Rollemaa.org

Jälleen pitkä tauko bloggaamisesta. Jopa niin pitkä, että Wordpressin uusi versio on ehtinyt tulla (2.9.1 → 2.9.2). Minulla on ollut paljon kiireitä; kalenteri buukattu täyteen koko viikolle. Vastapainoksi töissä on ollut tavallista hiljaisempaa. Torstaiaamuna pidin ihan itse palaverin myymälä- ja huoltopäällikön kanssa, ja kerroin hieman ajatuksistani ja tunteistani. Oli hieman jäänyt vaivaamaan muutama työasia, mikä vaikutti työvireyteeni negatiivisesti. Sain asiat selitettyä, ja tämä omatoiminen ja rohkea teko vaikutti kanssatyöskentelijöihin myöntävästi. Töissäkin on hyvä aina puhua asioista, sillä kukaan ei ole telepaatikko.

Työasioista vielä sen verran, että se ei minua kaada vaikka en saisikaan tästä palkkatyötä. Sain nimittäin työtarjouksen yhteen toiseen tietokonefirmaan, ja vaikka en pääsisi sinnekään, voin silti kokea itseni tarpeelliseksi. Kyllä minullekin oma paikka löytyy.

Tänään lähden Helsinkiin Finnish Metal Expo -tapahtumaan. Tulee olemaan kovat kekkerit, mutta samaan aikaan kova koti-ikävä – jo pelkästä ajatuksesta. Toinen puoli (se suurempi osa) minusta haluaisi jäädä vaimoni ja lapseni kanssa kotiin saunomaan ja viettämään rauhallista koti-iltaa. Mutta tulipahan lippu ostettua. Onhan siellä sentään Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, ja Sonata Arctica.

Rahaa minulla ei ole juurikaan ylimääräistä, joten jouduin etsimään kimppakyydin. Junalla kun maksaa meno-paluu sen sata euroa. Käsittämätöntä taas tämä Suomen touhu… sähköpostiini tuli tarjous lennosta Brysseliin, meno-paluu 45 eukkoa! Juma* sanon minä! On kaksi kertaa kalliimpaa matkustaa parin hassun kaupungin välillä, kuin maapallon toiselle puolelle. Arvostus Suomea kohtaan vähenee jälleen, ainakin tässä asiassa.

Muutamme ensi kuussa. Löysimme Kangaslammelta mahtavan (ison, halvan) kolmion. Lotta saa vihdoinkin oman huoneen. Muutosta lisää myöhemmin.

Pitäisi ruveta kirjoittamaan enemmän. Matkalta ajattelin kyllä kertoa kuulumisia. Hieman harmittaa kun tämä kirjoittamisinto on kaatunut johonkin graafisiin kynnyksiin. Jotenkin vain kirjoittaminen riippuu niin suuresti siitä miltä teksti näyttää grafiikan ja värien ympäröimänä, ei siitä miltä se kuulostaa. Tyhmää, mutta totta. Jos saisin sen ulkoasun joskus valmiiksi, niin olisin itseeni ja kirjoituksiini tyytyväinen.

Viime kirjoituksesta on jälleen liian pitkä aika. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko vuoden kiireisimmät. Kalenterini oli täyteen buukattu eiliseen asti. Sairastuin nimittäin flunssaan, ja tultuani saikunhakureissulta takaisin kotiin, kuume nousi nopeasti 39 asteeseen. Voisin sanoa, että minulla ei ole ollut noin korkeaa kuumetta kymmeneen vuoteen. En pystynyt tekemään mitään, olin niin heikossa kunnossa että ei jäänyt vaihtoehtoja. Oli halattava vuodetta, ja nukuttava pahimman kuumeen yli. Hyi kamala sitä hourailua. Heräsin mm. kovaan PIM POM -ääneen, kuin joku olisi painanut ovikelloa. Näin muutenkin kummallisuuksia.

Iltaan mennessä oli jo kuitenkin parempi olo, kiitos vaimon ja Finrexinin. Osasin jo odottaa sairastelua, olihan lähipiirini sairastanut viime viikolla.

Viikonlopun olimme Ristiinassa, anoppini perheen tilalla. Tykkään tuosta paikasta ihan hirveästi. Tontti on iso ja peltoa on silmänkantamattomiin. Navetta ja ulkosauna kuuluvat asiaan. Paikka oli nätti kesällä, ja entistä kauniimpi nyt sydäntalvena. Lunta oli hitosti, mikä teki puista kovin paksuja. Lotta tykkäsi leikkiä 4-vuotiaan Tiia-tätinsä kanssa. Kiljui innoissaan paljon.

En saanut juuri ollenkaan allergisia reaktioita eläimistä, mikä oli positiivista. Ainoastaan kissojen silittely ja koirien rapsuttelu aiheutti enemmän kutinaa käsissä ja naamassa. Mokoma Arttu-koira kun kerjäsi koko ajan rapsuja. Minähän rapsutin. Harmittaa kun en saa koskaan kissaa/koiraa vaikka olen aina ollut vähemmän tai enemmän eläinten ystävä. En uskalla kokeilla siedätyshoitoa, kun pelkään saavani elinikäisen astman.

Saunottua tuli kahtena iltana. Perjantai-iltana kävin jopa ulkona möyrimässä lumessa, kun kerrankin tarjoutui siihen mahdollisuus. Tuli ihanat lapsuusmuistot mieleen, sillä viimeisen kerran saunoin tuolla tavoin joskus pienenä. On se vaan niin mukavaa. Tulipa koettua sekin perussuomalainen saunontatapa vielä kerran. Avanto olisi ehkä ollut vielä parempi, tosin siihen ei taida minullakaan kantti riittää. En ole kokeillut.

Joskus sitä toivoo itsekin asuvansa jossain tuollaisessa mukavassa kotoisassa mökissä, tarpeeksi eristyksissä ulkomaailmasta. On sauna, on oma tila, on eläimiä, on läheisiä, mitä muuta sitä tarvitsisi. Nykyään vielä puuttuu niin paljon kaikkea elämästä, jota haluaisi. Raha on yksi suurin ongelma. Kunpa sitä vain olisi enemmän, niin tekisi kaikkea mitä ikinä haluaa. Minusta tuntuu nykyään, että vain köyhät/vähävaraiset sanovat että “ei raha tee onnea”, koska ovat vain kateellisia niille kellä on rahaa. Kyllä se raha vain tekee onnen, koska sillä saa kaiken mitä haluaa. Ilman vähääkään rahamäärää ei ole pienintäkään onnenjyvästä, niin se vain menee.

Näin unta että voitin Lotossa jättipotin. Tulikin mieleeni, että voisin alkaa Lottoamaan. Jos sitä joskus Onnetar minullekin soisi vähän lisäfyffeä. Helpottuisi elämä huomattavasti. Saisi jättivelat maksettua, isomman asunnon helpommin, ja paljon muitakin asioita hoidettua alta pois.

Olemme muuttamassa isompaan asuntoon viimeistään 1.4. Tein ehkä tyhmästi kun ennakko-irtisanoin asunnon, vaikka kämppää ei ole vielä tiedossa. Jotenkin kuvittelin, että se helpottaisi asunnon löytämistä, kun on pakko lähteä tiettyyn aikaan asunnosta pellolle. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea löytää asuntoa. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea muutenkin tehdä mitään isompia ostoksia. Hyvänä esimerkkinä kun tilasin huvikseni Saunalahden ilmaisen puhelinliittymän (0e puhelut Elisan, Saunalahden, ja Kolumbuksen numeroihin, kuukausimaksu 0e kesäkuuhun asti, sen jälkeen 3e/kk) varapuhelimeen puhelinmyyjän houkuttelemana. Luukkuun kilahti sitten “vakuusmaksu”-lasku à 300 euroa. Jäipähän sekin sopimus sitten tehtyä.

Masennus on nostanut päätään, mutta olen saanut sen aina suhteellisen hyvin taltutettua. Tuntuu vain välillä että vaikeudet eivät lopu koskaan. Onnen hetkiä ei kovin kauaa kestä kun hajonnut mieli päättää taas nähdä jokaisen asian negatiivisena. Onneksi on Lotta, hän palauttaa aina meidät maan pinnalle.

Ostin tänään liput Finnish Metal Expoon Lauantaille, jolloin siis esiintyy enemmän lemppareitani: Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, Sonata Arctica. Swallow the Sunin tosin näen nyt kolmatta kertaa, mutta siinä vasta onkin hyvä livebändi. Perjantaina olisi kiinnostanut Tuomas Saukkonen Feat. Kai Hahto – biisiklinikka, Korpiklaani, Hypocrisy, Amorphis, ja Satyricon. Lippu maksoi 36 euroa. Junamatka maksaisi yhteen suuntaan noin 46 euroa, eli kymmenen euroa enemmän kuin itse lippu… tästä syystä etsinkin kimppakyytiä, sillä en halua pulittaa pelkistä matkoista itseäni kipeäksi.

12.2.2010 Perjantaina Turussa esiintyy depressiivinen black metal bändi Shining, jota olisin menossa katsomaan. Lippu ei ole kallis, vain 12 euroa kolmesta bändistä. Mutta tässäkin tulee kyytiongelma, sillä matkoihin menisi jälleen liikaa rahaa.

Jotenka, jos joku on matkaamassa 12.2. Jyväskylästä Turkuun, tai 19-20.2. Jyväskylästä Helsinkiin, ilmoittakoon minulle vaikkapa sähköpostilla, tai tähän viestiin kommentoimalla. Etunimeni on Roni, sukunimeni Laukkarinen, ja sähköpostini etunimi.sukunimi@gmailcom (spämmisuoja, korvaa etunimi Ronilla, ja sukunimi Laukkarisella).

Sain Antilta syntymäpäiväkorttina youtubelinkin, josta löytyi virtuaalisen hevibändi Dethklokin kappale Birthday Dethday (linkki videoon). Repeilin ihan huolella niinkin osuviin sanoituksiin. Koska kaikki immeiset eivät osaa englantia, päätin kääntää kappaleen sanoitukset suomeksi (nopeasti käännettynä omaan tapaani) ihan syntymäpäivieni kunniaksi:

Tänä päivänä vuosia sitten jotakin kasvoi
Äitisi sisässä
Se olit sinä

SINÄ
SINÄ SINÄ SINÄ SINÄ

Voi kuinka hän huusi, hän itki
Vain ne jotka syntyvät ovat niitä
Jotka saavat kuolla

Taas yksi vuosi lähempänä kuolemaa
Mätänevät elimet, repii, hinkkaa
Biologista eripuraa
Syntymäpäivä = itseinho

Vuodet jatkavat ikäännyttämistään
Ja mutatoituvat mitättömiksi maamyyriksi
Lääkäri antaa uuden reseptin
Luoti vitun aseessa

Taas yksi vuosi lähempänä kuolemaa
Kauneusleikkaukset täydentävät valheita
Unohdat miksi edes tulit tänne
Mielesi mätänee joka uusivuosi aina vain enemmän

Sinulla on vain vähän aikaa
Ja elämäsi valuu käsiin
Hyvää syntymäpäivää
Olet kuolemassa.

Nyt kun olet vanha ja täynnä vihaa
Ota pilleri
Lapset osoittavat sormella ja kirkuvat
Koska heistä on tulossa aivan samanlaisia otuksia

Vielä yksi vuosi lisää kärsimystä
Ei ole mitään vitun pointtia bluffata
Avaa kuolemanpäivän lahjasi
Se on pelkkä vitun tyhjä laatikko

Sinulla on vain vähän aikaa
Ja elämäsi valuu käsiin
Hyvää syntymäpäivää
Olet kuolemassa.

KUOLE KUOLE
KUOLEMANPÄIVÄ
SYNTYMÄPÄIVÄ
KUOLEMANPÄIVÄ
SYNTYMÄPÄIVÄ
KUOLE KUOLE
KUOLEMANPÄIVÄ
SYNTYMÄPÄIVÄ
KUOLEMANPÄIVÄ

Sinulla on vain vähän aikaa
Ja elämäsi valuu käsiin
Hyvää syntymäpäivää
Olet kuolemassa.

Ja tässä alkuperäiset lyriikat:

Many years ago today something grew
inside of your mother…
That thing was you

YOU
YOU YOU YOU YOU

Did she scream did she cry
Only those that are born are the ones that
Get to die

One more year closer to dying
Rotting organs ripping grinding
Biological discordance
Birthday equals self abhorrence

Years keep passing aging always
Mutate into vapid slugs
Doctor gives a new perscription
Bullet in a fucking gun

One more year closer to dying
Plastic surgeons fuel the lying
You forget why you came in here
Your mind rots with every New Year

RSVP PLEASE
For the DETH of thee
You have little time
And you’re running out of life

Happy Birthday
You’re gonna die

Now you’re old and full of hatred
Take a pill to masturbatred
Children point to you and scream
Because they will become that thing

One more year of further suffering
There’s no point of fucking bluffing
Open up your DETHDAY present
It’s a box of fucking nothing

RSVP PLEASE
For the DETH of thee
You have little time
And you’re running out of life

DIE DIE
DETHDAY
BIRTHDAY
DETHDAY
DIE DIE
DETHDAY
BIRTHDAY
DETHDAY

RSVP PLEASE
For the DETH of thee
You have little time
And you’re running out of life

Happy Birthday
You’re gonna die

Varoitus! Tämä erästä black metal yhtyettä käsittelevä artikkeli ei ole välttämättä tervettä luettavaa kenellekään. Miksi kirjoitan aiheesta, tiedä sitä en itsekään. Kiehtovan pelottavaa, mutta totta kuin vesi.

Shining on yhä demonisin bändi mitä tiedän. Sanotaan nyt heti alkuun, että bändin nimi ei liity millään muotoa samannimiseen elokuvaan tai kirjaan. Kirjoitin kyseisen kokoonpanon musiikista aiemmin ennakkoluuloja, vielä silloin kun en ollut vielä kuunnellut kunnolla heidän biisejään. Aivan ensimmäisenä koko konsepti depressiivinen black metal hieman aristutti, mutta nyt olen jo genreen täysin tottunut, ja pelottavaa kyllä – myös rakastunut. Olen aina pitänyt raskaasta metallista, ja hakenut koko ajan vielä raskaampaa suuntaa. Siksi päätin nyt kirjoittaa kaikista raskaimmasta ja masentavimmasta bändistä ja sen keulahahmosta Niklas Kvarforthista vähän tarkemmin – kun jo jotain asiasta ja aiheesta tiedänkin.

Kvarforth ei itse myönnä että kyseessä olisi black metal bändi. Hänen mielestään Shinigin musiikki on pahuutta, vihaa, ja tarkoituksellista myrkkyä vapaan kasvatuksen lapsille. Kvarforth on avoimesti kertonut, että haluaa mahdollisimman monen musiikkinsa kuuntelun myötä satuttavan itseään, sekoavan, käyttävän huumeita itsetuhotarkoituksessa, ja lopulta tappavan itsensä. Hänen ainoa tavoitteensa on levittää maailmaan pahuutta, sekopäisyyttä, mielisairautta, masennusta, että ihmiset ottaisivat Shiningista vaikutteita, tekisivät itsemurhia, ja satuttaisivat itseään kaikin mahdollisin keinoin. VI: The Eerie Cold -albumin ensimmäisen kappaleen I Och Med Insikt Skall Du Förgå alkuspiikissä Kvarforth pähkinänkuoressa haistattaa vitut kuuntelijoilleen ja toivoo kaikille levyn kuuntelijoille kuolemaa. Joko järkytyit?

Onko tällaista musiikkia järkevää kuunnella? Ehkä ei, mutta samalla voitaisiin kyseenalaistaa koko metalligenre. Metalli on tavalla tai toisella raskasta kuunneltavaa, eikä Shining siinä mielessä eroa mitenkään muista metallibändeistä. Mitään musiikkia ei ole järkevää kuunnella, jos musiikin maailman tai sanoitukset ottaa liian vakavasti. Esimerkiksi jos kuuntelee musiikkia, jossa kehotetaan käyttämään huumeita, tai palvomaan saatanaa, ja tekee juuri niin kuin musiikissa kehotetaan. Tai että musiikkia käytetään johonkin muuhun kuin sen pelkkään kuuntelemiseen ja siitä nauttimiseen. Ja toisaalta Shiningin kappaleet ovat suurin osa ellei kaikki ruotsiksi, joten ainakaan itse en niistä en juuri kostu.

Sanoitusten ja äänimaailman perusteella itse ainakin genrettäisin Shiningin black metalliksi, ja sitä se mielestäni onkin. Muunmuassa itsemurhaan, itseinhoon ja masennukseen keskittyvä Shining on usein käsitetty koko genreltään suicidaalisen black metallin kastiin. Genre on lajina luonnollisesti tuntemattomampi, vaikeasti lähestyttävä, ja laajalti epätoivottu. Silti Shiningin keulahahmo Niklas Kvarforth toivoo ja haluaa tavoittaa mahdollisimman laajan kuulijakunnan, altistaa mahdollisimman monen musiikilleen, taka-ajatuksenaan synnyttämään maailmaan lisää psykopaatteja ja mielipuolia. Kvarforthille on kunnia-asia, jos joku edes jollain tapaa bändin taiteen kuuntelija on päättänyt päivänsä.

Niklas Kvarforth hehkeimmillään.

Jotenkin menee yli hilseen koko Shiningin mitätön arvomaailma. Tavallaan ymmärrän Kvarforthia, ainakin masennuksen osalta, mutta minusta tuntuu että muuten koko mies on mielisairas. Kuka selväjärkinen juo keikoilla virtsaa, suutelee miehiä, vetää partakoneenterällä nahkaansa auki josta syöttää omaa lihaansa innokkaalle fanille, potkii faneja, tarjoutuu fanien piestäväksi, nauttii kivusta, jne. Kvarforth pyrkii lavashowllaan shokeraamaan mahdollisimman monia ihmisiä, ja siinä hyvin onnistuukin. En varmaan uskaltaisi mennä bändin keikalle, mutta toisaalta saattaisin mennäkin. Kvarforthin kotikaupungissa Halmstadissa pidetty keikka 2007 nosti suurta kohua, ja bändi pääsi mm. Aftonbladetin sivulle.

Sitten itse musiikkiin. Sanomattakin selvää, että musiikki on äärimmäisen raskasta, masentavaa, melankolista, surullista, epätoivoista, vihaista. Mutta se on hyvin taiteellista! Kitarointi on ensiluokkaista, äänimaailma on upean synkkä ja raskas, ja välissä kuullaan balladejakin. Joissakin biiseissä on katkelmia teoksista, kuten American Psycho. Erityisesti rakastan American Psychon viimeistä katkelmaa, jota myös monet muut artistit ovat käyttäneet:

There are no more barriers to cross. All I have in common with the uncontrollable and the insane, the vicious and the evil, all the mayhem I have caused and my utter indifference toward it, I have now surpassed. My pain is constant and sharp and I do not hope for a better world for anyone; in fact, I want my pain to be inflicted on others. I want no one to escape, but even after admitting this there is no catharsis, my punishment continues to elude me and I gain no deeper knowledge of myself; no new knowledge can be extracted from my telling. This confession has meant nothing.

Shining on kieltämättä synkkää, masentavaa, ja surullista musiikkia, mutta se on myös hyvin kaunista ja taiteellista, kun siihen pääsee sisälle. Minua musiikki ei masenna, eikä vaikuta yleismielialaan. The Eerie Cold albumin olen kuunnellut noin 60 kertaa läpi. Pidän myös Halmstadista ja tänä vuonna ilmestyneestä Klagopsalmerista. Mitä väliä sanomasta, kunhan musiikki kuulostaa hyvältä? Lue Kvarforthin haastattelu Imperiumista.

Usein kuulemani coverit ovat olleet paljon parempia kuin alkuperäiset kappaleet. Koska kuuntelen pääosin metallia, olen kuullut pääosin metallicovereita. Hauskointa tässä on se, että usein alkuperäiset biisit ovat usein poppia, folkkia, tai jopa räppiä. Tänään ajattelin listata parhaat youtube-linkkeineen.

1. Ensiferum – Vandraren. Alkuperäinen: Nordman – Vandraren.
2. Raunchy – Somebody’s Watching Me, Warmen – Somebody’s Watching Me. Alkuperäinen: Rockwell – Somebody’s Watching Me.
3. Dope – You Spin Me Around. Alkuperäinen: Dead or Alive – You Spin Me Around.
4. Raintime – Beat It. Alkuperäinen: Michael Jackson – Beat It.
5. Children of Bodom – Oops I Did It again. Alkuperäinen: Britney Spears – Oops I Did it Again.
6. (ei varsinaisesti cover, vaan mix): Andy Xiong – I Kissed A Girl. Alkuperäinen: Katy Perry – I Kissed A Girl.

Kasvatan listaa sitä mukaa kun covereita tulee mieleen.

Monet tietämättömätkin tietävät jo mitä hevi tai metalli on musiikkilajina. Mutta mitä kaikkea siihen liittyy, sitä ei moni osaa aavistaakaan. Hevarit ovat yleensä melko fanaattisia metallimusiikin ja metalliskenen kannattajia. Kannatus näkyy mm. vaatetuksessa, hiusten pituudessa, hiustyylissä, elämäntavoissa, tottumuksissa, aatteissa, asenteissa ja mielipiteissä.

Hiukset ovat metalliskenessä joko todella lyhyet, tai todella pitkät, ei siltä väliltä – ainakin näin moshaaminen näyttää parhaimmalta. Moshaaminen? Termi tulee englannin sanasta mash, joka tarkoittaa murskata tai musertaa. Tapa on lähtöisin 80-luvun punk/metal-skenestä. Kyseessä on siis pään pyörittäminen ja tukan heiluttaminen.

Päätä voi joko pyörittää tai heilutella. Letin pyöriminen näyttää kuitenkin mielestäni paljon hienommalta kuin ihan tavallinen moshaus. Moshauksessa ei tosiaan tarvitse olla hiuksia, myös ilman tukkaa moshaaminen näyttää hyvältä, Sotajumalan Mynni voi todistaa. Oudolta ja vähemmän hyvältä näyttää moshaus lyhyen tai keskipitkän tukan kanssa, mutta moshausta sekin on. Moshauksessa pitää kuitenkin muistaa että niska kipeytyy todella helposti. Itselläni on yleensä niska kipeä jopa viikon ajan keikan jälkeen, mutta se on sen arvoista.

Moshpit taas on hevimiesten tanssilaji. Olisi outoa, jos modernin raskaan metallibändin keikalla ei olisi moshpittiä. Moshpit syntyy yleensä melkein heti keikan alettua. Yleisön keskellä on tila, jossa ihmiset heiluttavat lettiään, liikkuvat, ja tönivät toisiaan. Moshpitissä voi sattua pahastikin, ja ihmisiä on kuulemma kuollutkin, mutta yleensä järjestysmiehet puuttuvat asiaan jos tilanne menee liian vakavaksi. Alue on yleensä hyvin rajattu, ja ne ketkä eivät halua osallistua pittiin, ovat alueen ulkopuolella tai eturivissä. Moshpit on lähes aina yleisön keskiosassa. Joskus ihmisiä saattaa kaatua tai lentää alueen “ulkopuolelle”, mutta moshpittiin kuulumattomat tönivät heitä takaisin pit-alueelle.

Moshaajia ei yleensä haittaa, vaikka sattuisikin. Muistan kun Rytmihäiriön keikalla 2007 eräältä kaverilta valui päästä verta. Tyyppi kävi äkkiä käymälässä pesemässä haavan, ja juoksi takaisin moshpittiin jatkamaan. Minullakin oli lauantaisen Lutakon konsertin jälkeen jalat verillä, mutta enpä edes huomannut. Yleensä päihtyneenä moshaus on sitäkin mukavampaa, kun kolhut eivät haittaa sitäkään vähää, ja silloin omistaa jostain kumman syystä myös enemmän intoa koko touhuun.

Youtubesta löytyy moshpit-video jos toinenkin. Tässä videossa näkyy hyvin moshpit-alue, vaikka video onkin muuten pätkivä. Tässä videossa on toinen hyvä circle pit. Joillakin bändeillä on tapana yllättää yleisö Wall of Deathilla, joka on eräs osa moshpittiä. Esimerkiksi lauantain Sotajumalan keikalla tapahtui kyseinen akti. Lisää moshauksesta Wikipediassa.

Olin lauantaina vierailemassa Lutakko Liekeissä 2009 -festivaaleilla. Työn puolesta piinapenkkiini pääsi Sotajumala ja Torture Killer, mutta itsekin lähdin tapahtumaan katsomaan lähinnä noita kahta bändiä. Näiden lisäksi tapahtumassa esiintyi amerikkalainen Misery Index, kanadalainen Protest the Hero, suomalaiset Rotten Sound, Axegressor, Maj Karma, ja tietenkin Pelle Miljoona. Koska olen enemmän hevimiehiä, kahteen viimeksi mainittuun artistiin en oikein syttynyt.

Soittelin kotona jo Torture Killerille, ja sovin haastattelun vähän ennen Axegressorin aloittamista. Lähdin tapahtuma-alueelle kahden aikoihin, jolloin Aivolävistys viimeisteli settiään. En oikein ole HC-punkin ystävä, enkä näin ollen pitänyt heidän keikastaan. Tapoin aikaa käymällä sisällä katsomassa Nancyn esiintymisen, ja samalla törmäsin Anttiin ja Pekkaan.

Torture Killer soittikin pian (puhelimella siis vielä tässä vaiheessa), ja pääsin hoitamaan heidän haastattelun pois alta. Sitten menin sisälle kuvaamaan Axegressoria, jonka aikana Sotajumala soitti (puhelimella). Aika hassua oli että Torture Killeriltä haastatteluun saapui vain Jari, kun taas Sotajumalalta Mynni ja Tomi, ja silti Jari yksinään sai enemmän juttua aikaan kuin nämä kaksi jäbää. Mutta toisaalta piti muutenkin kysyä samoja kysymyksiä, koska kyseessä oli kaksi niin samanlaista bändiä. Ja tietenkin ihmiset ovat erilaisia. Kyllä minä tuosta silti jutun sain parsittua kasaan.

Kun Sotajumala ja Torture Killer oli nähty, olin jo aivan rikki. Niska ei ollut vielä täysin toipunut viimeviikkoisesta Jyväskylärockistakaan. Osallistuin joka ikiseen moshpittiin Rotten Soundia myöten. Sotajumalan kuvassession jälkeen kamerasta oli loppunut akku, joten en enää voinut kuvatakaan… otin kamerakännykällä muistoksi kuvan Rotten Soundin esiintymisestä, ja sen jälkeen lähdin katsomaan Iinan kämppää Lutakon lähiöön.

Iinan luona sellainen olo että olin jo nähnyt ne mitä tulin pääasiassa katsomaan, ja väsyttikin sen verran, joten en jaksanut mennä takaisin Lutakkoon vaan lähdin kävelemään kotiin. Tulipahan Pelle Miljoonan moottoritie on kuumakin kuultua jossain välissä ulkolavalla. Ulkomaan vahvistukset Misery Index ja Protest the Hero tosin jäivät näkemättä, mutta en ole niitä niin paljon kuunnellut jotta olisin voinut olla täysillä mukana.

Kelpo festarit kaikin puolin. Olisin vain toivonut että olisin vielä jaksanut, mutta kun on niin heikko kunto että ei voi mitään. Kolmessa keikassa täysillä mukana oleminen ottaa voimille, ja koti-ikävä yllätti.

Torture Killerin haastattelu, ja valokuvat keikalta.
Sotajumalan haastattelu, ja valokuvat keikalta.

Lauantaina vierailin Jyväskylärockissa. Tapahtumassa oli tasan neljä bändiä jotka halusin nähdä; Mokoma, Stam1na, Diablo, ja Eläkeläiset. Ei varmastikaan yhtään yllättävää, että noista 3 on metallibändejä, ja viimeiseksi mainittu huumori-/humppabändi. Perjantaina minulle ei ollut mitään. Perjantaina olisin ehkä lähinnä voinut käydä huumorilla katsomassa Matti Nykäsen esiintymisen, mutta ei oikein jaksanut kiinnostaa.

Pressiteltan etsimisessä meni tovi, sillä Laajavuoren sen puoleinen alue ei ollut minulle tuttu. Löysin kuitenkin paikan, ja sain passin ja rannekkeen lisäksi ruoka- ja juomalipun. Olin jo valmiiksi ihan fiiliksissä, olihan lippu vain yhden haastattelun hintainen. Soitin saman tien Mokomalle, ja sovittiin että nähdään keikkabussilla puoli kuuden maissa.

Minä ja Marko iltasella.

Yritin tappaa aikaa tutkimalla paikkoja, mutta aika kului erittäin hitaasti. Ennen haastattelua jännitti niin pirusti. Kysyin välissä Markolta missä keikkabussi sijaitsee. Kello oli pian jo puoli kuusi, mutta kun yritin backstagelle, niin järjestysmies tuli sanomaan että median edustajilla ei ole backstage-oikeuksia. Soitin sitten takaisin Mokomalle, ja selitin tilanteen. Eivät olleet muistaneet tuota pientä yksityiskohtaa, mutta äkkiäkös sieltä Santtu ja Janne hilipasi siihen VIP-teltan viereen, jossa tein haastattelun. Jännitys lakkasi heti kun sain avattua suuni.

Jännitys johtui lähinnä siitä että minulla on melko huono itsetunto/itseluottamus. Olin saanut isältäni vanhan kasettisanelimen, jolla viimeksi haastattelin edesmennyttä pappaani koulutyötä varten kun olin noin 10-vuotias pojankloppi. Mieleeni muistui kuinka minua silloinkin jännitti ihan pirusti.

Haastattelu meni kuitenkin todella hyvin. Oli erittäin vapautunut fiilis. Samu soitti, ja menin Mokoman lavan edustalle odottelemaan sekä samua että keikkaa. Törmäsinkin Iinaan, ja pian Samukin tuli kaverinsa kanssa paikalle. Mokoma veti hienon keikan, kertakaikkiaan. Sain vain niskani kipeäksi moshatessa, enkä enää jaksanut keskittyä Diabloon sen hikivirran jälkeen. Diablo veti myös hyvän keikan, mutta akustiikka oli paljon kehnompi, enkä pystynyt olemaan samalla tavalla mukana koska en ole kuunnellut uusinta Icaros-albumia.

Jyväskylärockissa olisi ilmeisesti tarvinnut valokuvauspassin lisäksi, jotta olisi saanut kuvata eturivin ja lavan välissä olevassa tilassa järjestelmäkameralla. Se passi jäi hankkimatta, joten kuvailin eturivistä keikkaa kamerakännykällä. Kuvat onnistuivat suhteellisen hyvin.

Stam1nan aloittaessa aloin olla jo melkoisen väsynyt. Kello lähenteli keskiyötä, joten päätin lähteä syömään VIP-teltalle. Kanapyttäri oli oikein maukasta – sain vielä ison annoksen. Syötyäni lautasen tyhjäksi lähdin talsimaan kotia kohti. Matkalla bussipysäkille joku humalainen mies tuli kysymään minulta että olenko Stam1nan laulaja. Rupesi vähän huvittamaan vastatessani että tuolla ne soittelee. Samalla olin imarreltu.

Seuraava linja-auto olisi tullut vasta tunnin päästä, joten kävelin koko viitisen kilometriä kotiovelleni. Joka ikinen paikka oli tohjona siihen mennessä. Meninkin nukkumaan melkein samantien. Olin tyytyväinen päivään, vaikka bändejä olikin melko vähän.

Sunnuntai-iltana sain muunnettua nauhurilta puheen tekstiksi. Haastattelun voit lukea Metallimusiikki.netistä. Seuraavana olisi vuorossa Lutakko Liekeissä, jossa piinapenkkiini pääsee varmaankin ainakin Sotajumala ja Torture Killer. Tykkään hommasta, vaikka siinä on omat pienet paineensa. Stay metal!

Koska Black Metal Satanica (2008) -dokumenttia ei löytynyt IMDb:stä (korjatkaa, jos olen väärässä), päätin kirjoittaa arvostelun blogiin leffasivun sijaan. Kyseinen dokumentti kertoo Black Metal -genren tarinan yhtään kaunistelematta. Dokumentti järkyttää erittäin todennäköisesti metalligenreen tottumattomia, sillä se sisältää suoraan sanottuna puhdasta pahuutta. Leffassa käsitellään Black Metallin ympärillä pyörineitä aiheita kirkonpoltoista murhiin.

Leffaan on saatu haastateltaviksi erittäin pahamaineisien bändien keulahahmoja. Dokumentissa puhuu hahmoja bändeistä kuten Watain, Mordichrist, Shining, Vreid, Ondskapt, Rimfrost, Burzum, Mayhem ym. Aiemmin Once Upon A Time In Norwayssa käsiteltiin lähes pelkästään Mayhemia, joten olin positiivisesti yllättynyt että tässä dokkarissa Mayhem jätettiin vähemmälle. Mayhemista kerrottiin vain dramaattisimmat tapaukset.

Black Metal Satanica on samalla karuin, mutta paras aiheeseen keskittyvä dokumentti mitä olen vielä nähnyt. Dokkaria ei suositella heikkohermoisille, eikä niille ketkä vihaavat kyseistä genreä. Rainassa tulee esille hyviä pointteja, vaikka suurin osa puheista onkin vähän mindfuckia. Jotkut asioista menivät minulta ihan yli hilseen.

Koska leffaan ei ollut olemassa tekstityksiä, tein ne alusta loppuun itse, sillä huonokuuloinen vaimonikin tahtoi nähdä kyseisen dokumenttielokuvan. Tekstitysprosessin aikana teki välillä tuskaa kuulla vahvasti norjalaisen ja ruotsalaisen aksentin seasta se oikea sanoma. Tekstitykset eivät ole täydelliset, mutta mielestäni kuitenkin melko onnistuneet. Lataa tekstitykset tästä (tehty versioon jonka tiedostokoko on 384,7 Mt).

Olen valikoivasti sosiaalinen. On päiviä, jolloin en halua tavata ketään. Tänään on juuri sellainen päivä. Vaikka näkisin jonkun kaupungilla kaupassa käydessäni, kiiruhdan kotiin. Tällaisina päivinä minua ahdistaa ihmisten näkeminen. Keskityn mieluummin virtuaaliseen sosiaalielämään neljän seinän sisällä. MM-Ralleista johtuva väenpaljous ja meteli ahdistaa minua. Aina ei ole herkkua asua kävelykadulla.

Kävin äsken hakemassa Silkkitiestä Jolt Colaa. 24-packiin ei ollut varaa, joten 2 tölkkiä lähti matkaan. Jääkaapissa on vielä Coca Cola Companyn kolaa. Piti käydä vielä erikseen Sokoksen Herkkupuodissa (“erikoisruokakauppa”), sillä olin aiemmin unohtanut palauttaa pullokuitin. Kun olin Kompassin kohdalla (Jyväskylän keskustan keskipiste) kävelemässä ihmismassan läpi kuulokkeet korvilla ja heviletti hulmuten, eräs vanhempi naishenkilö työnsi minulle lapun kouraan. Lapussa luki “Jeesus haluaa pelastaa sinut”. Vaan eipä hän tiennyt että uskon jo Jeesukseen. Ulkonäön perusteella on niin helppo olettaa. Tosin näkyvä uskovainen en ole ollut koskaan, enkä varmasti tule koskaan olemaankaan. Ajatusmaailmani on kuitenkin pysynyt suht samana.

Perinteisesti bändipaitaisia lävistettyjä ja vihaisen näköisiä pitkätukkia on pidetty ainakin historiassa suoraan saatananpalvojina. Iranissa/Iranissa alueittain pitkä tukka on (tai ainakin oli) laissa kiellettyä. Pitkätukkaiset pidätettiin ja poliisi leikkasi heidän tukkansa. Heitä pidettiin automaattisesti saatananpalvojina. Kyseisissä muslimimaissa, ja muuallakin maailmassa pitkä tukka ja metallimusiikki on hirveää syntiä ja kauhistusta. Sellaista kuin “uskovainen hevari” ei olekaan.

Tavallaan ymmärrän ristiriidan. Ruotsalaisen saatanallisen black metal bändin Ondskaptin solisti Acerbus sanoi Black Metal Satanica -dokumentilla ettei tajua kristillistä metallia, tai varsinkaan black metallia, sillä mitä “hyvää sanomaa” tai kristillistä on rankoissa kitarariffeissä ja kuolemankorinassa. Samaa sanoi metallin pioneeribändin Twisted Sisterin Dee Snider, että aito metalli tarvitsee vihaa ja pahaa oloa. Itsehän en juurikaan kristillistä metallia kuuntele, sillä siitä puuttuu se jokin. On äärimmäisen ristiriitaista kuunnella musiikkia, jossa palvotaan saatanaa ja vihataan kristinuskoa, ja samalla uskoa Jeesukseen.

Jotkut uskovaiset sanovat että paha musiikki johtaa väärille teille. Väärin. Musiikki itsessään ei laita kuuntelijaa polttamaan kirkkoja tai tekemään itsemurhaa. Täytyy kannattaa, uskoa ja noudattaa musiikin sanomaa. Itsehän kuuntelen musiikkia vain sen takia että se kuulostaa hyvältä. Sanotaan, että sellaisen musiikin kuunteleminen ei ole viisasta, joka ei noudata omia periaatteita. Varmaan vähän sama asia kuin pasifisti antaisi jollekin turpaan. Ja miten voi olla rauhaa kunnioittava ihminen ja samaan aikaan kuunnella vihaista musiikkia? Nämä asiat jäävät ikuisesti mysteeriksi. Itse vain rakastan synkkää, vihaista, ja raskasta musiikkia. Nämä ristiriidat pitävät koneeni liikkeessä.

Viikko 29 (tämä viikko) on mennyt hujauksessa. Tavallaan olen siitä iloinen, sillä silloin ei ehdi masentua kun on paljon tekemistä. Parasta olisikin että olisi aina jotain virikettä. On vaikeaa kirjoittaa yksityiskohtaisia kuulumisia, sillä niin paljon on tapahtunut. Kalenterini on ihan täynnä maanantaista torstaihin.

Maanantaina kävimme lekurilla päivällä, ja sen jälkeen J-P tuli illaksi kylään. Tiistaina heräsin jo kymmeneltä. Päivällä oli käynti postissa ja Lidlissä, ja illalla Niffu ja Schim tulivat piipahtamaan. Juttua riitti ja kello oli yht’äkkiä kahdeksan. Ei uskoisi miten ajan saa kulumaan niinkin nopeasti. Illalla piti mennä vielä J-P:n kanssa elokuviin, mutta kaikki liput oli myyty, joten kiersimme korttelin ja juttelimme ulkona kesäillan ratoksi. Keskiviikkona oli soittoaika lääkärille, yhdeltä siivosin, kahdelta käytiin asioilla, ja kolmelta kallonkutistajalla. Illalla kylään tuli #pulina-kanavalaisia, joista Marko oli tullut Kuopiosta asti. Markon lisäksi kylässä oli hekez, Niffu, PassengeR ja Hupakko. Siinähän se ilta valui mukavasti ohi. Kiitämme Markoa aidosta kuopijolaisesta ahvenkalakukosta! On muuten parempaa kuin tuo lohikukko.

Torstaina oli Lotan kontrollikäynti lastentautien poliklinikalla. Kaikki oli kunnossa. Hieman pelotti se yksikorviksinen iso mieshoitaja, joka leikki Lotan kanssa ja samalla testaili pikkuisen kropan rakennetta. Tuli jotenkin ahdistava olo kun vieras iso mies leikki pienen tyttäreni kanssa. Kuulemma hartijoissa jotain pientä, mutta ei vakavaa. Tuli mieleen sama vika mikä itselläni oli joskus peruskoulun aikaan, toinen olkapää alempana kuin toinen. Lotta vierasti hirveästi jokaista. Hetken aikaa oli rauhassa miehen sylissä, mutta heti kun näki hänen kasvonsa niin suupielet vääntyivät alaspäin. Pian päästiin kuitenkin lähtemään.

Geenitutkimuksen tuloksia ei ole vielä tullut, joten emme vielä saaneet tietää täyttä terveydentilaa. Koska kuulemma vauvasta ei voi vielä suoraan sanoa onko näkö ja kuulo kunnossa, sillä ne ovat vielä niin paljon kehityksen alla. Tähän asti on kyllä tuntunut siltä että Lotalla ei ole usherin syndroomaa kuten äidillään. Ja vaikka olisikin, ei se meidän elämää haittaisi. Kaksikielinen perhe kun ollaan joka tapauksessa. Vieläkin vähän huvittaa ja kummastuttaa Veeran mummin kauhistelu siitä kun puhelimessa sanoin “että eipä tuo nyt niin paljoa haitt.-”"Älä sano! Haittaa se!”, huusi keskeyttäen lauseeni. Vanhat ihmiset tuppaavat tekemään tällaisista asioista ison numeron.

Keskiviikkoyönä muuten kävin hakemassa läheisestä limuautomaatista batterya, ja näin kahden kuuron miehen viittovan. Rupesin ihan huvikseni juttelemaan heille. Olin yllättynyt miten hyväksi kommunikaatiotaitoni ovat kehittyneet viittomakielessä. Kysyin heiltä miten menee (kuurolta on vähän hölmö kysyä “mitä kuuluu”, vaikka sitäkin käytetään melko paljon), ja kerroin että vaimoni on kuuro, ja että tunnetko Veeraa. Sanoi tietävänsä tyypin Oulusta, esitteli itsensä Joonakseksi. Olivat menossa Passioniin. Nyt myöhemmin kuulin Veeran kaverilta Katjalta että kuuroja käy Passionissa melko usein. Tuli vain hirmu hyvä mieli siitä keskustelusta, vaikka se jäi lyhyeksi kun toinen ei-niin-innostunut kaveri lähti kävelemään eteenpäin ja hemmo joutui kirimään sitä kiinni ettei jäisi pois kelkasta. Kotimatkan olin hymyssä suin.

Eilen perjantaina Pitkälle lauantain puolella tapasin Maken pitkästä aikaa kunnolla tuossa keskustassa. Rupattelimme ihan kaikesta. Käveltiin Aren aukiolle rupatellen, ja jäätiin sinne hetkeksi istumaan, kunnes meille tuli juttelemaan ukko jota epäilin noin nelikymppiseksi. Umpihumalainen ukko näytti aluksi uhkaavalta, mutta osoittautuikin todella leppoisaksi kaveriksi. Sanoi olevansa 61. Juteltiin hevimetallin pioneereista, ja hän oli yllättynyt miten paljon tiesin metallin historiasta, vaikka olin häntä 40 vuotta nuorempi. Voi kun olisi itsekin saanut elää ne metallimusiikin kehityksen ajat. Katsoin tässä hiljattain muuten Heavy Metal: Louder than Lifen, jonka takia tiesin vieläkin enemmän yksityiskohtia. Puheenaiheet keskittyivät Iron Maidenin, Deep Purplen, Led Zeppelinin, Venomin ym. kulta-aikaan. Tunsin itseni niin kovin nuoreksi, mutta samalla sivistyneeksi.

Vanha mies suri ystävänsä kuolemaa, ja oli sen takia juonut humalat. Hänen ystävänsä oli Keskisuomalaisessa piirtänyt sarjakuvapiirtäjä, jonka nimen nyt yht’äkkiä unohdin. Olisiko ollut Rami tai jotain, kuka muistaa? Itsehän en kyseistä lehteä lue – ei ole varaa. On muuten hassua kyllä että kyseinen mies ei varmasti muuten olisi tullut juttelemaan, mutta kun satuimme olemaan siinä paikassa siihen aikaan, ja hänen päähänpistonsa tuloksena olimme kaivattua juttuseuraa. Mies sanoi ilahtuneensa siitä että sai puhua. Tuli ihan naurettuakin, ja paljon oli yhteistä puhuttavaa – vaikka mies olisi voinut olla pappani. Rupattelutuokio päättyi siihen kun hänen taksinsa saapui, ja toivotimme Maken kanssa miehelle jaksamista.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina, sillä en koskaan kuvitellut olevani näin sosiaalinen. Juttua riittää aina kun näkee kavereita. Vähän liikaakin, sillä joskus hermostun jopa itseeni. Joinakin päivinä taas on totaalinen ihmisviha, mikä ei liity millään tavaa kavereiden persoonaan, vaan vika on enemmänkin omassa päässä. Sellainen yleinen olo että ei halua nähdä ketään koko päivänä, vaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan. Pitäähän niitä omiakin päiviä olla. Sellainen päivä oli torstaina. Juuri silloin kun ei huvittanut nähdä ketään, eräs kaveri rimputtaa ovikelloa. En päästänyt sisään. En pidä jos ihminen ei ilmoita tulostaan mitenkään, vaan suoraan tunkee kylään.

Tästähän tuli taas odotettua pidempi päiväkirjamerkintä. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Tädin luokse piti mennä nyt viikonloppuna, mutta taidamme pitää pari rauhoittumispäivää. Jospa sitten ensi viikolla, ellei toinen uusi serkkuni satu syntymään juuri samaan aikaan. Kuumat kesäpäivät ovat jälleen täällä, mutta en yhtään pahastu pienistä isoistakaan sadekuuroista. In fact: I’m singing in the rain, what a glorious feeling!

Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt viime päivinä. Ensin vaimo, nyt minäkin. Unettomuus. En vain saa unta. Tulee pyörittyä sängyssä. Liikaa ajatuksia, kaikkea. En tiedä. Väsyttää, mutta Nukku-Matti ei tule. Sitten kun vihdoin saa jotenkin unen päästä kiinni, onkin jo aamu ja Lottaa syöttämään. Lotta kasvaa silmissä, ja kesä vipeltää ohitse. Ilmat ovat olleet täällä Jyväskylässä hieman kylmiä viime aikoina, mutta eipä tuo haittaa – en minä pahemmin ulos ole nyt eksynyt.

Tänään nukuin päiväunia pitkin aamua ja päivää. En oikein saanut niitäkään nukuttua kunnolla, mutta ainakin yritin. Pisimmillään pari tuntisen unijakson jälkeen heräsin pahoinvointiin. En minä tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä olen vähän kipeä.

Ahdistus ja masennus on osannut löytää tiensä takaisin. Syitä on monia, joista hyvin pieni osa liittyy omiin ongelmiini. En nykyään enää jaksa täällä lähteä purkamaan asioita, sillä tämä ei ole eikä tule koskaan olemaan sellainen päiväkirja. Sanotaanko nyt näin lyhyesti että menneiyys puree haavoja auki halusin sitä tai en. Verta ja kyyneliä suollettu, eikä vielä ei ole täysin uusi elämä edessä. Toivotaan että Lotan myötä senkin aika vihdoinkin koittaisi. Joskus vaan tuntuu että menneisyyden haavat eivät koskaan parane lopullisesti.

Minun piti kirjoittaa jostakin tähdellisemmästäkin kuin pienestä elämästäni, mutta jotenkin aiheet aina katoavat. Siksi olenkin erittäin mielissäni siitä että saan kirjoittaa juttuja Metallimusiikki.netiin. Uusin arvosteluni julkaistiin yöllä, käykäähän lukemassa.

Irkkiä, kitaraa, metallimusiikkia, tietokoneita, Lottaa ja leikkejä, ja niin edelleen. Niin paljon, niin vähän asioita mahtuu elämääni. Tänään takuttelin vaimoni hiuksia pitkästä aikaa. Telkkarista tuli joku paska leffa. Katsoin sitäkin ruutua viimeksi pari kuukautta sitten. Nyt onkin ilta-/yöpalan vuoro. Lotta osasi nukahtaa omaan sänkyynsä omin avuin. Fiksu tyttö. Hyvää yötä.

Jälleen satunnaissurffatessani löysin uusia lukemisen arvoisia blogeja. En ole aiemmin ajatellut naisia www-suunnittelijoina, ja olenkin yllättynyt että ihan normaalien naisten ylläpitämien verkkosivujen määrä on lisääntynyt webissä. Edellinen saattoi kuulostaa vähän omituiselle, mutta yritän sanoa että en oikein aiemmin ole osannut ajatella vastakkaista sukupuolta koodaamassa web-kieliä. No, enpä itsekään ole mikään nörtin stereotypia ulkonäöltäni. Ulkonäkö voi pettää, sanotaan.

Linkitin muutamia lukemisen arvoisia blogeja jo ihanan megalomaaniseksi kasvaneeseen alapalkkiini. He saavat linkeistä todennäköisesti referenssiviitteitä, ja huomaavat ennemmin tai myöhemmin mistä uusia vierailijoita marssii. Ei tarvitse linkittää takaisin, mutta tietenkin saa jos tahtoo.

Maanmainio kuiskasi korvaani että uusia kävijöitä on tipahtanut mm. Tuokio.orgista. Yllätyin positiivisesti sekä linkityksestä, että sivustosta. Taas uusi seuraamisen arvoinen uusi blogi. Tustuessani sivustoon, huomasin sen olevan kaunis, ja linkitin takaisin.

Rakkaan Tomin blogin pnuk!in olin jostain kumman syystä unohtanut linkittää, joten lisäsin senkin, pitkästä aikaa. Sama homma Pimeänpelkääjällä. Myös toinen minulle uusi tyttöbloggaja Taappi omistaa kauniin sivuston, joten lisäsin senkin. RSS-lukija on pop, ja tähän väliin mainostan Lifereaa – *nix-users only, of course.

En muista mainitsinko, mutta kirjoitin Metallimusiikki.netiin uuden arvostelun Alestormin levystä Black Sails at Midnight. Last.fm-käyttäjät olkaa niin hyvät ja liittykää Metallimusiikki.netin ryhmään, jos pidätte metallista ja/tai sivustosta ja sen teksteistä.

No jopas on tullut sosialisoiduttua tänään, Pyhän kolminaisuuden päivänä. Säikähdin jo tuossa että tänään on maanantai ja missasin jälleen pääsykokeen, mutta helpotuksen huokaus kun onkin vasta sunnuntai. Kesäpäivät menevät niin pirun nopeasti.

Veera herätti minut kahdeltatoista. Anoppi oli tulossa kylään. Siinä sitten siivoiltiin äkkiä paikat perussiistiksi, ja pian ovea olikin kolkuttamassa anoppini perheineen. Kaikki olivat jälleen hirveän innoissaan pienestä Lotasta. Nelivuotias Tiia-täti oli innoissaan kun sai pitää tyttöä sylissään.

Pian Veeran äidin tultua kylään saapui myös Marianne ja Katja. Tuli höpistyä aika paljon kaikesta, ja aika meni erittäin nopeasti. Olen melko ylpeä itsestäni, kun kehityn koko ajan viittomakielessä. Juteltiin mm. pikkuisesta, viittomakielen oppimisestani, opiskeluista, ja elämästä ylipäätään. Ja välissä juotiin kahvit. Testiin lähti Veeran ostama pääkallomuki. Nami.

Nyt on sitten jostain kumman syystä adrenaliinia veressä. Tärisyttää ja hytisyttää. Huomenna on journalistiikan pääsykoe, johon piti kuulemma lukea 300-sivuinen kirja… koe alkaa kymmeneltä ja kirjasto aukeaa yhdeksältä = Fail. Olisi pitänyt huomata aiemmin. Jotenkin jäi päähän sen ammatinvalintaneuvojan jankutus että “eihän noihin sinun hakemiisi opiskelupaikkoihin ole edes ennakkomateriaalia, sen kun käyt tekemässä”. Mutta taas tulee syyttävä alter-egoni läiskimään vasten kasvoja, “mitäs et tarkistanut asiaa ajoissa, v*tun luuseri, laiskuri, mitäänsaamaton kakkaläjä”. Toinen puoli minusta keksii tekosyitä miksi en varautunut. No, käynpähän ainakin tekemässä…

Nykyään tuntuu siltä että ehkä minun pitäisi aloittaa uudelleen lääkitys. Tuntuu että mielenterveys on koko ajan lankulla. Ihan pienestäkin vastoinkäymisestä tulee hirveä shokkitila, enkä osaa rauhoittua kovin helposti. Pyörii vain vanhat paskat mielessä ja itsetunto ja varsinkaan -luottamus ei tunnu olevan missään vaiheessa koholla mihinkään suuntaan – tai no ehkä alaspäin. Olen hirveän itsekriittinen enkä kuitenkaan tee asialle mitään = masentaa. Hassua, eikös?

Olisi niin paljon hankittavaa, asioita joita tarvitsisi ja haluaisi. Mutta kun ei ole fyffeä. Töitä pitäisi saada, jotta saisi enemmän kyhnyä. Mutta kun töiden etsiminenkin on oma työnsä. Ja lehtien jakamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Urakkapalkka ei ole minua varten. Ja jos tienaan vähemmän kuin mitä saan tämänhetkisillä tuilla, en elä sitäkään vähää. Kelakin kehtaa viivytellä asumistukipäätöksen kanssa, vaikka kyse on tarkistushakemuksesta minkä päätös piti kuulemma tulla alle viikossa. Kohta kaksi viikkoa mennyt. On se vaan niin perseestä.

Vaalit eivät kiinnosta hevon pyllyä. Mitä minun ääneni muka vaikuttaa? Sitä paitsi en tiedä ketä äänestäisin, enkä halua äänestää randomia. Ehdokkaisiin tutustuminen on liian vaivalloista, koska minua ei kiinnosta.

Innostuin Metallimusiikki.netin pestistä, mutta tämä päivä oli vähän turhan kiireinen juttujen kirjoittamiselle. Yhden levyarvostelun ehdin kyllä taas aloittaa. Keskustelin pääjehun kanssa bändihaastiksista, ja päädyttiin siihen että niitäkin aloitan jossain vaiheessa tekemään. Vielä on kuitenkin asiat auki. Mutta kiva harrastustyö tämä kyllä on kaikin puolin. Kiitokset kuuluu Petrille.

Tänään olen mm. tuunaillut Rollemaata (ks. #pohja), koodaillut hieman javascriptiä, kuunnellut pääasiassa Summoningia ja Ajattaraa.

Huh. Tämä alkoi perinteisenä kuulumispäiväkirjamerkintänä, ja päätyi vuodatukseen. Joku tässä mättää. Hihitän Simsiä pelaavalle söpölle vaimolle. Onneksi minulla on tytöt, he jaksavat aina pelastaa päivän. Muuta en tarvitse.

Tulin vain ilmoittamaan, että näet tästä päivästä eteenpäin harvemmin metallimusiikkiin liittyviä merkintöjä täällä Rollemaassa. Minut on nimittäin hyväksytty Metallimusiikki.netin toimittajaksi. Olen pestistä edelleen otettu. Toivottavasti ehdin kirjoittelemaan sopivasti juttuja. Kirjoitin ensimmäisen levyarvostelun viime yönä, heti kun sain homman vastaan.

Rahaahan työstä ei saa, mutta toimittajuuden etuna on ainakin ilmainen musiikki, ilmaisia/halvempia keikkalippuja. Rakastan kirjoittamista, ja tekstiä minulta kyllä syntyy. Olen myös metallimusiikin suhteen kaikkiruokainen, joten aika unelmahommaa pääsin tekemään. Ja jopi on varmasti hieno ponnahduslauta tuleviin toimittajan/kirjoittajan hommiin. Lue ensimmäinen tekstini täältä.