Olin 9.-16. heinäkuuta veljeni kanssa poimimassa mansikoita Suonenjoella Petron Marjatilalla. Tarkoituksena oli tienata kunnon kesärahat kunnon työllä. Kun saavuimme Suonenjoen rautatieasemalle, joka paikassa pyöri venäläisiä, virolaisia ja suomalaisia. Kaikki olivat tulleet poimimaan mansikoita Suomen mansikkakaupunkiin. Odottelimme muutaman minuutin, kunnes marjatilamme isäntä otti meidät kyytiin. Jouduimme pienen punaisen pakettiauton takatilaan viiden muun poimijan kanssa. Asemalta oli matkaa marjatilalle noin 25 kilometriä. Matka kesti jotain 30-40 minuuttia ja pakettiautossa oli pölyiset ja kuumat oltavat. Kun oltiin perillä, vastassa oli pari kaveria, Samppa ja Joel. He näyttivät meille aitan, jossa tulisimme nukkumaan. Aitta oli todella vanha ja huonossa kunnossa. Siniset lahot seinät olivat täynnä kirjoituksia (ilmeisesti kahdenkymmenen vuoden takaa) ja sisältä mökkerö näytti aivan huumekämpältä. Tuli heti sellainen ahdistava olo, “haluun pois täältä nyt heti!”.
Maanantaina heräsin aamu-uinnille viideltä. Järvi oli kilometrin päässä ja vesi oli jäätävän kylmää. Meille sanottiin että ei ole muuta paikkaa peseytyä ja olin tottunut joka-aamuiseen suihkuun. Pulahdin ja pesin itseni ja lähdin vetisenä kävelemään takaisin rupuseen mökkiimme. Kuudelta menin aamupalalle, jota ei voinut aamupalaksi kutsua. Tarjolla oli kahvia ja vitivalkoista massatuotannolla tehtyä maalaisleipää. Leipä ei maistunut juuri miltään, sillä isäntäväki oli ilmeisesti ajatellut että mitä enemmän leipää, sitä parempi, maulla ei väliä. Söin “aamupalan” ja lähdin poimimaan mansikoita muiden mukana. Aika kului todella hitaasti mansikoita poimiessa, mutta silti nopeammin kuin muilla, minulla kun oli iPod täynnä hyvää musiikkia. Ensimmäisenä päivänä sain poimittua vaivaiset 7 koria, vaikka luulin että sain pysyvän selkävaurion. Palkka oli älyttömän surkea. 2.3 euroa korilta. Ajattele kuinka paljon marjatila saa voittoa!
Työaika loppui joka päivä neljältä ja välissä oli kaksi tunnin taukoa. Iltapäivällä ei ollutkaan sitten mitään tekemistä. Puoli viideltä punaisen pakun takalavalle ahdettiin 40 poimijaa ja lähdettiin kauppareissulle. Parin kilometrin päässä oleva Rieponlahden Kyläkauppa taisi tienata mansikkakautena ihan kiitettävästi, sillä joka päivä kauppa ostettiin tyhjäksi elintarvikkeista. Pakussa oli kuumat oltavat. Vartin aikana lämpötila nousi todella nopeasti korkeisiin lukemiin ja hiekkatie pöllytti sisälle pölyä ja pää kumarassa seisominen vieri vieren oli todella nihkeää ja väänsi niskan jumiin. Nukuin huonosti öisin, sillä aittojen vieressä oli ampiaisviljelmiä. Ampiaiset surisivat koko yön ja parina yönä lahon seinän läpi pääsi niitä sisään ja makuupussini sisään meni ampiasia ja yksi ehti pistääkin. Ja joka ilta kun menin nukkumaan katosta oli varissut päivän aikana muruja ja paskaa sängylleni!
Keräsin koko viikolla yhteensä 43 korillista. Perjantaina lintsattiin pari tuntia hommista. Meni hermot kun piti kyykkiä niin pieniä mansikoita niin pienellä palkalla. Lähdettiin suoraan tauolta soutelemaan ja uimaan veneestä. Lähtö piti ilmoittaa kolmea päivää aikaisemmin. Olin ilmoittanut että lähdetään lauantaina. Kysyin saako marjatilalta kyydin asemalle. Kysyivät ensin ivallisesti “ovatko vanhempanne niin kiireisiä etteivät voi hakea?”. Lopulta sanoivat kyydin järjestyvän, mutta aikaa ei ilmoitettu. Kun heräsin lauantaina kello kahdeksan, satokausi olikin jo loppunut. Kun lähdön aika tuli, palkka laskettiin. Sain 98,9 euroa. Oletin että kyyti lähtee hyvissä ajoin ennen junaa. Junan oli tarkoitus lähteä 14:43 Jyväskylään. Tapettiin aikaa kahteen asti ja rupesin miettimään että milloinkohan sen kyydin oli tarkoitus lähteä. Suurinosa poimijoista oli jo lähtenyt ja marjatila näytti enää tavalliselta maatilalta. Menin päätalon keittiöön, jossa isäntäväki oli juomassa kahvia. Kysyin kohteliaasti “anteeksi, milloinkohan sen kyydin oli tarkoitus lähteä?”. Sain tylyn vastauksen takaisin “me ei voida kyyditä enää. Kyydit lähti aamulla klo 6-8, siitä oli lappu aamiaispöydässä”. Järkytyin ja vastasin kysymykselä “milläs keinolla me sitten päästään pois täältä?”. Vastattiin: “keksikää omat keinonne”. Vastaan ei auttanut väittää kun paikalla oli vanhempia ihmisiä.
Suutuin sen verran että lähdin veljeni ja kamojeni kanssa kävelemään poispäin marjatilalta pitkää hiekkatietä pitkin. Meiltä molemmilta oli akku lopussa. Soitin viimeisellä kännykän pykälällä 02 02 02 -numeropalveluun ja tilasin taksin. Juteltiin taksikuljettajan kanssa asioista, joka oli samaa mieltä että marjatilalaiset yleensä kusettaa palkoissa ja varsinkin jos on urakkapalkka. Yhteen koriin mahtuu 3-4 kiloa mansikoita ja isäntäväki osaa olla niin röyhkeä, että pitää palkan korilta samana vaikka sato huononisi, suurin osa mansikoista on jo kerätty, mansikat pienenisivät ja harventuisivat.
Taksiin meni 30e ja junaan olisi mennyt toiset 30e tavalliselta matkustajalta, mutta saatiin alennusta, koska iskä ajaa veturia ja meillä on sellaiset henkilöstöpassit. Ja ruokaan meni sitten loput. Eli “kesätyöstä” jäi käteen muutama euro. En suosittele kenellekään. Boikotoin marjatiloja koko ikäni. Maalaiset voivat ehkä ilkkua tyyliin “haha, kaupunkilaispojalla ei kestä selkä!”, mutta ei ollut pelkästään poiminnasta kyse. Oli vain yksinkertaisesti niin huonot olot. Kyllä ne niitä kerääjiä saa laittamalla propagandaa lehtiin: “Mansikkamaalta saat kavereita, rusketuksen ja roimasti kesärahaa!”. Minulla paloi käsivarret, niska ja korvanlehdet kolme kertaa viikossa. Ja erikokoiset ja lajiset paarmat ahdistelivat joka päivä. Yhdyn erääseen aitan seinällä olevaan mielipiteeseen: “Mansikat on ihania – poiminta kusee!”.
