuskella on 7 kuukauden ikäinen tyttövauva. Artikkelissa käsitellään “vaikeaa r-sanaa”, verbiä “rakastaa”. Miehet ovat stereotyyppisen käsityksen mukaan sellaisia, jotka eivät “puhu eivätkä pussaa”. Perheissä miehet osoittavat rakkautta mieluummin muulla tavoin, kun sanotaan suoraan että “minä rakastan sinua”. Se että rakastaa toista ilmenee usein pelkällä puhumisella tai olemalla kiinnostunut toisen asioista. Usein se myös ilmenee huolenpitona ja muulla vastaavalla. Enbuske kuvaileekin seuraavasti:

Rakkautta on ollut se, kun isäni on auttanut minua veroilmoituksen teossa, kun hän on laskenut vähennykset ja tulot sentin tarkkuudella ja tullut ensiasuntooni kokoamaan kirjahyllyäni. Isäni on diplomi-insinööri. Minullakin on vähän diplomi-insinöörin luonnetta; kaikkea ei tarvitse sanoa, eikä rakkautta hokea.

Tykkään Vauva-lehden isyysjutuista sen takia että niihin on usein niin helppo samaistua. Tälläkin kertaa koin valtavia yhteneväisyyksiä Enbusken tapauksen kanssa. Meilläkään ei kotona miesten kesken paljon rakkautta hoettu, jos milloinkaan. Isäni on tullut asentamaan asuntooni kattolamput, ja auttanut asioissa joita en hallitse, ja uskon myös että se on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta. Ja onhan niitä muitakin selkeitä tapauksia tietysti ollut. Jotenkin miehillä on vain sellainen perus-esto, että ei tule sanottua edes netin tai tekstiviestin välityksellä että rakastaa, paitsi tietysti aina vasta sitten kun on joku hätä, tai viimeinen mahdollisuus…

Aioin pitää huolen, että lapsella olisi rahaa. Kyllä, näin kylmästi ajattelin. Aloin todella pitää lapsestani vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Itselläni raha ei ole koskaan ollut etusijalla, sillä en ole varakas – päinvastoin. Minusta on tärkeintä, että lapsella on perhe, koti, katto pään päällä, vaatteita, ruokaa, vanhemmat jotka rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta. Ärsyttää sellainen ajattelutapa, että ensin pitää olla talous, pää, elämä, ja kaikki muut asiat kunnossa ennen kuin voi edes harkita vanhemmuutta. Entä jos niin kovasti haluaa, ja on kaikki muut puitteet kunnossa? Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin. Tietenkin ymmärrän sen pointin, jos ei ole oikeastikaan varaa tai kykeneväisyyttä kasvattamaan lasta. Mutta minulle pääasia on se, että lapsi on haluttu ja rakastettu.

Minulle lapsi on uskomattoman kaunis ihme, ja maailman suloisin seurattava, jota saatan tuijottaa tuntikaupalla. Olin aiemmin vihannut kaikkea väkivaltaa, mutta nyt olin valmis vaikka kiduttamaan hengiltä sen, joka usaltaisi tehdä lapselleni mitään pahaa.

Minulla on täysin sama juttu. Olen aina ollut ajatusmaailmaltani pasifistinen, mutta jos joku yrittääkin satuttaa pienokaistani saa sen kyllä kokea nahoissaan… ristiriitaista, mutta totta.

Tähänkin näihinkin mielipiteisiin voin täysin yhtyä:

En vaihtaisi mistään hinnasta vanhempiani, enkä siis lastanikaan, vaikka olisi 30 päivän palautusuoikeus.

Sanon myös lapselleni joka ilta rakastavani häntä, ihan vaan kaiken varalta, ettei terapiateollisuus pääse sillä puutteella lastani 30 vuoden päästä rahastamaan. Ja r-sanan sanoessani myös tarkoitan sitä.

Olen aina suunnitellut tekeväni lapsia parissakymmenissä (siis 20-29-vuotiaana, ei 20 lasta sentään!), sillä kun lapset ovat 20-vuotiaita, itse on vasta hehkeä nelikymppinen. Tuntuu elämä siten hieman pidemmältä. Lotta täyttää 30. elokuuta viisi kuukautta. Kyllä se aika rientää.

Ja taas on paljon asiaa Rollen pienessä päässä. Piti jo kirjoittaa aikaisemmin, mutta eipä tullut kirjoitettua. Wordpress sentään tuli vihdoinkin päivitettyä. Ajatukset tuppaavat leviämään juuri silloin kun niitä pitäisi suoltaa ulos. Tulin noin tunti sitten ystäväni luota. Saunottiin ja juteltiin. En ole taaskaan käynyt kuukausiin tapaamassa ketään kaveria, saati viikkoon edes ulkona kunnolla. Tunnen itseni idiootiksi. Ja erakoksi. Jotenkin kaverit ovat unohtuneet täysin, ja vieraantuneet niin että heihin ei enää uskalla ottaa yhteyttä. Tosin osa kavereista on samanlaisessa tilanteessa – oma vaimo ja perhe on mennyt muun edelle. Minulla ei itseasiassa edes ole niin, vaan masennus on vienyt voimat kaikesta.

Viime aikoina minua on ahdistanut selittämättömästi joka päivä. Tai no, syitä löytyy aina, jos niitä haluaa etsiä, mutta näin yleisellä tasolla selittämättömästi. Semmoista sietämättömää henkistä puristusta rintakehässä, josta ei tunnu pääsevän millään eroon. Löydän heti tuhat syytä kun tarpeeksi mietin. Ja sitten onkin paljon paskempi olo. Vielä kun suurin osa asioita on sellaisia, joita oikeasti pystyy parantamaan, mutta kun ei ole voimia tai jaksamista. Eikä asiaa yhtään helpota se, että ne ihmiset ketkä jaksavat tulevat sanomaan kaikkea vielä enemmän latistavaa. Surullisenkuuluisa “ota itseäsi niskasta kiinni” / “ryhdistäydy”… Viitisen minuuttia sitten kolahti rahat tilille, joten enää ei ainakaan raha ahdista hetkeen. Parempi taloudellinen tilanne kohentaisi mielialaakin reilusti. Ei siitä sen enempää. Ensi viikon keskiviikkona alkaa terapia. Sekin vähän ahdistaa.

On jännä miten hyvää parin kilometrin kävelylenkki tekee niin omalle päälle kuin kropallekin, pitkästä aikaa. Kuokkalaan kävellessäni pääni tuli täyteen hyviäkin ajatuksia. Ajatuksia tuli niin paljon pintaan, että kirjotin niistä osan ylös muistioon, jotta saisin niitä täällä myöhemmin purettua.

Mietin itseäni kirjoittajana. Mietin itseäni ajattelijana. Jos ajatuksistani kirjoitettaisiin kirjoja, niitä olisi varmasti monta. Mutta kuka haluaisi lukea sellaista sisältöä? Tavallaan mietin että voisin kirjoittaa kirjan jostakin järkyttävästä ja kiinnostavasta aiheesta. Jostakin sellaisesta mistä minun on helppo kirjoittaa. Aihe olisi sellainen, johon olisi sekoitettu omakohtaisia kokemuksia, sekä fiktiota. Itse asiassa keksin jo muutaman aiheen. Eri asia sitten tuleeko sellaista kirjoitettua koskaan.

Isäni sanoi että voisin tehdä kirjan. Minussa voisi olla ainesta kirjailijaksi. Tosin, luovutan hirveän helposti, enkä usko itseeni. En pidä itseäni hyvänä kirjoittajana. Olisihan se kyllä hienoa saada rahaa kirjoittamisesta, sillä se on yksi asia mitä rakastan, ja mikä tulee minulta luonnostaan. Leffa-arvostelunkin kirjoitan alle viidessä minuutissa, siltä istumalta. Kuka tahansa ei varmaankaan moiseen pysty?

Joku kavereistani sanoi, että Rolle pystyy kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta. Ei tarvita edes kovin kummoista aihetta – tai aihetta ollenkaan -, ja tekstiä syntyy. Nytkin löpisen vain läpiä päähänne ilman mitään järkevää aihetta. Ainoastaan ajatuksen virtaa. Se on sitä parasta hoitoa ja terapiaa itselleni.

Minulla on paljon asiaa, mutta maha kurnii. Päivä tosiaan vaihtui tilipäiväksi, ja yöpalaa olisi tarkoitus ostaa. Ehkä vähän Batteryakin. Pidän yöstä. Pimeys ja rauhallisuus kiehtoo minua. Viimeistään yöllä voin rauhoittua. Mutta nyt menen. Hyvää yötä.

Tänään on taas vaihteeksi sellainen olo, että ei ole halua eikä jaksamista lähteä mihinkään. Ja miksi pitäisi? Jos ei tuossa pari päivää sitten viiden metrin päässä parvekkeesta alkanut remontti herättänyt minua seitsemältä, niin viimeistään Lotta kahdeksalta. Pieni aamuvirkkumme tahtoi heti aamusta leikkimään. Piinaava helle on myös vaivannut kokonaisen viikon, eikä senkään takia oikein ole tullut nukuttua kunnolla.

Pupuhuhdan gheton kämppää piti tänään käydä katsomassa, mutta kun ei tosiaan ole nyt halua lähteä mihinkään. Jotenkin hirveän vaikeaa tuo kämpänhaku kesällä. Ajattelin, että ehkä syksyllä, tai viimeistään ennen joulua olisi parempi hakea niin saisi varmemmin ja paremman. Mutta pikku hiljaa, ajan kanssa. Toivottavasti kärsivällisyytemme kestää, etenkin vuokranantajaa kohtaan, joka ei ole vieläkään vastannut lukuisiin vastauspyyntöihini. Se on jännä kyllä että kun soitan, sanotaan että laita sähköpostilla. Sitten kun lähetän meiliä, niin viestejä ei edes noteerata. Tekstiviestitkin ovat yhtä tyhjän kanssa. Tosin, voi olla, että hän on lomalla, mutta jonkinlaista ilmoitusta voisi sentään laittaa.

Luottovirhemerkinnän takia on hirveän vaikeaa saada asuntoa julkisilta asunnonvälitysfirmoilta, siksi tarvitsemme pian sen vuokranmaksutodistuksen, jossa näkyy että vuokrat on maksettu hyvin tässä asunnossa ollessa. Jos sitä ei saada, niin ollaan jumissa tässä asunnossa, kunnes merkintä lähtee pois tai hyvällä tuurilla löytyy jostain sopiva kämppä. Melkein voisin pian soittaa vuokranantajalle, ja kysyä suoraan haluaako hän koskaan parempia vuokralaisia, vai että me asumme tässä kämpässä lopun elämäämme.

Rolle uinnin jälkeen
@ Flickr

Tästä merkinnästä ei pitänyt tulla tulevaisuudesta märehtimistä. Juuri äsken sanoin vaimolleni että tänään en halua miettiä yhtään huomista. Paljon olisi asiaa omista ongelmista ja mitättömistä tulevaisuudensuunnitelmista, mutta pelkään kirjoittavani sen verran “lusmuavaan” sävyyn, että saan paskaa niskaani kuten vuosia sitten masennukseni pahimmilla hetkillä. Terapeutillenikin pitäisi soittaa, mutta kun soittoajat ovat niin-vallan-ihanat 45 minuuttia välillä 8-8.45 maanantaista torstaihin.

Eilen oli sisälämpötila sen 32 astetta celsiusta. Ulkona oli 25-26 koko päivän. Päätimme sitten mennä uimaan, ei enää jaksanut uida hiessä. Otimme Helin mukaan, ja kävelimme Tuomiojärven rannalle. Vaihdoin välittömästi vihreät uimashortsit jalkaan, ja lähdin juoksemaan kohti ulappaa. Vesi oli yllättävän lämmintä! Minä olen niitä ketkä joko hyppäävät/juoksevat suoraan veteen, tai eivät saa ollenkaan uiduksi. Ja koska ei ollut laituria tai hyppytornia, piti juosta. Olihan se virkistävää! Taisi jäädä silti ehkä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi tänä kesänä.

Lotta sanoo moi
@ Flickr

Veera ja Heli kävivät kaksistaan uimassa minun jälkeeni. Itse jäin Lotan kanssa tsillaamaan rannalle. Yliruokitut pullasorsat tepastelivat pitkin rantaa ja tulivat ihan metrin päähän. Lotta hymyili sorsille, eli tykkäsi kovasti. Käveltiin Lotan kanssa rannalla (Lotta siis sylissäni, ei ole vielä oppinut kävelemään), ja katseltiin missä kaukana Lotan äiti ja Heli uivatkaan. Jotenkin oli niin ihanan rentouttavaa lekotella auringossa veden äärellä. Siitä on monta vuotta kun viimeksi pääsin kokemaan saman. Takaisin oli raskaampaa kävellä. Aurinko poltti selkää, mutta onneksi en palanut mistään kohtaa.

Onneksi kesää on vielä jäljellä. Tässä kuussa on pari keikkaa, jonne menen Metallimusiikki.netin toimittajana tekemään parit bändihaastattelut. Etuina on tietenkin bändien tapaaminen ja ilmaiset liput. Odotan jo innolla. Hyvää loppukesää.

Kävimme tänään päivällä katsomassa Veeran ukkia vanhainkotihoitolassa. Pertillä on vaikea Alzheimerin tauti. Kun pääsimme perille, mummi rupesi itkemään ja niin myös ukki rakkaansa nähtyään. Tuli heti hirveän surullinen olo. Myös Veera hieman järkyttyi, sillä olihan hän nähnyt ukkinsa viimeksi terveenä miehenä. Viime tapaamisesta oli kulunut vuosia, ja Veera ei ollut tunnistaa omaa rakasta isoisäänsä, sen verran hän oli muuttunut.

Alzheimerin tauti on hitaasti etenevä aivoja rappeuttava sairaus, jossa erityisesti aivojen muistijärjestelmään liittyvät hermosolut ja aivoalueet vaurioituvat.

Kun itkut oli itketty, ukille esiteltiin Lotta – neljäkuukautinen lapsenlapsenlapsi. Ukki vuoroin hymyili, vuoroin itki. Sanaa hän ei saanut suustaan. Tuli kamala olo kun Pera katsoi minua suoraan silmiin, välillä kysyvästi, välillä haikeasti, aivan kuin tahtoisi jotain sanoa, muttei pysty puhumaan. Puhekyky ukilta oli mennyt melkein lopullisesti. Välillä hän jotain sanoi mistä ei saanut selvää, välillä toisteli sanoja mitä hoitajat sanoivat. Huomasi kyllä että oli Veeran mummille jälleen kova pala nähdä oma vuosikymmenien kumppani tuossa jamassa. En yhtään, tippaakaan ihmettele sitä tupakoinnintarvetta, kun jotkut vetää hermosavuja paljon vähemmästäkin.

Syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe. Omaisille se on henkisesti raskasta aikaa. Potilas on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa, sillä hän tarvitsee apua kaikissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa. Hygieniasta on huolehdittava, sillä virtsan ja ulosteen pidättämisen kyky on hävinnyt. Potilasta on syötettävä, nielemiskyky säilyy pitkään. Potilas ei tunnista läheisiään eikä ylipäänsä muitakaan ihmisiä. Hän ei ymmärrä puhetta, ja puheen tuotto on lähinnä sanojen ja äänteiden toistamista. Minkäänlaista paikan ja ajan tajua ei ole.

Keho jäykistyy, minkä tuloksena kävelykyky heikkenee ja häviää. Joillakin esiintyy epileptisiä kohtauksia ja lihasten nykimistä ja kouristeluja. Joillakin potilailla esiintyy näköharhoja: hoitaja saattaa olla potilaan äiti, puoliso, isä ja huoneessa saattaa olla kissa jne. Vaihe kestää keskimäärin noin 1–5 vuotta, mutta yksilölliset poikkeamat ovat mahdollisia. Kuoleman saattaa aiheuttaa influenssa tai keuhkokuume.

Yhdessä vaiheessa rupesin itsekin kyynelehtimään, sen verran herkkä kun olen. En vain kestä nähdä surua ja itkeviä ihmisiä. Piti kuitenkin padota tunteita, ettei homma olisi ollut kuin hautajaisissa. Pertti muisti Veeran hyvin, ilmeet kertoivat sen. Veera kertoi ja selitti ukilleen asioita, ja puhui muistatko kun oltiin mökillä, muistatko kun joit vielä kahvia, ja laitoit aina palasokerin kielen päälle. Ukki välillä yritti nyökätä, sanoi joo, hymyili, itki, ja välillä vajosi siihen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjää. Välillä tuijotti taas kysyvästi minua, aivan kuin olisi halunnut tutustua, muttei kyennyt… vasta kohta 70-vuotias, ei mikään liian vanha pappa.

Oli niitä hyviäkin hetkiä. Mummi syötti ukin, ja juteltiin vastapäiselle vanhalle seniilille herralle. Nauratti kun hoitaja antoi kahvia, ja mies sanoi “mutta minulla on vielä!”, ja osoitti puolittaista kiisselikulhoa. Lotta nukahti isoukkinsa viereen, ja isomumminsa sanoi että ukki ja Lotta ovat ihan samanlaisia. Kummallakin vaipat, ja kaikkea. Muisteltiin menneitä. Veeralle oli tärkeää nähdä ukki pitkästä aikaa.

Lähtiessä Veera sanoi ukille että hän on rakas, ja aina sydämessä, muistellaan hyviä hetkiä. Ukki osasi sanoa “Minun Veera, olet rakas”, vaikka toistikin Veeran sanoman “olet rakas”. Silti, jotenkin rakkaimmat muistot ovat vielä tallessa, vaikka kaikki muu on tuhoutunut. Veera oli ukilleen niin kovin rakas. Hirveän surullista ja kamalaa kun keho toimii, mutta pää ei. Aivan kuin katselisi kokoraajahalvaantunutta, joka ei ole halvaantunut muualta kuin korvien välistä. Mummille on varmasti vaikeaa päivästä toiseen. Taas saa kirota miksi sairauksia on olemassa.

Oma mummini äidin puolelta on myös melko pahasti dementoitunut. Hän ei ole koskaan ollut läheinen, enkä muista milloin hän olisi hymyillyt… minusta hänellä on ollut dementiaa koko elinaikani, sillä hän on aina ollut poissaoleva ja tunteeton. Nykyään se on vain puhjennut ja todettu. Ikään kuin ruumis on täällä, mutta mieli jossain muualla. Pelottavan lähellä aivokuollutta tilaa. Miksi näitä on? Kylmä maailma, surua ja tuskaa täynnä.

Viikko 29 (tämä viikko) on mennyt hujauksessa. Tavallaan olen siitä iloinen, sillä silloin ei ehdi masentua kun on paljon tekemistä. Parasta olisikin että olisi aina jotain virikettä. On vaikeaa kirjoittaa yksityiskohtaisia kuulumisia, sillä niin paljon on tapahtunut. Kalenterini on ihan täynnä maanantaista torstaihin.

Maanantaina kävimme lekurilla päivällä, ja sen jälkeen J-P tuli illaksi kylään. Tiistaina heräsin jo kymmeneltä. Päivällä oli käynti postissa ja Lidlissä, ja illalla Niffu ja Schim tulivat piipahtamaan. Juttua riitti ja kello oli yht’äkkiä kahdeksan. Ei uskoisi miten ajan saa kulumaan niinkin nopeasti. Illalla piti mennä vielä J-P:n kanssa elokuviin, mutta kaikki liput oli myyty, joten kiersimme korttelin ja juttelimme ulkona kesäillan ratoksi. Keskiviikkona oli soittoaika lääkärille, yhdeltä siivosin, kahdelta käytiin asioilla, ja kolmelta kallonkutistajalla. Illalla kylään tuli #pulina-kanavalaisia, joista Marko oli tullut Kuopiosta asti. Markon lisäksi kylässä oli hekez, Niffu, PassengeR ja Hupakko. Siinähän se ilta valui mukavasti ohi. Kiitämme Markoa aidosta kuopijolaisesta ahvenkalakukosta! On muuten parempaa kuin tuo lohikukko.

Torstaina oli Lotan kontrollikäynti lastentautien poliklinikalla. Kaikki oli kunnossa. Hieman pelotti se yksikorviksinen iso mieshoitaja, joka leikki Lotan kanssa ja samalla testaili pikkuisen kropan rakennetta. Tuli jotenkin ahdistava olo kun vieras iso mies leikki pienen tyttäreni kanssa. Kuulemma hartijoissa jotain pientä, mutta ei vakavaa. Tuli mieleen sama vika mikä itselläni oli joskus peruskoulun aikaan, toinen olkapää alempana kuin toinen. Lotta vierasti hirveästi jokaista. Hetken aikaa oli rauhassa miehen sylissä, mutta heti kun näki hänen kasvonsa niin suupielet vääntyivät alaspäin. Pian päästiin kuitenkin lähtemään.

Geenitutkimuksen tuloksia ei ole vielä tullut, joten emme vielä saaneet tietää täyttä terveydentilaa. Koska kuulemma vauvasta ei voi vielä suoraan sanoa onko näkö ja kuulo kunnossa, sillä ne ovat vielä niin paljon kehityksen alla. Tähän asti on kyllä tuntunut siltä että Lotalla ei ole usherin syndroomaa kuten äidillään. Ja vaikka olisikin, ei se meidän elämää haittaisi. Kaksikielinen perhe kun ollaan joka tapauksessa. Vieläkin vähän huvittaa ja kummastuttaa Veeran mummin kauhistelu siitä kun puhelimessa sanoin “että eipä tuo nyt niin paljoa haitt.-”"Älä sano! Haittaa se!”, huusi keskeyttäen lauseeni. Vanhat ihmiset tuppaavat tekemään tällaisista asioista ison numeron.

Keskiviikkoyönä muuten kävin hakemassa läheisestä limuautomaatista batterya, ja näin kahden kuuron miehen viittovan. Rupesin ihan huvikseni juttelemaan heille. Olin yllättynyt miten hyväksi kommunikaatiotaitoni ovat kehittyneet viittomakielessä. Kysyin heiltä miten menee (kuurolta on vähän hölmö kysyä “mitä kuuluu”, vaikka sitäkin käytetään melko paljon), ja kerroin että vaimoni on kuuro, ja että tunnetko Veeraa. Sanoi tietävänsä tyypin Oulusta, esitteli itsensä Joonakseksi. Olivat menossa Passioniin. Nyt myöhemmin kuulin Veeran kaverilta Katjalta että kuuroja käy Passionissa melko usein. Tuli vain hirmu hyvä mieli siitä keskustelusta, vaikka se jäi lyhyeksi kun toinen ei-niin-innostunut kaveri lähti kävelemään eteenpäin ja hemmo joutui kirimään sitä kiinni ettei jäisi pois kelkasta. Kotimatkan olin hymyssä suin.

Eilen perjantaina Pitkälle lauantain puolella tapasin Maken pitkästä aikaa kunnolla tuossa keskustassa. Rupattelimme ihan kaikesta. Käveltiin Aren aukiolle rupatellen, ja jäätiin sinne hetkeksi istumaan, kunnes meille tuli juttelemaan ukko jota epäilin noin nelikymppiseksi. Umpihumalainen ukko näytti aluksi uhkaavalta, mutta osoittautuikin todella leppoisaksi kaveriksi. Sanoi olevansa 61. Juteltiin hevimetallin pioneereista, ja hän oli yllättynyt miten paljon tiesin metallin historiasta, vaikka olin häntä 40 vuotta nuorempi. Voi kun olisi itsekin saanut elää ne metallimusiikin kehityksen ajat. Katsoin tässä hiljattain muuten Heavy Metal: Louder than Lifen, jonka takia tiesin vieläkin enemmän yksityiskohtia. Puheenaiheet keskittyivät Iron Maidenin, Deep Purplen, Led Zeppelinin, Venomin ym. kulta-aikaan. Tunsin itseni niin kovin nuoreksi, mutta samalla sivistyneeksi.

Vanha mies suri ystävänsä kuolemaa, ja oli sen takia juonut humalat. Hänen ystävänsä oli Keskisuomalaisessa piirtänyt sarjakuvapiirtäjä, jonka nimen nyt yht’äkkiä unohdin. Olisiko ollut Rami tai jotain, kuka muistaa? Itsehän en kyseistä lehteä lue – ei ole varaa. On muuten hassua kyllä että kyseinen mies ei varmasti muuten olisi tullut juttelemaan, mutta kun satuimme olemaan siinä paikassa siihen aikaan, ja hänen päähänpistonsa tuloksena olimme kaivattua juttuseuraa. Mies sanoi ilahtuneensa siitä että sai puhua. Tuli ihan naurettuakin, ja paljon oli yhteistä puhuttavaa – vaikka mies olisi voinut olla pappani. Rupattelutuokio päättyi siihen kun hänen taksinsa saapui, ja toivotimme Maken kanssa miehelle jaksamista.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina, sillä en koskaan kuvitellut olevani näin sosiaalinen. Juttua riittää aina kun näkee kavereita. Vähän liikaakin, sillä joskus hermostun jopa itseeni. Joinakin päivinä taas on totaalinen ihmisviha, mikä ei liity millään tavaa kavereiden persoonaan, vaan vika on enemmänkin omassa päässä. Sellainen yleinen olo että ei halua nähdä ketään koko päivänä, vaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan. Pitäähän niitä omiakin päiviä olla. Sellainen päivä oli torstaina. Juuri silloin kun ei huvittanut nähdä ketään, eräs kaveri rimputtaa ovikelloa. En päästänyt sisään. En pidä jos ihminen ei ilmoita tulostaan mitenkään, vaan suoraan tunkee kylään.

Tästähän tuli taas odotettua pidempi päiväkirjamerkintä. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Tädin luokse piti mennä nyt viikonloppuna, mutta taidamme pitää pari rauhoittumispäivää. Jospa sitten ensi viikolla, ellei toinen uusi serkkuni satu syntymään juuri samaan aikaan. Kuumat kesäpäivät ovat jälleen täällä, mutta en yhtään pahastu pienistä isoistakaan sadekuuroista. In fact: I’m singing in the rain, what a glorious feeling!

Arvasin. Ei tullut opiskelupaikkaa Agoralta (Tietojärjestelmätiede, Informaatioteknologian tiedekunta), mutta mitäpä tuo haittaa. “En olisi halunnutkaan”. Sain yhteensä muistaakseni 32 pistettä kuudestakymmenestä. En ollut tarpeeksi fiksu. Hakijoita oli kolmattasataa. Heinäkuussa tulee vielä kirjeet sieltä journaliistikan ja suomen kielen puolelta. Voipi olla että en pääse kumpaankaan, ainakaan journaliistiikkaa opiskelemaan. Suomen kielen puolella voi olla jopa mahiksia. Ei nyt jaksa stressata.

Kotielämää tässä on vietetty, ja toivottu säiden viilenemistä. Täksi päiväksi tulikin vaihteeksi kivan viileä sää. Tullut nukuttua paljon, kuunneltua paljon uutta metallimusiikkia, katsottua yllättävän paljon elokuvia, valvottua myöhään, leikittyä Lotan kanssa. Lotta sanoi tänään ensimmäisen konsonanttinsa sanan “äbäbäbä” muodossa. Kesää jatketaan eteenpäin. Luulin että tänään on sunnuntai, mutta olikin maanantai. Kohtapa onkin sitten vuorossa syksy.