Rollemaa.org

Jälleen pitkä tauko bloggaamisesta. Jopa niin pitkä, että Wordpressin uusi versio on ehtinyt tulla (2.9.1 → 2.9.2). Minulla on ollut paljon kiireitä; kalenteri buukattu täyteen koko viikolle. Vastapainoksi töissä on ollut tavallista hiljaisempaa. Torstaiaamuna pidin ihan itse palaverin myymälä- ja huoltopäällikön kanssa, ja kerroin hieman ajatuksistani ja tunteistani. Oli hieman jäänyt vaivaamaan muutama työasia, mikä vaikutti työvireyteeni negatiivisesti. Sain asiat selitettyä, ja tämä omatoiminen ja rohkea teko vaikutti kanssatyöskentelijöihin myöntävästi. Töissäkin on hyvä aina puhua asioista, sillä kukaan ei ole telepaatikko.

Työasioista vielä sen verran, että se ei minua kaada vaikka en saisikaan tästä palkkatyötä. Sain nimittäin työtarjouksen yhteen toiseen tietokonefirmaan, ja vaikka en pääsisi sinnekään, voin silti kokea itseni tarpeelliseksi. Kyllä minullekin oma paikka löytyy.

Tänään lähden Helsinkiin Finnish Metal Expo -tapahtumaan. Tulee olemaan kovat kekkerit, mutta samaan aikaan kova koti-ikävä – jo pelkästä ajatuksesta. Toinen puoli (se suurempi osa) minusta haluaisi jäädä vaimoni ja lapseni kanssa kotiin saunomaan ja viettämään rauhallista koti-iltaa. Mutta tulipahan lippu ostettua. Onhan siellä sentään Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, ja Sonata Arctica.

Rahaa minulla ei ole juurikaan ylimääräistä, joten jouduin etsimään kimppakyydin. Junalla kun maksaa meno-paluu sen sata euroa. Käsittämätöntä taas tämä Suomen touhu… sähköpostiini tuli tarjous lennosta Brysseliin, meno-paluu 45 eukkoa! Juma* sanon minä! On kaksi kertaa kalliimpaa matkustaa parin hassun kaupungin välillä, kuin maapallon toiselle puolelle. Arvostus Suomea kohtaan vähenee jälleen, ainakin tässä asiassa.

Muutamme ensi kuussa. Löysimme Kangaslammelta mahtavan (ison, halvan) kolmion. Lotta saa vihdoinkin oman huoneen. Muutosta lisää myöhemmin.

Pitäisi ruveta kirjoittamaan enemmän. Matkalta ajattelin kyllä kertoa kuulumisia. Hieman harmittaa kun tämä kirjoittamisinto on kaatunut johonkin graafisiin kynnyksiin. Jotenkin vain kirjoittaminen riippuu niin suuresti siitä miltä teksti näyttää grafiikan ja värien ympäröimänä, ei siitä miltä se kuulostaa. Tyhmää, mutta totta. Jos saisin sen ulkoasun joskus valmiiksi, niin olisin itseeni ja kirjoituksiini tyytyväinen.

Viime kirjoituksesta on jälleen liian pitkä aika. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko vuoden kiireisimmät. Kalenterini oli täyteen buukattu eiliseen asti. Sairastuin nimittäin flunssaan, ja tultuani saikunhakureissulta takaisin kotiin, kuume nousi nopeasti 39 asteeseen. Voisin sanoa, että minulla ei ole ollut noin korkeaa kuumetta kymmeneen vuoteen. En pystynyt tekemään mitään, olin niin heikossa kunnossa että ei jäänyt vaihtoehtoja. Oli halattava vuodetta, ja nukuttava pahimman kuumeen yli. Hyi kamala sitä hourailua. Heräsin mm. kovaan PIM POM -ääneen, kuin joku olisi painanut ovikelloa. Näin muutenkin kummallisuuksia.

Iltaan mennessä oli jo kuitenkin parempi olo, kiitos vaimon ja Finrexinin. Osasin jo odottaa sairastelua, olihan lähipiirini sairastanut viime viikolla.

Viikonlopun olimme Ristiinassa, anoppini perheen tilalla. Tykkään tuosta paikasta ihan hirveästi. Tontti on iso ja peltoa on silmänkantamattomiin. Navetta ja ulkosauna kuuluvat asiaan. Paikka oli nätti kesällä, ja entistä kauniimpi nyt sydäntalvena. Lunta oli hitosti, mikä teki puista kovin paksuja. Lotta tykkäsi leikkiä 4-vuotiaan Tiia-tätinsä kanssa. Kiljui innoissaan paljon.

En saanut juuri ollenkaan allergisia reaktioita eläimistä, mikä oli positiivista. Ainoastaan kissojen silittely ja koirien rapsuttelu aiheutti enemmän kutinaa käsissä ja naamassa. Mokoma Arttu-koira kun kerjäsi koko ajan rapsuja. Minähän rapsutin. Harmittaa kun en saa koskaan kissaa/koiraa vaikka olen aina ollut vähemmän tai enemmän eläinten ystävä. En uskalla kokeilla siedätyshoitoa, kun pelkään saavani elinikäisen astman.

Saunottua tuli kahtena iltana. Perjantai-iltana kävin jopa ulkona möyrimässä lumessa, kun kerrankin tarjoutui siihen mahdollisuus. Tuli ihanat lapsuusmuistot mieleen, sillä viimeisen kerran saunoin tuolla tavoin joskus pienenä. On se vaan niin mukavaa. Tulipa koettua sekin perussuomalainen saunontatapa vielä kerran. Avanto olisi ehkä ollut vielä parempi, tosin siihen ei taida minullakaan kantti riittää. En ole kokeillut.

Joskus sitä toivoo itsekin asuvansa jossain tuollaisessa mukavassa kotoisassa mökissä, tarpeeksi eristyksissä ulkomaailmasta. On sauna, on oma tila, on eläimiä, on läheisiä, mitä muuta sitä tarvitsisi. Nykyään vielä puuttuu niin paljon kaikkea elämästä, jota haluaisi. Raha on yksi suurin ongelma. Kunpa sitä vain olisi enemmän, niin tekisi kaikkea mitä ikinä haluaa. Minusta tuntuu nykyään, että vain köyhät/vähävaraiset sanovat että “ei raha tee onnea”, koska ovat vain kateellisia niille kellä on rahaa. Kyllä se raha vain tekee onnen, koska sillä saa kaiken mitä haluaa. Ilman vähääkään rahamäärää ei ole pienintäkään onnenjyvästä, niin se vain menee.

Näin unta että voitin Lotossa jättipotin. Tulikin mieleeni, että voisin alkaa Lottoamaan. Jos sitä joskus Onnetar minullekin soisi vähän lisäfyffeä. Helpottuisi elämä huomattavasti. Saisi jättivelat maksettua, isomman asunnon helpommin, ja paljon muitakin asioita hoidettua alta pois.

Olemme muuttamassa isompaan asuntoon viimeistään 1.4. Tein ehkä tyhmästi kun ennakko-irtisanoin asunnon, vaikka kämppää ei ole vielä tiedossa. Jotenkin kuvittelin, että se helpottaisi asunnon löytämistä, kun on pakko lähteä tiettyyn aikaan asunnosta pellolle. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea löytää asuntoa. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea muutenkin tehdä mitään isompia ostoksia. Hyvänä esimerkkinä kun tilasin huvikseni Saunalahden ilmaisen puhelinliittymän (0e puhelut Elisan, Saunalahden, ja Kolumbuksen numeroihin, kuukausimaksu 0e kesäkuuhun asti, sen jälkeen 3e/kk) varapuhelimeen puhelinmyyjän houkuttelemana. Luukkuun kilahti sitten “vakuusmaksu”-lasku à 300 euroa. Jäipähän sekin sopimus sitten tehtyä.

Masennus on nostanut päätään, mutta olen saanut sen aina suhteellisen hyvin taltutettua. Tuntuu vain välillä että vaikeudet eivät lopu koskaan. Onnen hetkiä ei kovin kauaa kestä kun hajonnut mieli päättää taas nähdä jokaisen asian negatiivisena. Onneksi on Lotta, hän palauttaa aina meidät maan pinnalle.

Ostin tänään liput Finnish Metal Expoon Lauantaille, jolloin siis esiintyy enemmän lemppareitani: Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, Sonata Arctica. Swallow the Sunin tosin näen nyt kolmatta kertaa, mutta siinä vasta onkin hyvä livebändi. Perjantaina olisi kiinnostanut Tuomas Saukkonen Feat. Kai Hahto – biisiklinikka, Korpiklaani, Hypocrisy, Amorphis, ja Satyricon. Lippu maksoi 36 euroa. Junamatka maksaisi yhteen suuntaan noin 46 euroa, eli kymmenen euroa enemmän kuin itse lippu… tästä syystä etsinkin kimppakyytiä, sillä en halua pulittaa pelkistä matkoista itseäni kipeäksi.

12.2.2010 Perjantaina Turussa esiintyy depressiivinen black metal bändi Shining, jota olisin menossa katsomaan. Lippu ei ole kallis, vain 12 euroa kolmesta bändistä. Mutta tässäkin tulee kyytiongelma, sillä matkoihin menisi jälleen liikaa rahaa.

Jotenka, jos joku on matkaamassa 12.2. Jyväskylästä Turkuun, tai 19-20.2. Jyväskylästä Helsinkiin, ilmoittakoon minulle vaikkapa sähköpostilla, tai tähän viestiin kommentoimalla. Etunimeni on Roni, sukunimeni Laukkarinen, ja sähköpostini etunimi.sukunimi@gmailcom (spämmisuoja, korvaa etunimi Ronilla, ja sukunimi Laukkarisella).

Eilinen päivä oli melkoinen seikkailu. Ehkä on hyvä aloittaa aivan alusta. Nukuin hieman pommiin, koska minulla on pitkin viikkoa kertynyt melkoinen määrä univelkaa. Lotalla on sellainen vaihe menossa, joka haittaa hieman yöuniani. En ole muutenkaan saanut kovin hyvin nukuttua. Alkuviikosta huoneenlämpö viileni niin paljon, että palelin yöllä. Aamulla huomasin, että patterit oli väännetty nollille. Ehdin kuitenkin hyvin töihin, onhan työpaikkani korttelin toisella puolella. Työpäivä alkoi hitaasti, mutta tahti kiihtyi nopeasti. Töissä menee edelleen todella hyvin. Tykkään nykyisestä työpaikastani valtavasti. Kunpa vielä saisin siitä palkkatyön…

En ehtinyt kauaa olla kotona, kun lähdettiin koko perheen kanssa käymään Jyväskylän Kuurojen Yhdistyksen tiloissa. Mukaan tuli Veeran ystävät Katja ja Olga. Tuli rupateltua paljon ihan kaikesta. Hiljaisuudessa istuttuani ja seurattuani viittomista, minua rupesi hirveästi väsyttämään. Lotta tykkäsi vilkutella kaikille, mutta häntäkin rupesi tekemättömyys kiukututtamaan. Päätettiin sitten lähteä porukalla ostamaan Lotalle lelua. Uuden Sokoksen valikoimat olivat vähentyneet, joten suuntasimme Anttilan leluosastolle. Sielläkin oli remonttia, ja suurin osa leluista oli poistomyynnissä. Löytyihän sieltä sitten sellainen punainen rapulelu, tarkemmin vieterihelistin. Siinä matkalla tarttui mukaan pari heräteostostakin, kuten Gymstickin Squeeze Ball, eli kämmenverryttely/stressipallo.

Ilta vei meidät sitten Coffee Houseen. Itselleni tilasin ylellisesti melko hintavan Irish Coffeen, joka oli Coffee Housessa yllättävän maukasta ja lämmittävää. Rupattelu pöydässä jatkui, ja puoli yhdeksältä tajusimme vaimoni kanssa että on lähdettävä ruokakauppaan ennen kuin menevät kiinni, joten sanoimme kavereille heipat, ja lähdimme kaupan kautta kotiin. Kaupassakin leikin jotain ihme porvaria, kun tuli ostettua joitakin hienoja juustoja maistettavaksi. Tosin pakkaus oli juurikin tällainen muutamien erilaisten hienojen juustojen maistelupakkaus, jossa jokaista juustoa on vain pieni näyteannos. Ei ollut kovin kallis setti. Ehdin jo maistaakin tuota mitä ilmeisemmin saksalaista Castello-juustoa. Ihan hyvää kyllä.

Kotiin päästyämme kello 21:01 laitoin valot olohuoneeseen, ja kattolampusta poksahti saman tien polttimo. Meni muutama minuutti, ja puolet kämpästä meni pimeäksi. Myös tietokoneet sammuivat siltä puolelta taloa. Koska polttimon poksahtamisen ja sähköjen lähtemisen välillä oli niin pitkä viive, epäilin sähkökatkosta ja soitin taloyhtiömme päivystävään huoltoon. Huollossa ei tiedetty meneillään olevista katkoista, joten minun käskettiin tarkistamaan sulakkeet. Vaihdoin sulakkeet päikseen, ja huomasin heti että toinen oli palanut (koska vaihdossa talon pimeälle puolelle palasi sähköt, ja valoisalta puolelta katosi sähköt).

Huonoksi onneksi kaupat olivat menneet juuri kiinni, ja vain huoltoasemat olivat enää auki. Lähdin saman tien Shell Veturille kävelemään. Perille päästyäni sain vain huomata että kyseisiä sulakkeita ei ole. Lähdin sitten kävelemään 700m toiseen suuntaan, missä muistelin Esson tai vastaavan olevan. Perille päästyäni sain huomata että tilalla on nykyään ABC-bensa-asema ilman myymälää, ja kyltti “700m Shell Veturi tuohon suuntaan”. Hieman kyrsi. Seuraavana mieleen tuli kysyä kaverilta, ja jos hänellä ei olisi ollut, olisin soittanut isälle. Onneksi Helillä kuitenkin oli varasulake. Kiitos kovasti Heli!

Jotenkin en saa rauhaa yöllä, enkä osaa nukkua ilman että tietokone on päällä. Tulee hirveän turvaton olo. Naura pois, mutta niin se vain on, kun on koko ikänsä elänyt tietokoneiden kanssa. Ja onhan peikko sentään palvelin. Sen täytyy olla aina päällä. Kuten muidenkin tietokoneideni.

Koska sähköt olivat menneet poikki yllättäen, oli myös peikko saanut hieman vaurioita. X ei lähtenyt heti käyntiin, vaan jouduin kääntämään ajurille korjaukset sourcesta käyttämälleni oletuskernelille. Tai sitten kernel oli vain rebootissa päivittynyt. Oli miten oli, kaikki ei toiminut ihan suoraan haluamallani tavalla. Graafisen systeemin päälle saatuani, netti ei toiminut kunnolla. Sivut latautuivat hitaasti, enkä päässyt suoraan esimerkiksi Rollemaahan kirjoittamaan blogimerkintää.

Huomasinkin pian järjestelmälokissani outoja IP-osoitteita. Jälleen uusia murtautumisyrityksiä, jotka onneksi eivät olleet päässeet läpi, mutta silti osanneet haitata verkkoliikennettä. Blokkasin ip:t nopeasti mutta pysyvästi iptablesilla, ja käynnistin reitittimen uudestaan. Samalla huomasin että IP-osoitteeni oli taas pitkästä aikaa vaihtunut sähkökatkon yhteydessä. Olen yhä liian laiska vaihtamaan kiinteään IP-osoitteeseen. Tavallaan tykkään aina päivittää IP:tä ajan tasalle avatuille porteille silloin kun se vaihtuu. Saan siitä kiksejä.

Kun kaikki on kunnossa, on hyvä hengähtää. Keskiviikkopäivä meni älyttömän nopeasti ohitse. En edes kerinnyt lukea Aku Ankkaa, saati nähdä tuliko koko lehteä postiluukusta sisään. Se siitä aikaisin nukkumaan menemisestä… kun vihdoinkin sain istahtaa, päätin että menkööt. Kuolema kuittaa univelat. Kun en kerran kerinnyt mennä ajoissa nukkumaan, voisin saman tien valvoakin. Viikonloppuna voisi sitten vetää taas 15 tunnin unet parina yönä.

Eli sellainen päivä. Kerrankin vähän jotain sosialisoitumistakin. Mietin muuten tuossa Reijon innoittamana kuinka minä voisin olla korvaamaton töissä, ja löysin – yllättävää kyllä – pari erityisosaamista mitä muilla ei työelämässä ole. Ainakaan meidän työpaikassa. Viittomakieli on tietenkin yksi, mutta sitä en ole tarvinnut kuin noin kolmisen kertaa vuodessa. Kuuroja asiakkaita ei valitettavasti hirveän usein käy ostamassa tietokoneroinaa, ainakaan meiltä. Toinen on Linux-osaaminen. Jos Linuxista kysyviä asiakkaita tulee myymälään, ainoa joka heille osaa vastata tyydyttävästi olen minä. Mieltäisin myös niin, että olen kokonaisuutena myös melko korvaamaton. Toista Rollea ei samaan työhön saa tekemään hommia samalla tavalla.

Edelliseen merkintään viitaten, ajattelin kokeilla josko tämän blogin kautta kala nappaisi syöttiin. Toisaalta olen kuullut, että vapaasti bloggaaminen on melko riskaabelia nykyään, sillä se saattaa vaikuttaa työn saantiin tai työpaikan pysyvyyteen. Itse en ole kuitenkaan mielestäni blogannut mitään edes hypoteettisesti työnantajaa arvelluttavaa. Mutta toisaalta 10 vuoden ajalta voi löytää ihan mitä vain… Tahtoisin silti todella kunnon palkkatöihin, jotta saisin vähän taloudellista tilannettani paremmalle tolalle. Ehkä jonain päivänä.

Se siitä. Eilinen oli täynnä viittomakielistä kielikylpyä, sekä sähkön kanssa taistelua. Nyt on uusi päivä, ja aamulla on taas mentävä töihin. Saa nähdä miten vaikeaa sängystä ylös nouseminen on… toivottavasti ei kovin vaikeaa. Hyvää yötä itse kullekin!

Uudenvuodenaatto oli tavallaan pettymys. En ole osannut nauttia joulukuusta täysillä, ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Syynä on tietysti ainakin kotoperheeni “hajoaminen”. Vietimme tosiaan melko yksinkertaisen joulun Kajaanissa. Uutena vuotena ajattelin tavata kavereita, mutta päädyinkin jonnekin random-bileisiin, josta en tuntenut juuri ketään. En edes tiedä miksi sinne lähdin. Tulipahan huomattua, että minusta ei ole enää suuriin (tai edes pieniin) pippaloihin, sillä en enää osaa viihtyä niissä… vaikka en enää ihmisten keskellä ujostelekaan, kiinnostuksenkohteeni eivät tunnu natsaavan kenenkään kanssa. Ennemmin tai myöhemmin puheenaiheet siirtyvät aina nörttijuttuihin, lapseeni, tai perheeseeni, jolloin porukka kaikkoaa.

Aaton ilta alkoi ja eteni todella hitaasti. Joelia oli kuitenkin ihan kiva nähdä pitkästä aikaa. Tutustuinpa pariin uuteen tyyppiinkin, joita en varmaankaan enää tule näkemään uudestaan. Hieman harmittaa kun jossain vaiheessa iltaa tajusin että ainoa tukipilarini oli lähtenyt kotiin, eikä minulla ollut tietoa kyydistä takaisin keskustaan. Sain kuitenkin kyydin, ja matkalla vuosi olikin jo vaihtunut, ja ehdin näkemään jopa raketteja.

Kun olin poissa, kotona vietettiin tyttöjen iltaa kakun, limpparin, jäätelön, donitsien, ja hyvän ruoan kera. Olisin loppupeleissä halunnut viettää uuden vuoden aaton kotona, mutta olin päättänyt toisin. Jälkiviisaana hieman kaduttaa. Mutta mitäpä turhaan miettimään menneitä, vuosi vaihtui jo. Olipahan kerrankin erilainen uusivuosi jossain muualla. Ainakin tosiaan opin että bileet eivät ole enää tämän perheenisän juttu. Siellä on vain yksinäistä, tylsää, ja ikävä kotiin vaimon ja lapsen luokse.

Nyt on uusi vuosi, eikä tunnu yhtään erilaiselta. Mutta ei se mitään. Toivoisin tältä vuodelta enemmän onnellisuutta, enemmän positiivisuutta, ja ehkä uusia mahdollisuuksia. Peace.

Lupasin itselleni, että bloggaisin enemmän, mutta kun ei ehdi niin ei ehdi. Perhe-elämä vie aikaa, niin se vain on. Ja silloin kun Lotta on päiväunilla, ei koskaan muista kirjoittaa mitään.

Olen menettänyt melkein täysin yhteydet kavereihini. Minussahan se vika taitaa olla, kun en ole vain jaksanut pitää yhteyttä. Joitakin hyviä ja harvoja kavereita sentään vielä käy kylässä, ilman että minun täytyy erikseen kysyä. Itse asiassa tykkään jos minulta kysytään, sen sijaan että minä olisin se joka pyytää. En nykyään pyydä ihmisiä kylään juuri koskaan, koska minulla ei luonnollisesti ole samanlaista seurantarvetta kuin vuosia sitten – onhan minulla nyt vaimo ja lapsi seurana 24/7.

Juttelin asiasta veljenikin kanssa nopeasti messengerissä, joka ironisesti sanoi “mutta sinullahan on 251 kaveria Facebookissa. Niinpäs onkin. Ja Facebookiin lisään vähintään jos olen tavannut ihmisen kasvokkain. Mutta totuus on, että suurinta osaa näen hyvin harvoin jos koskaan. 90% yhteydenpidostani toimii Internetin välityksellä, ja jos ihminen ei käytä nettiä, en pidä häneen kummemmin yhteyttä. Internet on minulle kaikista edullisin yhteydenpitoväline, sillä läheisimmät ovat netissä, ja kännykässä minulla on vain tekstariliittymä kuurosokean vaimoni vuoksi. Soiteltua tuttaville ei siis tule juuri koskaan. Harvoin tekee edes mieli soittaa, koska ihmisen tavoittaa nopeammin netistä.

Joku sanoisi että olen erakko. Jotkut sanovat että on ihan luonnollista että perhe-elämän vallitessa suhteet kavereihin hiljalleen katoavat. Jotenkin tuntuu vain oudolta, ja ehkä hieman surulliselta, sillä minähän vietin heidän kanssaan yli puolet elämästäni. Läheisimmät kaverinikin ovat muuttuneet kaukaisiksi, eikä kenenkään luokse huvita lähteä noin vain. Pitää aina olla hirveän hyvä syy jotta jaksaa jonnekin lähteä. Tai jonkun pitää erityisesti pyytää luokseen, tai jonnekin, enkä siltikään välttämättä halua lähteä.

Ajattelin että uudenvuodenlupaukseni voisi olla kaverisuhteiden parantaminen. Menisin vaikka perheeni kanssa Veikon perheen luona käymään, toteuttaisin iltalenkkisuunnitelman Naten kanssa (kuten joskus sovittiin), tai pidettäisiin Juhanilla jälleen jätkien (sauna?)ilta. Piristäisi varmasti ihan mukavasti arkea. Pikkujouluna piti nähdä joitakin kavereita, mutta jäi nekin kokonaan pitämättä/järjestämättä. Uuden vuoden ajattelin kerrankin viettää jossain muualla kuin kotona, jos sitä vaikka kavereitakin ehtisi nähdä. Toivotaan, että ihmiset vielä muistavat minut. Anteeksi, kun olen unohtanut teidät.

Huomaat varmaan itsekin Rollemaan hirmuisen mikrobloggausvyöryn. Itseänikin ärsyttää, kun pakotan itseni selittelemään tätä vääryyttä, miksi en ole taaskaan voinut bloggailla, vaikka haluaisin. Olen voinut viime päivinä hieman huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lopetin lääkityksen tahallaan seinään, koska en jaksa enää popsia päivittäin jotain minkä en edes huomaa muuttaneen mitään. Eli vieroitusoireet kestävät sen muutaman päivän. Oireina ovat fyysisistä mm. väsymys, huimaus, pahoinvointi, huono yleinen vointi, henkisistä oireista mm. mielialan romahtaminen, itkuisuus.

Lisäksi terapeuttini katosi maan päältä kuin tuhka tuuleen. Ei enää oikein kiinnosta käydä kallonkutistajalla, kun tietää että ei niitä oikeasti kiinnosta. Mieluummin puhun vaimolle tai ystävälle joka tietää elämästäni vähän enemmän. Se siitä aiheesta.

Töissä on ollut erittäin kiireistä, ja jopa rankkaa. Mutta positiivista on se, ettei ole ainakaan tylsää. Töiden jälkeen kotiin tultuani olen yleensä erittäin väsynyt, passiivinen, negatiivinen, tai jopa masentunut. Mutta se johtuu ihan vain silkasta puudutuksesta ja väsymyksestä. Tahdon lyödä itseäni naamaan, kun ei voimat tunnu riittävän. Harmittaa, kun ei jaksa työpäivän jälkeen aina edes omaa perhettään auttaa. Luojan kiitos että meillä on sentään tiskikone!

Lotta kasvaa nopiasti, ja saa aina hymyn huulille vaikka välillä on rankkaa. Sain jouluviikon vapaaksi. Lähdemme silloin Kajaaniin Veeran mummin luokse viettämään joulua. Olen viimeiset 20 vuotta viettänyt joulua oman vanhempieni ja perheeni luona. Tänä vuonna, eikä jatkossakaan se ole enää mahdollista. Jään niitä aikoja kaipaamaan. Mainitsen tästä varmasti nyt ensimmäistä kertaa blogissani, mutta vanhempani erosivat pitkän yhteisen taipaleen jälkeen. Ellei se ole vielä virallista, niin kohta on. Mitäpä sitä enää salailemaan.

Kylmä on ollut. Eilen pakkasennätys Jyväskylässä taisi olla -26 astetta celsiusta. Eilen täällä oli kylmempi kuin Lapissa. Tavallaan pidän kylmästä, sillä lumet pysyy maassa ja ilma on raikasta. Tulee talvinen ja etenkin jouluinen tunnelma. Pimeys ja kylmyys ♥

Minulla olisi paljon kirjoitettavaa, muutakin kuin kuulumisia. Aika ei vain anna periksi. Töiden jälkeen pitää priorisoida ajankäyttö hyvin, ja hyvin olenkin siinä onnistunut. Ensisijalla ovat olleet perhe ja elokuvat. Elokuvaharrastusta olen edelleen pitänyt hyvin yllä. Joulukuuta on kulunut nyt 16 päivää, ja olen katsonut tässä kuussa jo 26 elokuvaa. Viime kuussa katsoin 43 elokuvaa. Laske siitä. Jos nyt jotenkin ehtisi pitää kirjoitusharrastustakin yllä…

Myymäläpäällikön paikkaa kohti en saanut mahdollisuutta edes kurottaa, sillä minua ei edes kutsuttu haastatteluun. Luonnollistahan tuo, eihän minulla ole minkäänlaista koulutusta, tai tutkintoa. Ylioppilastutkinto on yhtä tyhjän kanssa, päälle tarvitsee jotain lisää näyttöä taidoistaan. No, aion silti jatkaa täällä “työharjoittelua” vaikka seuraavat 10 vuotta, ellei tule mitään muuta vastaan. Jos siinä välissä ehtisi opiskellakin, tai jos se vakituinen paikka jossain vaiheessa napsahtaisi. Tykkään tämänhetkisestä työpaikastani erittäin paljon. Nimenikin on näköjään jo henkilökunnan sivulla. Vaikka olen harjoittelijana, teen ihan kunnon työntekijän hommia. Autoa en tietenkään aja, mutta ei minulla ole ajokorttiakaan.

Mutta mitäs sitä muuta. Hyvää joulun odotusta.

Ajattelin jälleen kirjoittaa siitä, mitä juuri nyt ajattelen. Mitä pääni sisällä liikkuu? Tällä hetkellä ei paljon mitään. Katsoin hyvän elokuvan vaimoni kanssa, ja sain lapseni vihdoinkin nukkumaan. Huomenna on sitten uusi päivä töissä. Sain viikonlopun aikana univelat kätevästi nukuttua pois, ja nyt ei väsytä yhtään. Hyvä niin. Toivottavasti ei väsytä aamullakaan. Kämppä on kaaos, mutta viikonloppuna ei ole jaksanut keskittyä mihinkään – vähiten siivoamiseen. Jos sitten viikolla jaksaisi.

Olen nähnyt sekopäisiä unia. Unipäiväkirjaa ei ole tullut kirjoitettua aikoihin, mutta ajattelin jatkossa sijoittaa miniläppärini yöpöydälleni, josta pääsen kirjoittamaan heti päättömät unet ylös herätessä.

Ruokatottumukseni ovat taas päin prinkkalaa. On päiviä, jolloin saatan syödä vain yhden leivän – eikä tunnu missään. Näläntunne on kadonnut kokonaan, enkä edes muista syödä. Työpäivinä paiskin töitä viiteen asti, ilman ruokataukoa. Jos ruokatauon pidän niin en syö, vaan käyn kotona katsomassa perhettäni, tai hoidan asioita. Kotiin tullessa istahdan sohvalle, ja rentoudun. Saatan istahtaa sen jälkeen tietokoneelle, tai katsoa elokuvan. Yhdeksän jälkeen illalla muistan että vois jotain syödäkin. Ja tätä on jatkunut monta kuukautta. Sama ongelma on ollut pitkään niistä ajoista kun kotona asuin.

Muuta haittaa ei ole ollut, kuin ajoittaista väsymystä, ja aamuista huimausta. Arvot ovat täysin sekaisin herätessä, jolloin kädet usein tanssivat hetken tärinäliikettä. Onkohan tämä jo vaarallista? Säännöllisesti en ole syönyt sitten peruskouluaikojen. On myös ollut päiviä, joina olen pärjännyt pelkän energiajuoman voimin. Jolt Cola on silkkitiessä vain euron, meille Data Groupin työntekijöille. Kerran sain heiltä 24packin, ja hintaa tuli parikymmentä senttiä per puteli. Kofeiini auttaa jaksamaan eteenpäin… tä?

Elokuvia olen katsonut paljon. Leffat ovat suurin intohimoni, pitkään olleet. Koko ajan on leffafiilis. Mikä tahansa genre käy, mutta eniten pidän tällä hetkellä kauhusta, trilleristä, ja scifistä. Töissä menee hyvin, jne. Itsenäisyyspäiväni meni kotona rentoutuessa. Linnan juhlia en jaksanut seurata tällä kertaa ollenkaan. Jospa katsoisin taas elokuvan ennen nukkumaanmenoa…

Mitäs sitä. Olen ollut melko hyvällä tuulella. Tiistai-keskiviikko-yönä sairastuin flunssaan, ja hieman lämpöäkin oli. Luulin saaneeni possunuhan, mutta terveyskeskuksessa käytyäni luuloni osoittautuivat vääriksi. Minulle annettiin kuitenkin kolmen päivän sairausloma flunssasta. Ne kolme päivää olenkin käyttänyt hyvin levänneenä.

Masennus ei ole onneksi nostanut päätään, mikä on aina hyvä asia. Olen kuitenkin ollut laiska, enkä ole jaksanut tehdä mitään järkevää. Torstaina ilmestyi OpenSUSE 11.2, jonka päivitin niin pian kuin mahdollista. Hienoltahan tämä näyttää. Erityisesti pidän uudesta Sonar-teemasta, jonka opensuse on päättäny ottaa oletukseksi.

Lotta on edelleen älyttömän iloinen pieni tyttö, jota rakastan niin paljon että ei voi sanoin kuvata. Tämä perjantai oli yksi parhaista. Mikään ei voita koti-iltaa perheen kanssa, kera saunan ja muutaman long drinkin. Katsoin tuossa myös vaimon kanssa elokuvan, ja testasimme Guitar Heroa uudella näytöllä. Eipä tässä sen kummepaa. Huomenna lähdemme tädin luokse katsomaan uutta serkkuani. Hieman harmittaa kun serkkuni ovat joko paljon minua vanhempia, tai vastasyntyneitä. No, serkku mikä serkku. Hyvää yötä!

Tätä kirjoittaessa kello on 23:53, ja vietän viimeisiä minuutteja ensimmäisestä isänpäivästäni. Päivä alkoi oikein hyvin. Kukkumäessä piti olla oikeasti jo paljon aikaisemmin, mutta vaimoni antoi minun nukkua yhdeksään asti. Puoli kymmeneltä olimme jo kuitenkin opettelemassa lisää pistekirjoitusta; Veera tosin osaa lukea jo melko hyvin, joten sain taas itse pientä harjoitusta. Pistekirjoituksen opetteleminen on melko mielenkiintoista ja mukavaa.

Isi syö kakkua ja juo kahvia
@ Flickr

Tunnin jälkeen menimmekin sitten syömään. Herkullisen kotiruoan jälkeen oli vuorossa isänpäiväkahvit. Kuntsarin porukka oli hommannut kurssilaisten ainoalle isälle (minulle) kakkua, ja muita herkkuja. Oli kyllä hymy herkässä. Lottakin oli tuttuun tapaansa niin iloinen.

Kotona sain vielä lisää isänpäiväyllätyksiä. Lotta toi äitinsä avustuksella minulle hienon lahjapaketin, jonka sisällä oli musta T-paita, jossa oli neljä pientä jalanjälkeä (kuva paidasta Flickrissä). Olivat vauvakerhossa tehneet minulle söpön paidan. Olen pitänyt paitaa koko päivän päällä, onhan siinä pikku tyttöni suloiset varpulit! Veeralla oli minulle vielä aivan ihanat pyjama-housut, ja simpsonipaita, jossa Homer sanoo jotain siihen suuntaan että koskaan ei ole niin iäkäs ettei voisi rokata. Kiitos rakkaat mussukkani!

Yhdeksän jälkeen soitin vielä isälleni isänpäivän kunniaksi. Olisin kyllä soittanut ilman muuta muutenkin. Tulemme nykyään niin hyvin juttuun. Minun piti soittaa jo aiemmin päivällä, mutta puhelimeeni huollossa tehdyn ohjelmistopäivityksen takia minulla ei ollut numeroa. Otin varmuuskopiot puhelimesta, ja muistikortista, mutta en jaksa millään kaivella niitä. Voinpahan ainakin samalla karsia “turhat” ihmiset pois osoitekirjastani. Illalla muistin asian uudestaan, ja sain numeron äitiltäni.

Aivan ihana viikonloppu, vaikka kiirettä on ollut. Eilen käytiin Kelan kustantamana kuurosokeiden porukassa elokuvissa. Itse tosin valitsin ainoana elokuvan Kunniattomat Paskiaiset. Väsytti kyllä niin rankasti, että meinasin nukahtaa monessa kohtaa. Arvostelu elokuvasta löytyy leffasivultani.

Veeran myötä olen kiinnittänyt huomiota enemmän web-sivujen esteettömyyteen. Koodin on hyvä olla validia, jotta sokeat pystyvät selaamaan sivua kaikista parhaiten. Olen nähnyt miten sokea surffaa Internetiä puheohjelman avulla, sekä päässyt seuraamaan vierestä pistenäytön käyttöä. Rollemaa on tietenkin ajalta ennen kuin aloin kiinnittämään esteettömyyteen huomiota, mutta pyrin nykyään kehittämään esteettömyyttä omissa projekteissani. Aiheesta tulossa merkintä myöhemmin.

Lisäsin tänään eiliseen merkintääni kuvan, koska en yöllä jaksanut sitä tehdä. Mitäs tässä muuta sitten? Meillä on mennyt todella hyvin. Vauvablogia pitäisi jossain vaiheessa päivittää. Lisäänpä asioita ToDo-listaan… tuli hieman ajatuksen virtaa -merkintä taas, mutta ei voi mitään.

Eilen oli kallonkutistajan aika. Olin melko passiivisessa mielentilassa aamulla, ehkä jopa hieman alavireisessä – en kuitenkaan masentunut. Terapia-aika oli kymmeneltä, kun työpäiväni alkoi yhdeltätoista. Olin valmiiksi viitisen minuuttia myöhässä kun saavuin terveysasemalle, ja huomasin terapeuttini juttelevan jonkun ihmisen kanssa ovella. Morjenstin, ja hän sanoi että mene vain odottamaan, tulen kohta. Taas meni kymmenisen minuuttia… se on joka kerta myöhässä. Ei tunnu kivalta. Kun pääsin juttelemaan, en tiennyt mistä aloittaa, sillä viime tapaamisesta oli noin kuukausi – olin lahjakkaasti unohtanut edellisen käyntikerran.

Turisin, hän kuunteli. Päätin kertoa raha-asioistani ja niihin liittyvistä huolista. Sain yllättäen vastaukseksi patistelunomaisia “neuvoja”. “Nämä asiat on hoidettava”, “Et saa ajatella noin”, “Ajattelutapaasi pitää muuttaa”, ja kiertoilmaisuilla “tämä on sinun oma vikasi”. Sanoin suoraan lähtiessä että no nyt masentaa, vaikka en suoraan viitannut että hänen takiaan. Masentuneelle ei saisi sanoa “ota itseäsi niskasta kiinni” -tyyppisiä kommentteja, koska kynnys muutoksiin on niin suuri, ja onnistuu vain pitkällä tähtäimellä.

Olin varannut tämän perjantain vapaaksi muutenkin asioiden hoitamista varten, joten soitin sitten Takuu-Säätiön velka-asiantuntijalle, koska Jyväskylän velkaneuvojan puhelinajat ovat ainoastaan auki tiistaista torstaihin. Velka-asiantuntija kertoi, että koska minulla ja puolisollani ei ole palkkatuloja, veloille ei voi eikä oikein edes kannata tehdä mitään. Kyseessähän siis on lähinnä maksamattomia laskuja. Turvallisinta on antaa niiden mennä ulosottoon, sillä niitä voi sitten alkaa lyhentämään kun palkkatuloja alkaa tulla. Velka-asiantuntija muistutti, että tämähän ei ole mikään katastrofi tai kovinkaan paha juttu, kun ottaa huomioon että minulla ei ole kulutusluottoja, pikavippejä, tai lainaa. Ja jos vouti jostain syystä pääsee käsiksi tukiin, ja tuista ulosmitataan rahaa, ulosmitatun summan saa sosiaalitoimistolta takaisin. Näin hän minulle kertoi. Eli helpotuksen huokaus…

Kela on yksi piru. Sen kanssa saa aina tapella, olipa kyse sitten mistä tahansa. Asumistukeni lakkautettiin yllättäen. Piti käydä tekemässä tuloselvitys, vaikka loppujen lopuksi tulot eivät muuttuneet mihinkään suuntaan kun aloitin harjottelun. Nyt sitten odotellaan taas päätöstä. Tästä johtuen vuokranmaksu viivästyi, ja jouduin lainaamaan isältäni rahaa jotta saisin sen maksettua ajallaan. Koko tilanne oli melko musertava.

Seuraavaksi soitin sosiaalitoimistoon monestakin asiasta. Terapeuttini on kuulemma keskustan terveysaseman ainoa terapeutti. Pitänee vissiin vaihtaa aikuispsykiatriselle. Soitin myös eräälle viittomakieliselle psykoterapeutille Veeran puolesta, ja siirsin hänen näkötutkimuksensa ajan soittamalla Keskussairaalan silmäpoliklinikalle.

Eilen puhuin yli kaksi tuntia isäni kanssa puhelimessa, ja sain uskomattoman syntymäpäivälahjan. Meinasin ruveta pillittämään puhelimessa. Isi olet minulle rakas.

Tänään on ollut sellainen olo että asiat oikeasti järjestyvät. Koko päivän olen ollut ihan fiiliksissä. Perjantai, viikonloppu, sauna, irc, long drinkiä, ja rakkaat lähellä, mikä voisi olla parempaa?

Eipä ole tuota tekstiä syntynyt pitkään aikaan. Tällä hetkellä termi “pitkä aika” käsittää sellaiset kuutisen päivää. Torstaina tosin tuli rykäistyä Ancaran uusimmasta sinkusta arvostelu, mutta yhden biisin arvostelujutun kirjoittaminen ei kauaa aikaa vaadi. Hieman on ollut laiskuutta, väsymystä, masennusta. Tiistaina olin töissä vain pari tuntia, kun kurkkukipuni kävi sietämättömäksi. Päätin etten tartuta sitä vähää porukkaa, sillä syysloman takia esimerkiksi harjoittelijat olivat kaikki lomailemassa. Terveysaseman tietokannat olivat kaatuneet, mutta sain pari tuntia odoteltuani sairaustodistuksen käteeni.

Keskiviikon ja torstain usean tunnin mittaiset päiväunet auttoivat, sillä perjantaina olin taas hyvin työkykyinen. Osaa ja arpaa asiaan saattoi olla myös vaimon ostamalla Finrexinillä, jota ryystin pariin otteeseen kerran. Onneksi pöpöt kuolivat nopeammin kuin viime kerralla, jolloin kärsin flunssasta yli kaksi viikkoa. Lotalla on edelleen nuhaa, mutta luulen että se loppuu pian.

Mitäs tässä muuta? Leppoisaa perhe-elämää, töissäkäyntiä, tietokoneilua. Ei minun elämääni paljon mahdu, kun puolet ajasta menee myös kärsiessä henkisesti. Masennus on raakaakin raaempi sairaus, eikä siitä tunnu pääsevän yli millään. Se vaikuttaa koko elämiseen, jaksamiseen, olemiseen. On joutunut parsimaan hieman ihmissuhteitakin kasaan mielen alavireisyyden ja sen aiheuttamien ongelmien takia. Yritän olla kiva, ja kiltti. Ilkeä tai epäkohtelias en ole koskaan, mutta negatiivisuus näkyy mm. poissaolevuutena, alavireisyytenä, työkeytenä, välinpitämättömyytenä, surullisuutena, sisäänpäinkääntyneisyytenä.

Mutta se niistä negatiivisuuksista. Perjantai oli aivan ihana. Oikeasti olen edelleen sitä mieltä, että mikään ei voita perjantai-illan saunaa omassa rauhassa tai perheen kanssa, muutamaa puolukan makuista jääkylmää long drinkiä (piste i:n päälle), saunan jälkeistä tunnelmaa suihkuntuoreena olohuoneen sohvalla, samalla kun tytär kiljuu ja tv:stä tulee niinkin arkista kuin Big Brother. Se on jotain sitä mitä jaksaa joka arkipäivä odottaa.

Highwayman’s Coat -takki tulee tiistaina ompelimosta, ja pääsen pian näyttämään todellisen minäni kansalle. Tämän kuun lopussa avaan oman www-suunnitteluputiikkini nettiin .fi-päätteisen verkkotunnuksen taakse. Eipä tässä tosiaan sen kummempaa. Huomenna jatkuu elämä töiden parissa.

Viime viikko meni yhdessä hujauksessa. Kyllä se aika vaan kulkee nopeammin, kun on tekemistä. Jatkuvat virikkeet eivät myöskään ehdi antaa sijaa ajatuksille, ja masennukselle, mikä on positiivista. Työviikko meni erittäin hyvin, ja olen melko pitkälle sisään ajettu jo työpaikallani. Sopivaan työrytmiin oli yllättävän helppo ja nopea päästä. Sain sovittua tiistait lyhyemmiksi Ekavauvakerhon takia. Isänä haluan olla mukana ja nähdä miten Lotta tutustuu muihin vauvoihin. Siellä oli niin mukavia ihmisiä, ja kakkuakin sai. Lotta veti 6kk-ikäistä Liinu-vauvaa korvasta. Olivat hyvää pataa keskenään. Saatiin nauraa ihan kunnolla kun kymmenisen vauvaa nauroi, leikki ja jokelti matolla vierekkäin. On se vaan niin suloista, ja samalla hauskaa katseltavaa.

Keskiviikkona olikin sitten toinen perhekerho. Aiheena oli “Arjen voimavarat: Miten parisuhde muuttui?”, mutta poikettiin kyllä aika kivasti aiheesta. Olimme ainoa perhe paikalla. Tulkkina oli ylimukava Nina. Riitti kyllä juttua pariksi tunniksi. Lotta leikki ja jokelti tapansa mukaan ilman huolen häivääkään. Lähtiessä poikkesimme Helin kautta, joka tuli kylään.

Perjantaina oli Veeran lapsuudenystävän syntymäpäivät. Oli hassua että eivät olleet nähneet toisiaan vuosikausiin, vaikka ovat asuneet jo vuosia samassa kaupungissa, Jyväskylässä. Vieläpä alle kilometrin säteellä toisistaan. Syy selvisikin pian, ja oli sen verran järkyttävä, etten sitä rupea täällä kertomaan. Minulla ei ole tapana kertoa toisten arkaluonteisia asioita eteenpäin. Masennus saa aikaan ihmisistä vieraantumista, myös niistä läheisistä. Homma ei ole tarkoituksellista. Masennus onkin sairaus, joka ei haittaa vain itseään vaan myös lähimmäisiä.

Olin yllättynyt ja ylpeä viittomakielen taidoistani. Olga on siis täysin kuuro, kuten myös Katja, joka oli myös Olgan kodissa syntymäpäiviä viettämässä. Pysyin melko hyvin kärryillä, mitä kolmikko viittoi, ja osasin osallistua keskusteluunkin. Luonnollisesti joitakin asioita meni ohi, mutta opin kyllä ajan kanssa lisää. Paremmin sujuu yhden ihmisen kanssa keskustelu. Se ei tuota enää edes vaikeuksia.

Puhuimme kuurojen/viittomakielisten “kulttuurista” ja yhteisöstä. Veera ja Olga ovat jättäytyneet kuurojen porukoista pois erinäisistä syistä. Kello lähestyi kahdeksaa, jolloin saunavuoron oli tarkoitus alkaa. Kesän jälkeen alkaneita saunavuoroja osaa taas arvostaa ihan erilailla, kun on ollut koko kesän lähes ilman saunaa. Veera halusi jäädä Olgan luokse juttelemaan, joten menin itse kotiin saunomaan. Heli oli vahtimassa Lottaa, ja hyvin jälleen vahtikin. Heli on kyllä ollut korvaamaton ystävä ja lapsenvahti.

Viikonloppuna sai vähän rauhoittua. Ei tullut kuitenkaan nukuttua niin paljoa, vaikka piti kasata voimia tätä työviikkoa varten. Sain kuitenkin ihan tarpeeksi nukuttua, vaikka aikaisin aamulla heräsinkin. Aikainen herääminen kertoo vain siitä että uusi rytmi on omaksuttu.

Nautin työpaikastani täysillä. Tänään on taas Ekavauvakerho, ja huomenna on terapia-aika. Eilen Heroes palasi tauolta, btw. Peikko toimii, ja elämä hymyilee. Ainoa mikä huolettaa on talousasiat, velat, raha, mutta yritän olla ajattelematta. Pääasia että Lotalla on kaikkea, oma nahka ei ole enää niin tärkeä. Kunhan saa syötyä kerran parissa päivässä, se riittää minulle.

Nyt on sitten oltu kolme päivää ihan oikeissa töissä. Jyväskylän Data Group -tietokoneliikkeessä jatkan, tällä kertaa huoltoharjoittelijana. Vastaanotan lähinnä huoltoja, ja toimin huoltotiskin atk-tuessa. Tähän asti olen tykännyt hommasta. Harjoittelujaksoni kestää viisi kuukautta, ja pääsen samalla loistavasti eroon työmarkkinatuen esteestä (unohdin hakea yhteishaussa syksyllä 2007, kun suoritin työvoimakoulutusta ja olin edellisen kerran Data Groupissa harjoittelemassa).

Päijänne Antikvariaatista soitettiin eilen. En olisi saanut paikkaa, sillä hän löysi tilalle “paremman”. Kerroin tyypille, että olen jo töissä eli eipä tuo haittaa. Kyllä minä täällä viihdyn paljon paremmin. Ei oikein houkuta ajatus max. 300 vuotta vanhojen kirjojen kanssa vuodenpäivät – hän kun etsi lähinnä vakituista työvoimaa, ja “kirjafriikkiä”. En minä ihan niin paljon ole kirjallisuudesta kiinnostunut. Mutta tulipahan haettua. Kiinnostuksen osoittaminen on aina positiviista työasioissa.

Työskentelen 6 tuntia 5 päivää viikossa, sisältyen tauot. Työmatka on reilusti alle 500m, eli ruokatauolla voin käydä kotona. Minulla on oma työpöytä, työkone, työtiski, ja mukavat työkaverit – ja etenkin pomo. Hyvää työpäivää!

Tänään oli sitten se kauan odotettu terapia-aika kahdeltatoista. Hyvä että edes jaksoin nousta, yöllä tuli nimittäin nukuttua melko huonosti. Näin ahdistavia unia, mutta en sentään painajaisia. Veera lähti canflyn kanssa ulos, ja minä lähdin kohti terveysasemaa.

Sain juteltua aika hyvin pääasiat läpi, mutta perinteisesti 45 minuuttia tuntui minuutilta. Asiat jäivät siis täysin kesken. Maanantaina saan lääkityksen päälle ja sitten katsotaan asioita eteenpäin. Kyllä tämä tästä alkaa lutviutua. Loppupäivän aion viettää kotona rentoutuen.

Lauantaina vierailin Jyväskylärockissa. Tapahtumassa oli tasan neljä bändiä jotka halusin nähdä; Mokoma, Stam1na, Diablo, ja Eläkeläiset. Ei varmastikaan yhtään yllättävää, että noista 3 on metallibändejä, ja viimeiseksi mainittu huumori-/humppabändi. Perjantaina minulle ei ollut mitään. Perjantaina olisin ehkä lähinnä voinut käydä huumorilla katsomassa Matti Nykäsen esiintymisen, mutta ei oikein jaksanut kiinnostaa.

Pressiteltan etsimisessä meni tovi, sillä Laajavuoren sen puoleinen alue ei ollut minulle tuttu. Löysin kuitenkin paikan, ja sain passin ja rannekkeen lisäksi ruoka- ja juomalipun. Olin jo valmiiksi ihan fiiliksissä, olihan lippu vain yhden haastattelun hintainen. Soitin saman tien Mokomalle, ja sovittiin että nähdään keikkabussilla puoli kuuden maissa.

Minä ja Marko iltasella.

Yritin tappaa aikaa tutkimalla paikkoja, mutta aika kului erittäin hitaasti. Ennen haastattelua jännitti niin pirusti. Kysyin välissä Markolta missä keikkabussi sijaitsee. Kello oli pian jo puoli kuusi, mutta kun yritin backstagelle, niin järjestysmies tuli sanomaan että median edustajilla ei ole backstage-oikeuksia. Soitin sitten takaisin Mokomalle, ja selitin tilanteen. Eivät olleet muistaneet tuota pientä yksityiskohtaa, mutta äkkiäkös sieltä Santtu ja Janne hilipasi siihen VIP-teltan viereen, jossa tein haastattelun. Jännitys lakkasi heti kun sain avattua suuni.

Jännitys johtui lähinnä siitä että minulla on melko huono itsetunto/itseluottamus. Olin saanut isältäni vanhan kasettisanelimen, jolla viimeksi haastattelin edesmennyttä pappaani koulutyötä varten kun olin noin 10-vuotias pojankloppi. Mieleeni muistui kuinka minua silloinkin jännitti ihan pirusti.

Haastattelu meni kuitenkin todella hyvin. Oli erittäin vapautunut fiilis. Samu soitti, ja menin Mokoman lavan edustalle odottelemaan sekä samua että keikkaa. Törmäsinkin Iinaan, ja pian Samukin tuli kaverinsa kanssa paikalle. Mokoma veti hienon keikan, kertakaikkiaan. Sain vain niskani kipeäksi moshatessa, enkä enää jaksanut keskittyä Diabloon sen hikivirran jälkeen. Diablo veti myös hyvän keikan, mutta akustiikka oli paljon kehnompi, enkä pystynyt olemaan samalla tavalla mukana koska en ole kuunnellut uusinta Icaros-albumia.

Jyväskylärockissa olisi ilmeisesti tarvinnut valokuvauspassin lisäksi, jotta olisi saanut kuvata eturivin ja lavan välissä olevassa tilassa järjestelmäkameralla. Se passi jäi hankkimatta, joten kuvailin eturivistä keikkaa kamerakännykällä. Kuvat onnistuivat suhteellisen hyvin.

Stam1nan aloittaessa aloin olla jo melkoisen väsynyt. Kello lähenteli keskiyötä, joten päätin lähteä syömään VIP-teltalle. Kanapyttäri oli oikein maukasta – sain vielä ison annoksen. Syötyäni lautasen tyhjäksi lähdin talsimaan kotia kohti. Matkalla bussipysäkille joku humalainen mies tuli kysymään minulta että olenko Stam1nan laulaja. Rupesi vähän huvittamaan vastatessani että tuolla ne soittelee. Samalla olin imarreltu.

Seuraava linja-auto olisi tullut vasta tunnin päästä, joten kävelin koko viitisen kilometriä kotiovelleni. Joka ikinen paikka oli tohjona siihen mennessä. Meninkin nukkumaan melkein samantien. Olin tyytyväinen päivään, vaikka bändejä olikin melko vähän.

Sunnuntai-iltana sain muunnettua nauhurilta puheen tekstiksi. Haastattelun voit lukea Metallimusiikki.netistä. Seuraavana olisi vuorossa Lutakko Liekeissä, jossa piinapenkkiini pääsee varmaankin ainakin Sotajumala ja Torture Killer. Tykkään hommasta, vaikka siinä on omat pienet paineensa. Stay metal!