Rollemaa.org

Olen pitkään visioinut uutta ulkoasua Rollemaahan, mutta vuosien myötä heikentynyt inspiraationi ja pitkäjänteisyyteni tuntuu ottavan vallan joka kerta kun ulkoasua väännän. Grafiikan tuottaminen ei ole enää niin helppoa kuin ennen, johtuen ehkä myös siitä faktasta että aikaakaan ei enää ole samalla tavalla ylimääräistä.

Tavallaan kuitenkin pidän nykyisestäkin ulkoasusta, ja onhan tässä kaksi muutakin vaihtoehtoista tyylitiedostoa; helppokäyttöinen/esteetön, ja vanha rollemaa. Jotenkin kuiotenkin bloggausinto on myös laantunut pelkästään ulkoasun myötä. Niin se vain on, että kaikkeen kyllästyy joskus.

Mutta kuten sanoin, minulla on visio, jota olen toteuttanut hiljalleen (valmiina ehkä noin 10%). Ehkä se sieltä joskus tulee. Menihän tämänkin leiskan kehittämisessä monta vuotta. Olen nykyään hirmu laiska näiden asioiden suhteen.

En ole myöskään blogannut viime aikoina niin paljoa siksi, koska en ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Ennen kirjoittaminen oli minulle itsestäänselvyys, nyt se on jäänyt vähän toisarvoiseksi. Nytkin kirjoitan kommunikaattorilla kävellessä ulkona, hetken päähänpistosta.

Minulla on ollut kiirettä jo pelkästään töiden kanssa. Data Groupin pestin lisäksi teen satunnaisia web-hommia, ja muuta tietotekniikkaan liittyää. Pakko se on jollain tapaa elättää perheensä, ja itsensä.

Mielialat ovat heitelleet vuoristoradan lailla ylös ja alas. Tällä hetkellä eniten ehkä mietityttää ja ahdistaa asuntoasia. Olisi niin kiva pian saada jotain varmuutta asiaan. Hakemuksia on laiteltu joka paikkaan, mutta mistään ei ole kuulunut mitään, edes perään soittelun jälkeen. Kai se pitäisi taas alkaa soitella.

Mutta nyt olen kaupassa, ja jatkan ostoksia. Voisin luvata itselleni että tänään saan ainakin leiskaa tehtyä hieman eteenpäin. Tai tehtyä joitakin uudistuksia että edes bloggaaminen tuntuisi miellyttävältä.

Olen perinteisesti kirjoittanut joka vuosi (jo vuodesta 2005!) pakollisen vuoden viimeisen merkinnän – samalla otsikolla Vuoden viimeinen. Koskaan aikaisemmin en ole kuitenkaan pidemmin pysähtynyt miettimään kulunutta vuotta, jos vuoden 2007 pientä meemiä ei lasketa..

Tänä vuonna sain Niken merkinnästä idean muistella vuotta 2009 kuvin. Onhan noita kuvia tullut otettua tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia pelkästään tänä vuonna. Pelkästään kuvien perusteella voisin kertoa jo koko vuoden tapahtumat, mutta siihen kuluisi ihan liikaa aikaa, joten yritän saada vain parhaat palat suollettua ulos kuvin. Vauvakuvia on ainakin otettu ihan liikaa. Murto-osa niistä on näkyvissä Lotan blogissa.

No, mun piti tehdä sellainen kuvakollaasimerkintä, mutta kun huomasin että yhden blogimerkinnän tekemiseen oli kulut jo monta tuntia, en jaksanutkaan. Olen laiska tänä vuonna. Mutta siis oikeasti, valokuvia on tuhansia ja taas tuhansia, ja niistä on hyvin vaikea valita edes yhdelle kuukaudelle parhaat kuvat niin että luku pysyy yksi- tai edes kaksinumeroisena. Lotasta on aivan ihania kuvia, niin syntymästä kuin kasvamisestakin. Vuoden aikana vauva ehtii kasvaa ja kehittyä melkolailla, ja se on aina iloista seurattavaa.

On käyty mummoloissa, vietetty äitienpäivää, isänpäivää, synttäreitä, merkkipäiviä, käyty sukuloimassa, oltu kotosalla, kesäilty puistossa… Kävin jopa keikoillakin vuonna 2009 (22/11/2009: Swallow the Sun, Lutakko, 22/11/2009: Soulfallen, Lutakko, 22/08/2009: Rotten Sound, Lutakko Liekeissä, 22/08/2009: Sotajumala, Lutakko Liekeissä, 22/08/2009: Torture Killer, Lutakko Liekeissä, 22/08/2009: Axegressor, Lutakko Liekeissä, 15/08/2009: Stam1na, Jyväskylärock, 15/08/2009: Diablo, Jyväskylärock, 15/08/2009: Mokoma, Jyväskylärock).

Vuosi 2009 on ollut ehkä elämästäni kirjavin. Ei mahdu tämän vuoden tarinat yhdelle arkille. Jos haluat tarkkailla joitakin räippeitä vuodesta, mene arkistosivulle, ja selaa merkintöjä. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää uutta vuotta sinulle lukijani. Kiitän tästä kuluneesta vuodesta, ja myös kaikista edellisistä, koska en ole aiemmin tajunnut kiittää. Antakaa rakettien paukkua!

Lupasin itselleni, että bloggaisin enemmän, mutta kun ei ehdi niin ei ehdi. Perhe-elämä vie aikaa, niin se vain on. Ja silloin kun Lotta on päiväunilla, ei koskaan muista kirjoittaa mitään.

Olen menettänyt melkein täysin yhteydet kavereihini. Minussahan se vika taitaa olla, kun en ole vain jaksanut pitää yhteyttä. Joitakin hyviä ja harvoja kavereita sentään vielä käy kylässä, ilman että minun täytyy erikseen kysyä. Itse asiassa tykkään jos minulta kysytään, sen sijaan että minä olisin se joka pyytää. En nykyään pyydä ihmisiä kylään juuri koskaan, koska minulla ei luonnollisesti ole samanlaista seurantarvetta kuin vuosia sitten – onhan minulla nyt vaimo ja lapsi seurana 24/7.

Juttelin asiasta veljenikin kanssa nopeasti messengerissä, joka ironisesti sanoi “mutta sinullahan on 251 kaveria Facebookissa. Niinpäs onkin. Ja Facebookiin lisään vähintään jos olen tavannut ihmisen kasvokkain. Mutta totuus on, että suurinta osaa näen hyvin harvoin jos koskaan. 90% yhteydenpidostani toimii Internetin välityksellä, ja jos ihminen ei käytä nettiä, en pidä häneen kummemmin yhteyttä. Internet on minulle kaikista edullisin yhteydenpitoväline, sillä läheisimmät ovat netissä, ja kännykässä minulla on vain tekstariliittymä kuurosokean vaimoni vuoksi. Soiteltua tuttaville ei siis tule juuri koskaan. Harvoin tekee edes mieli soittaa, koska ihmisen tavoittaa nopeammin netistä.

Joku sanoisi että olen erakko. Jotkut sanovat että on ihan luonnollista että perhe-elämän vallitessa suhteet kavereihin hiljalleen katoavat. Jotenkin tuntuu vain oudolta, ja ehkä hieman surulliselta, sillä minähän vietin heidän kanssaan yli puolet elämästäni. Läheisimmät kaverinikin ovat muuttuneet kaukaisiksi, eikä kenenkään luokse huvita lähteä noin vain. Pitää aina olla hirveän hyvä syy jotta jaksaa jonnekin lähteä. Tai jonkun pitää erityisesti pyytää luokseen, tai jonnekin, enkä siltikään välttämättä halua lähteä.

Ajattelin että uudenvuodenlupaukseni voisi olla kaverisuhteiden parantaminen. Menisin vaikka perheeni kanssa Veikon perheen luona käymään, toteuttaisin iltalenkkisuunnitelman Naten kanssa (kuten joskus sovittiin), tai pidettäisiin Juhanilla jälleen jätkien (sauna?)ilta. Piristäisi varmasti ihan mukavasti arkea. Pikkujouluna piti nähdä joitakin kavereita, mutta jäi nekin kokonaan pitämättä/järjestämättä. Uuden vuoden ajattelin kerrankin viettää jossain muualla kuin kotona, jos sitä vaikka kavereitakin ehtisi nähdä. Toivotaan, että ihmiset vielä muistavat minut. Anteeksi, kun olen unohtanut teidät.

Tuntuuko sinustakin joskus että kaikki päivät ovat samanlaisia, tai että elämä valuu sormien läpi, tai että elämässä ei ole tarpeeksi sisältöä? Toisinaan on sellainen fiilis, että kohta elämä on ohi, eikä mitään ole saavutettu. Toisaalta, tarvitseeko saavuttaakaan? Isäni – ja monet muut – sanovat että ajattelen liikaa. Minussa on liikaa sellaista pohtivaa ja ajattelevaa luonnetta, mutta minkä minä itselleni mahdan. Ajattelevaiset ihmiset yleensä masentuvat herkemmin… niin myös minä.

Mietin liikaa tulevaisuutta. Joskus on helppo elää tässä hetkessä, mutta hyvin usein ajatukset karkaavat tulevaisuuteen. Elämä tuntuu ajatellessa paljon vaikeammalta, vaikka se on jo valmiiksi vaikeaa. Entä jos -ajatukset ovat hyvin tyypillisiä. Entä jos epäonnistun aviomiehenä, isänä, veljenä, poikana? Entä jos olen jo epäonnistunut, luulen että olen. Annetaanko epäonnistumiset anteeksi? Entä jos ei? Entä missä menee raja? Entä jos avioliittoni päätyy eroon, jos vaimoni kyllästyy minuun, tai jos joku kuolee? Entä jos tulen hulluksi tai tapan itseni jossain vaiheessa elämää (niin ei kuitenkaan ole nyt, ei sinne päinkään, älä missään nimessä säikähdä edellistä lausetta tai mitään)? Entä jos masennuksesta ei parane koskaan? Puhumattakaan pääsenkö koskaan veloista, tai saanko koskaan töitä.

Tulevaisuutta ei voi tietää ennalta, mikä on ihan hyväkin asia. Mutta toisaalta nykyhetken ajatukset ja asenteet saattavat vaikuttaa siihen millaisen tulevaisuuden luo itselleen. Lähinnä tällä hetkellä koen suurta apatiaa siitä, että kummoisempia aktiviteettejä tai ystäviä ei oikeastaan ole ollenkaan. Elämä menee töissä käydessä, ja perhe-elämää viettäessä. Tietokone-elämä on iso osa elämää.

Minusta ei ole oikeaa tapaa viettää “hyvä” elämä. Minusta ei ole väliä mitä elämässä tekee tai saavuttaa, kunhan on onnellinen. Itse olen kaikista onnellisin silloin kun vaimoni ja lapseni ovat onnellisia. Oikeastaan muuta en tarvitse. Olen myös onnellinen silloin kun on tekemistä, ei kiire mihinkään, ja minun mielipiteitäni arvostetaan, uskotaan ja kuunnellaan.

Haluaisin oppia elämästä lisää, niin että joka hetki ei menisi masennellessa, ilman voimavaroja yhtään mihinkään. Tässäpä nämä lauantai-illan ajatusten palaset…

Älköön äänekkäät puhuko huomisesta mitään kun tämäkin päivä on kesken.

Päivä kerrallaan -periaatteella on hyvä elää silloin kun tietää että tulevaisuus ei välttämättä tarjoa kovin suurta auvoa kokonaisuudessaan. Kun katsotaan pitkän tähtäimen läpi, niin menneisyys tarjosi syntymän, ja tulevaisuus tarjoaa kuoleman, jos sen näin karusti haluaa ajatella. Joskus toivoisin, että olisin koira tai vauva, jolla ajantaju ei ole kehittynyt niin pitkälle että osaisi ajatella elämää kovin pitkälle eteenpäin. Itse haluan nykyisin suunnitella asiat noin viikon sisälle kerrallaan, mutta usein seuraavaa päivääkin ajatteleminen ahdistaa. Ajan miettiminen ahdistaa.

Jos totta puhutaan niin minua ahdistaa nykyään moni asia. Melkein jokainen pieni ponnistus, vastoinkäyminen, ja voimia vaativa henkinen tai fyysinen tehtävä. Tuntuu että voimia ei ole yhtään mihinkään. Keskiviikkona on se terapia-aika, jota odotan kuin kuuta nousevaa. Kunpa voisin hetkeksi unohtaa kaiken muun, ja keskittyä siihen tärkeimpään mitä minulla on; Perhe, rakkaus, elämä, katto pään päällä. Muuta en tarvitse.

Ja taas on paljon asiaa Rollen pienessä päässä. Piti jo kirjoittaa aikaisemmin, mutta eipä tullut kirjoitettua. Wordpress sentään tuli vihdoinkin päivitettyä. Ajatukset tuppaavat leviämään juuri silloin kun niitä pitäisi suoltaa ulos. Tulin noin tunti sitten ystäväni luota. Saunottiin ja juteltiin. En ole taaskaan käynyt kuukausiin tapaamassa ketään kaveria, saati viikkoon edes ulkona kunnolla. Tunnen itseni idiootiksi. Ja erakoksi. Jotenkin kaverit ovat unohtuneet täysin, ja vieraantuneet niin että heihin ei enää uskalla ottaa yhteyttä. Tosin osa kavereista on samanlaisessa tilanteessa – oma vaimo ja perhe on mennyt muun edelle. Minulla ei itseasiassa edes ole niin, vaan masennus on vienyt voimat kaikesta.

Viime aikoina minua on ahdistanut selittämättömästi joka päivä. Tai no, syitä löytyy aina, jos niitä haluaa etsiä, mutta näin yleisellä tasolla selittämättömästi. Semmoista sietämättömää henkistä puristusta rintakehässä, josta ei tunnu pääsevän millään eroon. Löydän heti tuhat syytä kun tarpeeksi mietin. Ja sitten onkin paljon paskempi olo. Vielä kun suurin osa asioita on sellaisia, joita oikeasti pystyy parantamaan, mutta kun ei ole voimia tai jaksamista. Eikä asiaa yhtään helpota se, että ne ihmiset ketkä jaksavat tulevat sanomaan kaikkea vielä enemmän latistavaa. Surullisenkuuluisa “ota itseäsi niskasta kiinni” / “ryhdistäydy”… Viitisen minuuttia sitten kolahti rahat tilille, joten enää ei ainakaan raha ahdista hetkeen. Parempi taloudellinen tilanne kohentaisi mielialaakin reilusti. Ei siitä sen enempää. Ensi viikon keskiviikkona alkaa terapia. Sekin vähän ahdistaa.

On jännä miten hyvää parin kilometrin kävelylenkki tekee niin omalle päälle kuin kropallekin, pitkästä aikaa. Kuokkalaan kävellessäni pääni tuli täyteen hyviäkin ajatuksia. Ajatuksia tuli niin paljon pintaan, että kirjotin niistä osan ylös muistioon, jotta saisin niitä täällä myöhemmin purettua.

Mietin itseäni kirjoittajana. Mietin itseäni ajattelijana. Jos ajatuksistani kirjoitettaisiin kirjoja, niitä olisi varmasti monta. Mutta kuka haluaisi lukea sellaista sisältöä? Tavallaan mietin että voisin kirjoittaa kirjan jostakin järkyttävästä ja kiinnostavasta aiheesta. Jostakin sellaisesta mistä minun on helppo kirjoittaa. Aihe olisi sellainen, johon olisi sekoitettu omakohtaisia kokemuksia, sekä fiktiota. Itse asiassa keksin jo muutaman aiheen. Eri asia sitten tuleeko sellaista kirjoitettua koskaan.

Isäni sanoi että voisin tehdä kirjan. Minussa voisi olla ainesta kirjailijaksi. Tosin, luovutan hirveän helposti, enkä usko itseeni. En pidä itseäni hyvänä kirjoittajana. Olisihan se kyllä hienoa saada rahaa kirjoittamisesta, sillä se on yksi asia mitä rakastan, ja mikä tulee minulta luonnostaan. Leffa-arvostelunkin kirjoitan alle viidessä minuutissa, siltä istumalta. Kuka tahansa ei varmaankaan moiseen pysty?

Joku kavereistani sanoi, että Rolle pystyy kirjoittamaan aiheesta kuin aiheesta. Ei tarvita edes kovin kummoista aihetta – tai aihetta ollenkaan -, ja tekstiä syntyy. Nytkin löpisen vain läpiä päähänne ilman mitään järkevää aihetta. Ainoastaan ajatuksen virtaa. Se on sitä parasta hoitoa ja terapiaa itselleni.

Minulla on paljon asiaa, mutta maha kurnii. Päivä tosiaan vaihtui tilipäiväksi, ja yöpalaa olisi tarkoitus ostaa. Ehkä vähän Batteryakin. Pidän yöstä. Pimeys ja rauhallisuus kiehtoo minua. Viimeistään yöllä voin rauhoittua. Mutta nyt menen. Hyvää yötä.

:llä tuotettu merkintä:

…painotus sanalle kallis. On ehkä lottovoitto syntyä Suomeen, mutta ei valitettavasti läheskään kirjaimellisesti, saati sitten taloudellisesti. Suomi on pirun kallis maa. Tein lukioaikoinani yhteiskuntaopin tutkimusta siitä miksi Suomi on niin kallis maa. En paljoa tietoa ehtinyt löytämään, mutta yksi suurimmista syistä oli Suomen valtion loputtomat velat. Suomi on velkainen maa, ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Valtio on kymmeniä miljardeja euroja velkaa, josta johtuu suuret verot ja hinnat, ja pienet palkat.

Valtiovarainministeriön mukaan valtionvelka oli vuoden 2007 lopussa 57,5 miljardia euroa. Kuulemma rahaongelmat nousivat huippuunsa 90-luvun laman takia, mutta valtio on muutenkin mielestäni taloudellisesti kieroutunut. Mihin raha kulkee? Tuntuu välillä ettei veronmaksusta ole mitään hyötyä, sillä se ei näy yhtään missään. Hinnat pysyvät vain korkealla. Euroopan Unioniin liittyminenkin oli aika hassu juttu, sillä eurojen tullessa hinnat nousivat ja palkat pysyivät samana. Olisin halunnut pitää markat, olisi saanut ruokaakin kuusi kertaa halvemmilla hinnoilla…

Maan kalleus ei ole suinkaan ainoa syy miksi pidän Suomea paskana maana asua. Hyvänä kakkosena tulee sää ja vuodenajat. Suomessa on ympäri vuoden keskimäärin aivan liian kylmä. Vihaan välivuodenaikoja, kuten loskaista alkukevättä ja kuihtuvaa kesää/syksyn alkua. Vihaan suurimmilta osin myös talvea, sen pakkasta ja kylmyyttä tai leutoutta ja märkyyttä. Kesälläkin aina sataa tai on ihan liikaa hyttysiä…

Kolmantena tulee surkea ja kallis terveydenhuolto. Pelkän lapsenkin tekeminen maksaa pelkissä lääkärikuluissa (hieman liiotellusti ja ylös pyöristettäessä) puoli tonnia. En ole kovin montaa kertaa saanut nopeaa ja hyväntuulista terveydenhuoltopalvelua, jos lapsen syntymistä ei lasketa.

Suomessa asuvat ihmiset ovat kateellisia, kylmiä, ja ennen kaikkea masentuneita, näin yleisesti ottaen ja kärkkäästi stereotypioiden. Suomessa ryypätään varmasti enemmän kuin missään muussa sivistyneessä maassa (jos siis Suomea voi sanoa “sivistyneeksi”), jos ei niin ainakin alkoholin käyttö näkyy enemmän kuin muualla.

Ei varmaan tarvitse perustella asevelvollisuusmielipidettäni. Suomen pakollinen asevelvollisuus ja sen myötä aiheutuneet mielipidesodat ja (yhä vieläkin) mielipidevankeudet tekevät maasta yhä huonomman.

Sanotaan että “täältä saa ihan vapaasti lähteä, ja tuskin teitä kukaan jää kaipaamaan”, mutta kunpa saisikin siihen mahdollisuuden. Jos minulle annettaisiin oikeasti toimiva mahdollisuus, esimerkiksi lätkästäisiin kuusinumeroinen summa kouraan ja työpaikka olisi Espanjassa odottamassa niin tietenkin lähtisin perheineni paremmille maille. Mutta kun joutuu kitkuttelemaan työpaikkojen välissä ja hyvä kun saa aina vuokran lisäksi jotain pientä muutakin hankittua. Tai että sitten edes lomalle pääsisi kerran vuodessa saati sitten muuttamaan… kaukana on tavoitteet, jos sellaisia pääsee edes tekemään.

Salaisena haaveena olisi muutto jonnekin missä on toimiva suomalaisyhteisö ja kielen ja kulttuurin oppiminen helppoa, kuten Espanjaan, mutta taitaa jäädä vielä pitkäksi aikaa vain haaveeksi. Yli puolet minusta on jo juurtunut Suomeen, ja aikoo jäädä vaikka se kapeampi toinen puolisko ei sitä haluaisi. Näen jo itseni vanhana valittamassa edelleen Suomenmaan kehnoutta. Minua voit jo valmiiksi vapaasti sanoa isänmaanpetturiksi tai rintamakarkuriksi, sillä sitä taidan mieleltäni jo ollakin.

Irlantilainen post-rock-kokoonpano God Is an Astronaut esiintyy Lutakossa 6.11.2009, vähän syntymäpäivieni jälkeen. Tässä keikkaa odotellessa päätin pitkästä aikaa kuunnella kyseistä melankolista mietintämusaa, ja mieleeni palautuivat syksyn 2007 tapahtumat. Syksy-kevät 2007 oli minulle traumaattista aikaa, ja tuntuu, etten ole purkanut asiaa vieläkään tarpeeksi. Tuohon reiluun puoleen vuoteen ehti mahtua niin paljon pahaa, mutta myös niin paljon hyvää.

Syksy 2007. Silloin itkin paljon. Ympärilläni oli paljon pahaa, ja surullisia asioita. Moni ei tiedä mitä päässäni liikkui tuolloin. Syksystä kevääseen 2008 olin pahimmillani masentunut. Tuo masennus johti moneen asiaan, mm. sivarista vapautukseen ja parin ihmissuhteen katkeamiseen. Mutta ei ihmekään, minun oli todella vaikea pitää itseni koossa, kun tapahtumakierteillä ei tuntunut olevan loppua… pahimmillaan rakkaani ympärillä viiltelivät ranteitaan auki, ja yhä useammalla ihmisellä ongelmat liittyivät mielenterveyteen ja alkoholiin, kuten myös valitettavasti itselläni…

Vaikka siitä on suhteellisen pitkä aika, God Is an Astronautin biisit palauttavat tapahtumat niin tujakasti mieleen, että meinaa ihan itku tulla.

Tavallaan ajattelen että ihmiset ovat toistensa pahimpia vihollisia, mikä on tavallaan ihmisvihaa. Osa minusta vihaa joidenkin ihmisten ilkeyttä toisia kohtaan, ja tahtoo oikeutta. Toisaalta minussa on myös se puoli joka osaa kääntää posken ja hyväksyä myös minua vihaavat ihmiset. En ole koskaan pitänyt suvaitsemattomuudesta, fyysisestä enkä henkisestä väkivallasta tai siihen yllyttämisestä, provosoinnista, piikittelystä, näsäviisastelusta, tai muusta vastaavasta. Valitettavan usein tällaisia ominaisuuksia tulee ihan kenessä tahansa vastaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta kaikki varmasti osaamme ajatella ennen sanomista.

Mitä vuonna 2007 sitten tapahtui? Sitä ei ole helppo kertoa lyhyesti. Vuonna 2007 tapasin nykyisen vaimoni, muutin pois kotoa. Vuonna 2007 autoin ihmisiä niin paljon, että oma psyykkeeni meni pahasti miinukselle. Sairastuin vakavaan masennukseen, kun sain jakaa kaiken sen pahan mitä eniten rakastamani ihminen oli joutunut kokemaan.

Vuonna 2007 Pelkäsin. Oli tilanteita, jolloin siivosin verta lattialta ja vedin lasinsiruja käsivarresta. Oli tilanteita, jolloin (vielä kotona asuessani) yöllä kaupungista kotiin kävellessäni annoin takkini teinitytölle, joka käveli pakkasessa ilman päämäärää paljain varpain päällään t-paita, koska poikaystävänsä oli heittänyt hänet kovasydämisesti sadattelujen saattamana pihalle kylmään talveen. Oli tilanteita, jolloin sain kuulla että pari kaveria on yrittänyt itsemurhaa ja on nyt sairaalassa, tai että kaveri on lääkehumalassa kaapinut naamansa verille. Ei sitä sellaista ihan hymysuin läpi kestänyt. Ei sitten mitenkään.

Vastoinkäymisten ja auttamisen lomassa huomaa olevansa joko vahva ihmine, tai heikko ihminen. Itse huomasin jo kauan sitten olevani enemmän jälkimmäistä. Ei ne resurssit loputtomiin kestä. Joidenkin mielestä olen enemmän ensin mainittua. Minun psyykkeelläni on selvä raja. En kestä kovin paljoa pahaa kerralla, ja minuun sattuu enemmän kun pahaa tapahtuu rakastamilleni ihmisille. Eniten koskee rakkaimman kivut. Sielunkumppanuus on siitä jännä juttu, että heti kun toisella on paha olo niin omakin sielu suree.

Saattoi tulla sekavaa tekstiä näin yön pimeydessä, mutta piti purkaa joitakin satunnaisia ajatuksia. Aiheesta riittäisi kirjoitettavaa, mutta tänään pääni kirjahylly ei ole oikeassa järjestyksessä, kuten tekstistäkin näkee.

Pohjalta on aina tie ylöspäin, ja nyt tunnen vihdoinkin olevani lähempänä huippua. 2008 kesän jälkeen olen ollut onneni kukkuloilla, eikä masennuksesta ole ollut enää tietoakaan.

Jos et vielä tiennyt, niin olen kristitty, uskovainen, hihhuliksikin sanottu. Uskon Jeesukseen, ja evoluutioteorian sijaan kreationismiin. Se että olen uskovainen, ei kuitenkaan näy mitenkään päällepäin. Päinvastoin, minua voi kuvieni, ulkonäköni, ja musiikkimakuni perusteella joku luulla jopa paholaisenpalvojaksi. Uskoni näkyy lähinnä aatteissani, ajatusmaailmassani, luonteessani, suvaitsevaisuudessani, pasifistisuudessani.

Joidenkin toisten uskovien mielestä saatan olla heikko uskova, ulkokultainen, tekopyhä, tai uskonsa menettänyt/menettämässä. Olen monesti pohtinut samaa mitä isäni, riittääkö pelkkä usko, vai pitääkö elämäntapojen olla radikaalisti mahdollisimman synnitöntä, tai syntiä vastaan kilvoittelua. Usein tuntuu myös että ihmiset määrittelvät synnin, ei Jumala.

Isäni tiivisti hyvin ristiriidan, jota olen itsekin ihmetellyt:

Ristiriita pähkinänkuoressa: Armo pitäisi saada “rahatta ja hinnatta”, uskon kautta ilman tekoja sellaisenaan, mutta samaan aikaan pitää kuitenkin tehdä jotain – eli parannus synnistä. Varsinkaan “tietoisesti ja tahallaan” sitä ei saa tehdä, mitä se käytännössä liekään, koskapa harvemmin sitä tietämättä tehtäneen. Ilman syntiä ei kuitenkaan pysty elämään ja sanotaan olevan valhetta, jos joku niin väittää. Synnittömästi elämisen yrittäminen on pahimman luokan syntiä sekin, joka suistaa pois armosta.

Uskon, että uskoni riittää. Aiheesta pohdin aiemmin myös myös radikaali.net-foorumilla, johon sain hyviä vastauksia. Tämän artikkelin kirjoitin jo paljon aiemmin, mutta kirjoittaminen jäi kesken kun vanhempani tulivat kylään.

Tänä yönä kysyn itseltäni kysymyksen: Mikä valvomisessa viehättää? Eikö yö ole aika jolloin nukutaan ja päivä jolloin ollaan hereillä? Eikö luontokin jo osoita että auringonlaskun aikaan mennään nukkumaan ja auringon noustessa herätään? Kyllähän se vähän näin on, mutta jokaisella on omat syynsä öisin hereillä olemiseen.

En ole vampyyri, joka kärsii päivänvalossa ja nauttii yön pimeydestä, mutta tykkään olla öisin hereillä. Ehkä se on vain minua. Pidän siitä kun on niin hiljaista, ja kaikki muut ovat nukkumassa. Tykkään vaihteeksi omasta rauhasta ja nimenomaan siitä että tietää että kovin moni ei ole tässä maassa tähän aikaan hereillä. Se on jotenkin erikoista ja hassua.

Eri asia tietenkin silloin kun pitää herätä aamulla johonkin. Tosin usein sorrun valvomaan silloinkin, ja aamulla luonnollisesti väsyttää. Tosin sitten tulee mukaan energiajuomat, kofeiini ja kahvi. Ja jos seuraavanakin aamuna täytyy herätä aikaisin, on helppo mennä illalla aiemmin nukkumaan ja jättää valvominen väliin – kun jo valmiiksi väsyttää. Kouluaikaan tai työntekijänä on kuitenkin suotavaa jättää valvominen viikonlopuille. Tarkoitinkin lähinnä sitä että valvominen on vapaapäivien iloja.

Valvominen kuluttaa valtavasti energiaa, sillä aivot yrittävät tolkuttaa ruumiille että hei jätkä, sinun pitäisi olla nukkumassa. Valvominen ei ole siis kovinkaan terveellistä. Aivot tarvitsevat lepoa ja ovat luonnollisesti rutinoituneet menemään lepotilaan öisin. Siksi usein öisin tuntuukin menevän kaikki vähän hitaalla. Siksi tästäkin merkinnästä saattoi tulla kieliasultaan tai ajatuskulultaan sekava. Toisaalta joskus olo on öisinkin varsin pirteä.

Väärä unirytmi tekee yöstä osan päivärytmiä. Mutta se ei ole oikein. Itse en edes enää tiedä mikä rytmi tällä hetkellä vallitsee. Viime viikon maanantaista perjantaihin menin nukkumaan joka yö kahdetoista ympärillä, ja heräsin joka aamu reilusti ennen puoltapäivää (aikaisintaan jopa seitsemältä aamulla). Nyt viikonloppuna taas olen nukkunut keskimäärin noin kahteen. Hyvin olen kylläkin nukkunut, kuin tukki, sanotaan.

En siis tiedä mikä siinä on. Pidän vain valvomisesta niin mahdottomasti. Eniten ehkä ärsyttää se, että nukkumaanmennessä ajatus rupeaakin kulkemaan älyttömän vilkkaasti, kuten juuri äsken tapahtui. Menin neljältä “nukkumaan”, ja tässä minä olen kirjoittamassa ajatuksiani valvomisesta, tietenkin sängyssä ja läppäri sylissä. Sainpahan kirjoitettua. Nyt nukkumaan. Yritän herätä ennen päiväkolmea…

Monesti olen miettinyt mikä kumma tietyillä ihmisillä on sanella sääntöjä miten itse kunkin tulisi elää? Jokainen aikuinen jokseekin päättää itse omasta elämästään. Toisaalta voisin laskea itseni onneekkaaksi kun on niitä ketkä “huolehtivat” tai ovat “huolissaan”, mutta toisinaan haluaisin että ihmiset jättäisivät minut rauhaan, ainakin jättäisivät turhat kommentit sanomatta. Myös olettamukset ärsyttävät, varsinkin sellaiset olettamukset joiden myötä sanotaan/neuvotaan asioista tietämättä asioiden tai taustojen oikeaa laitaa.

Tärkeilevät ja elämäntapasaarnaaja -tyyppiset ihmiset nostavat päivä päivältä ihmisvihaaja-Rollea pintaan. Yritän kehittää itsestäni suorasanaisempaa ja enemmän sellaista joka osaa sanoa vastaan ja puolustaa itseään ja mielipiteitään. Olen tosielämässä nimittäin todella varovainen siitä mitä kenellekin sanon. Jos joku loukkaa tai “saarnaa” minulle, enemmänkin kuuntelen alistuvasti, ignoraan täysin, tai… masennun, vaikka pitäisi sanoa “minähän en tuollaista kuuntele”, tai muuta vastaavaa itseäni puolustaakseni. Sekin johtunee ehkä kasvatuksestani, tai oppimistani asenteista. Olen turhankin kiltti. Pelkään että loukkaan jotakuta… se pelko pitäisi unohtaa kun puhutaan asioista jotka tapauksista minut ärsyyntymään.

Kellä on oikeutta sanoa että olen liian laiha, pitäisi liikkua, pitäisi olla parempi siinä ja tuossa, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi herätä aikaisemmin, pitäisi kohdella sitä ja sitä ihmistä sillä tavalla, pitäisi käydä siellä, ei pitäisi juoda alkoholia, ei pitäisi valvoa myöhään, ei pitäisi sitä, pitäisi tätä? Aivan kuin olisin pieni lapsi, jota en ole. Aivan kuin olisin tyhmä, jota en ole. Aivan kun en tietäisi, vaikka tiedän. Ehkä vanhemmillani, ehkä anopillani, ehkä sukulaisillani, ehkä naapurin miehellä? Ehkei kellään ole oikeutta sanoa? Minähän se tyhmänä kuuntelen kaiken mitä minusta tai lähimmäisestäni sanotaan. Mutta silti.

Kiroilen silloin kun minua vituttaa. Kiroileminen on junttimaista, mutta niin teen. Olen monesti välttänyt kirosanoja bloggauksissani, koska haluan että minusta – tai lähinnä teksteistäni – saadaan jotakuinkin asiallinen kuva. Kirosanat eivät kaunista tekstiä/puhetta, vaikka tuovatkin tietynlaista voimaa. Olen pitkään pelännyt isäni reaktioita merkintöihini, vaikka olen jo aikuinen mies. Myös vanhempieni takia olen kirjoittanut usein varovaisesti, ja varovaisesti jatkan edelleen. Tämä on se puoli, jota minulla ei saisi olla. Haluaisin olla enemmän sellainen joka ei ajattele joka asiassa mitä muut minusta tai tästä asiasta ajattelevat. Kyse on minun elämästäni, minun asiastani, yksinomaan minun. Ei kenenkään muun.

Masennuksen kulta-aikanani masennuin syvästi jos minua holhottiin puhumalla mitä pitäisi tehdä ja mitä ei, sillä se sai minut tuntemaan itseni äärimmäisen huonoksi, sillä kynnys muutoksiin oli niin mahdottoman iso. Nykyään en masennu, koska olen suurimmalta osin parantunut tuosta kansantaudista. Silti menneisyys usein tunkee nykyaikaan ja saatan ahdistua tai ärsyyntyä (lue: vittuuntua). Kumma kyllä, nyt en ole edes millään tavalla (enää) ärsyyntynyt. Halusin vain tuoda tämän julki.

Lukiessani isäni uutta blogia, tajusin etten ole itseltänikään kovin usein kysynyt hänen pohtimaansa kysymystä: Miksi kirjoitan blogiin? Tästä tullaan tietysti määritelmään, johon isänikin ensimmäisenä päätyi: Mikä on blogi? Olen kyseiseen kysymykseen jo vastannut varsin tyhjentävästi, mutta en jostain syystä löytänyt vanhaa määritelmääni reilun seitsemänsadan blogiviestin tietokannastani, vaikka kuinka yritin etsiä. Niinpä vastaan siihen nyt uudestaan.

Tietysti jokainen voi määritellä blogin haluamakseen, mutta itse tykkään ajatella että blogi on nettipäiväkirja tai mielipidepalsta, jolla tuodaan esille omia mielipiteitä, ajatuksia, kertomuksia ja kokemuksia omasta elämästä omaan tapaan ja tahtiin kirjoittamalla. Blogi tulee sanasta/sanoista web log/weblog, joka tarkoitti alunperin muistaakseni henkilökohtaista lokikirjaa, johon kukin tallentaa mitä huvittaa – tosin usein sisältö on laajalti tekstipainotteista. Nykyään on myös ilmiö, jota sanotaan tumbebloggaamiseksi/tumbeloggaamiseksi. Tumbeblog on kuin blogi, mutta rajusti karsittu ja tiivistetty sellainen. Tumbelogissa julkaistaan lähinnä lyhyitä sattumuksia, lausahduksia, kuvia, tai videoita. Teinpä itsekin tunnuksen joskus viikkoja sitten, mutta en pahemmin innostunut ideasta. Onhan minulla Rollemaakin.

Ja sitten se pääkysymys. Kirjoitan blogiin, koska ainoa ja tärkein harrastukseni on tietokoneet, ja tietokoneella ollessa kirjoittaminen sujuu nopeiten ja vaivattomimmin. Kirjoitin pienenä monta päiväkirjaa täyteen tekstiä, silloin kun ei ollut mahdollisuutta vielä kirjoittaa nettiin. Blogi on vähän kuin jatketta päiväkirjoilleni, tosin hieman pinnallisemmalla tasolla. Koko maailmalle en rupea kertomaan esimerkiksi seksielämästäni, ihmisuhteistani, tunteistani, tai muusta vastaavasta avoimesti, vaan enemmänkin tuon ajatuksiani kaiken kansan luettavassa muodossa julkisuuteen. Tietenkin kerron paljon itsestäni, kuulumisistani, ajatuksistani, ja tavoistani, mutta nämä asiat saisi tietää kysymällä kuka vain utelias ihminen joka tapauksessa.

Lisäksi pidän kirjoittamisesta valtavasti. Kirjoittaminen on kivaa! Kirjoittaminen kehittää sanavarastoani ja verbaalisia kykyjäni aina vain lisää ja lisää. Ihmisen mieli ei muista kaikkea, joten on hyvä joskus kirjoittaa asioita ylös. Aina on sitten kiva muistella mitä tulikaan tehtyä vuosia sitten. Rollemaassa on jo kolmen vuoden elämää lähes päivittäin kirjoitettuna ja kuvattuna. Vielä toista vuotta lukiossa ollessani, lokakuun 5. päivä vuonna 2006 kirjoitin seuraavasti:

Voisin yhtä hyvin kirjoittaa pelkkää Lorem Ipsumia. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Mutta asioita on silti hauska kirjoittaa. Joskus ajatuksien purkaminen tekstin muotoon helpottaa. Varsinkin masenuksessa kirjoittaminen on pelkkää terapiaa.

Koska 99% netin käyttäjistä haluaa vain lukea, tuottamatta itse sisältöä, niin bloginpito voi olla yhtä antoisaa kuin foorumit – tarjota luettavaa ilman foorumien negatiivisia puolia, joista eittämättä ikävimpiä on milloin mistäkin lauseesta yhtäkkiä hulluna suuttuminen, niin että sisällöntuottaja ei välttämättä edes tajua mikä sen aiheutti. Toisinaan olen suomalaisia keskustelupalstoja lukiessani tuuminut, että onkohan meillä suomalaisilla jotain synkkää piilovihaa sisimmässä, kun erittäin yleisesti jo yksi lause tuntemattomalta nimimerkiltä aiheuttaa mitä masentavimpia vastauksia, joissa toista nimitellään lievimmilläänkin tyyliin “sinä ja kaltaisesi tyhmät idiootit” jne.

Olen myös huomannut vastaavanlaisia ilmiöitä. Monesti huomaan blogiani suositellessani vähemmänkin tuntemattoman sanovan “kyllä minä tuota olen seurannut jo vuosia” tai muuta vastaavaa. Hassua huomatta että blogia lukee niin moni ihminen, vaikka blogmasterista ei tunnu yhtään siltä. Johtuu ihan juuri siitä syystä että 99 prosenttia kävijöistä ei jätä vierailustaan minkäänlaista jälkeä. Tosin ei saa odottakaan kaikkien kommentoivan, mutta pienkin kommentti tuo aina iloa sisällöntuottajalle – tosin ei silloin jos kommentti on äärimmäisen negatiivinen/negatiivissävytteinen. Tuo lauseiden väärin käsittäminen ja jostakin suuttuminen on minunkin kohdallani ollut harmillisen yleistä, nyt kun ajattelee menneitä vuosiani bloggajana/kirjoittajana. On sitä muunkinlaista häirintää koettu.

Yhdessä vaiheessa jopa suljin blogini kokonaan yleisöltä, koska en enää kestänyt niitä haukkumisia ja tärkeilijöitä, jotka tuntuivat tietävän miten on parempi elää tai tehdä asioita. Avasin kuitenkin blogini uudestaan viime vuoden loppupuolella, 17. marraskuuta 2008:

Miksi avasin blogin uudestaan kaikkien nähtäville? Koska silloin kun se oli suljettuna ei yht’äkkiä ollut samanlaista motivaatiota kirjoittaa. Lopulta lopetin kirjoittamisen kokonaan. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta jotenkin on luontevampaa kirjoittaa kun tietää että enemmän kuin pari ihmistä tulee tekstiä lukemaan. Jotenkin sitä odottaa pientä kommenttia tai edes pientä vaikutusta jonka teksti saattaisi lukijassaan aiheuttaa.

Pyrinkin aina että kun julkisesti kirjoitan niin olen mainitsematta nimiä tai kohdistamatta (varsinkin negatiivisia asioita) kenenkään ihmiseen tai lähipiirini sisällä olevaan ryhmään. En halua eikä ole koskaan ollut tarkoitus loukata ketään tai mitään kirjoituksillani. Kirjoitukset ovat lähinnä itselleni ja niille ketkä ovat kiinnostuneet tekemisistäni ja aikaansaannoksistani. Julkaisen blogissani päiväkirjamerkintöjen lisäksi vapaa-ajan töitäni ja ansioitani, tietokonejuttuja, arvosteluja, kannanottoja (kuten tämä), uutisia, valokuvia, tarinoita ja jopa runoja. Bloggaaminen ja kirjoittaminen on yksi ainoa kehittävimmistä ja tärkeimmistä harrastuksistani, josta en aio luopua.

Luulin että tänään on torstai tai vähintäänkin perjantai, mutta olkoon keskiviikkokannanottonamme (näinkin hienosti lyhennettynä: kko) ystävämme Jukan nostama Tarut Todeksi IV: Onko rakkautta olemassa, voiko toiseen rakastua? Koska kannanotto on myös mielipide, kerron asiasta oman näkemykseni. Minun mielestäni rakkautta on olemassa, ehdottomasti, mutta kaikki eivät sitä tietenkään löydä. Ainakaan sitä oikeaa rakkautta. Tästä tullaan määritelmään mikä on oikeaa rakkautta, mutta sitä en nyt tässä rupea erittelemään.

Rakkaus on muutenkin aihe, josta riittää kerrottavaa. Miljoonia ja taas biljoonia lauluja on tehty rakkaudesta. What is love, All you need is love, Love?, Love is… Nämä laulut ovat olemassa erittäin yksinkertaisesta syystä; rakkautta on, jotkut ovat kokeneet sen, jotkut miettivät mitä se on, jotkut häkeltyvät tunteesta, jotkut särkevät sydämensä ja niin edelleen. Näin ollen vastaan ensimmäiseen kysymykseen tietenkin myönteisesti, rakkautta todellakin on olemassa. Jos perusrakkautta ei olisi olemassa, emme ehkä olisi tässä. Rakkaus on – tai sen pitäisi olla – pohja johon elämä perustuu, tai josta elämä alkaa. Tai (seurustelukysymykseemme enemmän liittyen) josta ihana tulevaisuus alkaa.

Toinen kysymys on melkein yhtä helppo/vaikea, kuin ensimmäinenkin. Mielestäni toiseen voi rakastua melkein aina, mutta eri asia onko rakkaus molemminpuolista tai onnistunutta? Yhdestä kysymyksestä nousee taas kymmenen uutta; mitä on onnistunut rakkaus? mitä on molemminpuolinen rakkaus? Milloin rakkaus on molemminpuolista? Milloin rakkaus on tervettä? Mitä on terve rakkaus? Ja se tuttu ja tunnettu kysymys: Mitä on rakkaus?

Olen ehdottomasti sitä mieltä että toiseen voi rakastua, ja rakastua uudelleen, ja rakastua enemmän ja enemmän. Toiseen voi rakastua hitaasti tai nopeasti. Toista voi rakastaa sydän särkyneenä. Toista voi rakastaa ikuisesti. Rakkaus on kärsivällinen, pitkämielinen, miten se meni.

Rakkaus elämässäni näkyy minulla henkilökohtaisesti siinä että annan sitä itse vaimolleni ja hän minulle; Iloitsen joka aamu kun näen ensimmäisenä vaimoni kasvot ja hymyn, haluan sanoa mahdollisimman usein minä rakastan sinua, kuten myös hän minulle, kysymme välillä toisiltamme onko kaikki hyvin jos joku tuntuu olevan pielessä, jaamme tekemiset, huolet, ajatukset, elämän, autamme toisiamme tekemisissä, yhteisissä askareissa, ruoanlaitossa, teemme asioita toisen kanssa, olemme täysin avoimia toisillemme, opimme toisistamme asioita, kuuntelemme toisiamme, ja niin edelleen. Rakkaus on välittämistä, kuuntelemista, avoimuutta. En ehkä olisi voinut sekavammin selittää, mutta pointti tuli esille. Kantani rakkauteen onkin varsin myönteinen ja optimistinen.

Joko olen vainoharhainen tai oikeassa – minulla on nykyään vihamiehiä. En usko että olen tehnyt mitään pahaa kenellekään, ainakaan tietoisesti. Mielestäni olen, tai ainakin olin mukava tyyppi. Fyysisesti ainakaan en ole loukannut mitään enkä ketään, mutta jos jotain olen vahingoittanut henkisesti, syypäänä on vain ja ainoastaan masennukseni ja sen muokkaama minä. Tietyt ihmiset eivät ymmärrä masennusta, vaan syyttävät asioista ihmistä. Masentunut on sokaistunut ympärillään tapahtuvista asioista eikä näe kaikkea selkeästi. Masentunut tekee tiedostamatta hallaa ympärillään ja usein syyttää tästä itseään. En vieläkään tiedä mistä minua syytetään tai mitä olen tehnyt väärin, jos olen, olenko?

Nykyään kun kuulen ivallista tai negatiivissävytteistä kommenttia, otan asiat herkästi itseeni. Teen myös nykyään niin että en puolustaudu ollenkaan, edes järkevästi, vaan annan asian olla “ok”-tyyppisillä kommenteilla, koska tiedän että kommenttini aiheuttaa vain vastaiskuja. Otan iskut vastaan ja annan lisää tulla. Ja hiljeneminenkin tai pakeneminen johtaa sitten siihen että toinen ärsyyntyy kun ei voi keskustella ilman että toinen lopettaa tai lähtee menemään.

Masennus aiheuttaa minussa seuraavaa: Teen virhearviointeja, käsitän monia asioita väärin, otan enemmän syitä niskaani, syytän itseäni, en puolustaudu, tunnen itseni huonoksi, en ymmärrä, en tajua, en jaksa, en halua, en yritä, en pysty.

Ajoittain blogiini tulee kommentteja että merkintäni ovat naurettavia. Ajoittain myös pikkuasioihin takerrutaan ilman pointtia. Silloin tällöin elämääni arvostellaan. Silloin tällöin ihmissuhteitani arvostellaan. Joskus ulkonäköni on niin mahdottoman iso asia muille. Jotkut “ovat huolissaan” sanomalla ilkeitä asioita. Tämä ei mitenkään paranna oloani, päinvastoin. Kyseinen liikakritisointi ajaa myös kirjoittamisen lopettamiseen, sillä nykyään uskonkin herkemmin muita ihmisiä. Pitäisikö lopettaa bloggaaminen…? Kirjoittaisin sitten vain tuohon konkreettiseen päiväkirjaan omalla mustekynällä.

Ärsyttää tietyt luulot ja oletukset. Esimerkiksi se että jos näkee ihmisen tekevän usein jotain asiaa, olettaa että se tekee sitä aina. Tai se että jos tekee sitä, ei saisi muka tehdä mitään muuta. Hyvänä esimerkkinä juuri tämä masennus. Oletetaan että masentuneet ovat aina masentuneita. Ja tähän liittyy paljon muutakin. Toinen esimerkki on se että pohjustetaan asiat siihen millaisen kuvan henkilöstä saa esimerkiksi Internetin kautta. Internetpersooniuteni on vaikuttanut moneen asiaan. Monet luulevat asioita jotka eivät pidä paikkaansa. Elän oikeastikin, en vain netissä. Älkää pohjustako elämääni näiden kirjoituksien tai irkissä sanottujen asioiden varaan.

Päädyin jälleen bloggaamaan tästä, sillä on pakko. Tiedän että monia ihmisiä ärsyttää masennus, mutta sille minä en mahda mitään. Masennus ei ole sellainen asia mikä lähtee pois sormia napsauttamalla. Hyödyttömintä on sanoa “lopeta jo tuo angstaaminen”. En ole vain ymmärtänyt eräitä asenteita minua kohtaan, ja minun oli vähän pakko avautua asiasta.

Olen nykyään lääkityksessä. Selittämättömät ahdistus-, paniikki-, ja pelkokohtaukset diagnisoitiin ja minulle määrättiin Citalopramia. Sain myös Bentsodiatsepiinipohjaiseen Xanoriin reseptin, mutta en edes ymmärrä miksi. En aio kyseistä lääkettä noutaa. Minulla on muutenkin tästä valmisteesta pelko, nimittäin Veeran koukku oli aika paha syksyllä.

Joka tapauksessa, masennukseni alkaa parantua. Käyn säännöllisesti depressiohoitajalla, minulla on lääkitys, Veera on kunnossa, kirjoitan aktiivisesti, puran pahan olon oikealla tavalla, puhun asioista, osaan itkeä tarvittaessa, minulla on tukea. Viimeksi keskusteltiin depressiohoitajan kanssa juuri siitä että on luonnollista se että kun Veeran masennus on mennyt parempaan suuntaan niin minun tilani alkaa heikentyä > kuvittele käyrä jossa Veeran huippu on laskenut ja minun kohonnut (risteys).

Juuri nyt minulla on hyvä olo. Yritän olla pyörittelemättä liikaa ajatuksia päässäni. Kuten sanotaan, don’t think, it will only make things worse. Voisi seuraavaksi blogata vähän iloisemmista asioista.