Rollemaa.org

Äh. No ehkä sittenkin. Voisin kaivaa itseni talviunilta, ja aloittaa taas kirjoittelemaan ahkerammin. Koska pidän siitä. Mitä väliä on visuaalisilla pikkuseikoilla? Ei mitään. Tai no ehkä jotain. Eikä. Jospa vain tyhjentäisin päätä listaamalla tapahtuneita hyviä ja huonoja asioita.

Hyviä asioita

1. Aloitetaan ensin tietotekniikkapuolella. Picasa Linuxille on erittäin hyvä asia! Mielestäni Googlen Picasa on kaikista kivoin ja kätevin kuvanlajitteluohjelma, ja nyt se on vihdoin saatavilla myös Linuxille. Aiemmin käytin muutamaa gnomen kuvanlajitteluohjelmaa, jotka eivät olleet ominaisuuksiltaan kovin monipuolisia. Minä kun valitettavasti vaadin visuaalisuuden ja käytännöllisyyden yhteispeliä, ja Picassa täyttää kriteerit. Myös verkkoalbumi on erittäin kätevä, tosin sitä en ole niin paljon käyttänytkään.
2. Jatketaanpa samaa linjaa. Myös Google Chroome on julkaistu Linuxille. Selain tuntuu olevan sekä Operaa, että Mozilla Firefoxia huomattavasti kevyempi. Pidän myös paneeliin keskittyvistä lisäosista, jollaisia täysin vastaavia (yhtä käteviä/rasittavia, miten sen nyt ottaa) ei ole muissa selaimissa. Tärkeimmät valintaperusteet tässäkin ovat kuitenkin nopeus, ominaisuudet ja ulkonäkö. Chromea olen käyttänyt jo kohta puoli vuotta ensisijaisena selaimena. Mozillan webkittiä / Firefoxia käytän yhä web-applikaatioiden luomiseen, ja www-kehitykseen.
3. Sain vähän pätäkkää Paypal-tililleni, ja ostin itselleni Spotify Premiumin (kaverini tarvitsivat kutsun kun porsaanreiät eivät enää toimi), sekä Last.fm-membershipin. Nyt pystyy spotifyttamaan iPodilla, ja kuuntelemaan Last.fm-radioita. Löysin heti uusia mielenkiintoisia bändejä.
4. Olen käynyt keikoilla. Viime keskiviikkona kävin katsomassa muutamia black metal -bändejä Ilokivessä, ja lauantaina kävin äitini porukoiden kanssa katsomassa a cappella yhtye Club for Fiveä Paviljongissa. Molemmat erittäin positiivisia kokemuksia. Arvostelut löytyvät Last.fm-profiilistani englanniksi.
5. Lotta kasvaa hujakalla. Tyttö puhua pälpättää päivästä toiseen, ja harjoittelee kävelemistä. Hänen blogiinsa ei ole kiireiset vanhemmat kerinneet kirjoitella. Sinnekin on tulossa kivaa pientä lähiaikoina.
6. Sain Heliltä tänään ihanan vihreän laavalampun, jolla ei ollut hänelle käyttöä. Kiitos valtavasti! Piristää kivasti tietokonepöytääni.
7. Muutto lähestyy. On vapauttavaa kun saa aloittaa “puhtaalta pöydältä”. Samalla pääsee asumaan lähemmäksi isääni.
8. Koodasin uuden ToDo-listan xhtml:ää, css:ää, php:ta, ja mysql:ää hyväksi käyttäen. Siitä tuli hieno. Halusin tällä kertaa mahdollisimman simppelin, jossa ominaisuudet rajoittuvat tehtävien lisäämiseen, poistoon, valmiiksi ruksaamiseen. Lista näyttää myös montako asiaa on hoitamatta. Tietysti se on salasanasuojattuna piilossa kaikelta kansalta, mutta kuitenkin julkisessa web-muodossa, jolloin pääsen ruksailemaan tehtäviä mistä milloinkin – vaikka puhelimesta.
9. Projekteihini olen varsin tyytyväinen. Kuten myös irc-kanavaani.
10. Rakastan perhettäni aina vain enemmän, eikä masennuskaan ole vaivannut vähään aikaan.
11. Sain uuden tietokoneen. Nyt koneita on yhteensä kuusi.

Huonoja asioita

1. Kavereita ei ole tullut nähtyä kovin paljon. Mutta toisaalta halusin omaa rauhaa perheen kanssa töiden loppumisen jälkeen, ja tein sen selväksi ainakin yhdelle kaverille viime viikolla. Loppujenlopuksi, olenhan perheellinen mies.
2. Kuten jo aiemmin valittelin bloggausintoni on kadonnut. Myös inspiraationi on kadonnut täysin. Minulla on jo valmiiksi kymmenen erilaista versiota uudesta Rollemaasta, joista yhtäkään en tule tekemään loppuun saakka. Vaadin itseltäni liikaa, ja usein luovutan. Niin viimekin kerralla. Uusi Rollemaa valmistuu ehkä vuonna 2035.
3. Olen ollut melko laiskalla päällä töiden loppumisen jälkeen. Olen nukkunut ennätysmääriä, mutta toisaalta se saattaa vain tuntua siltä. Lotta nimittäin tuppaa usein herättämään minut “isi isi herää leikkimään” -tyyliin 7 jälkeen aamulla, ja isihän herää. Sitten päivällä nukun Lotan kanssa pitkät päiväunet. En ole kuitenkaan kovin paljon jaksanut pakata. Onneksi muuttoon on silti vielä yli viikko. Vaimo on pakannut suurimman osan jo valmiiksi. Pitäisi itsekin…
4. Ei ole tullut otettua valokuvia. Vanhoja kuvia on silti hauska selata, vaikka niitä on yli 35 000, ellei enemmän. Olenkin ahkerasti taggaillut Picasalla kuviani, ja julkaissut joitakin helmiä Facebookissa.

Neutraaleja asioita

1. Uuteen asuntoon pitäisi ostaa vaikka mitä. Uusiksi menee puhki kuluneet koinsyömät matot, tietokonepöytä, tietokonetuoli, tv-taso (ehkä), keittiönpöytä. En tiedä miten on varaa. Pitänee varmaan ostaa yksi kerrallaan.
2. Uuteen asuntoon pitäisi tehdä kaikkea muutakin, kuten Lotalle huone. On mukava huomata etten osaa stressata.

Pää tyhjeni kertaheitolla. Olisi varmasti ollut enemmänkin asioita, mutta tämä tältä erää. Toivottavasti saan kirjoitusrytmiäni paranneltua edes hiukan. Hävettää viime kuukauden hassut kolmisen merkintää. Anteeksi!

Jälleen pitkä tauko bloggaamisesta. Jopa niin pitkä, että Wordpressin uusi versio on ehtinyt tulla (2.9.1 → 2.9.2). Minulla on ollut paljon kiireitä; kalenteri buukattu täyteen koko viikolle. Vastapainoksi töissä on ollut tavallista hiljaisempaa. Torstaiaamuna pidin ihan itse palaverin myymälä- ja huoltopäällikön kanssa, ja kerroin hieman ajatuksistani ja tunteistani. Oli hieman jäänyt vaivaamaan muutama työasia, mikä vaikutti työvireyteeni negatiivisesti. Sain asiat selitettyä, ja tämä omatoiminen ja rohkea teko vaikutti kanssatyöskentelijöihin myöntävästi. Töissäkin on hyvä aina puhua asioista, sillä kukaan ei ole telepaatikko.

Työasioista vielä sen verran, että se ei minua kaada vaikka en saisikaan tästä palkkatyötä. Sain nimittäin työtarjouksen yhteen toiseen tietokonefirmaan, ja vaikka en pääsisi sinnekään, voin silti kokea itseni tarpeelliseksi. Kyllä minullekin oma paikka löytyy.

Tänään lähden Helsinkiin Finnish Metal Expo -tapahtumaan. Tulee olemaan kovat kekkerit, mutta samaan aikaan kova koti-ikävä – jo pelkästä ajatuksesta. Toinen puoli (se suurempi osa) minusta haluaisi jäädä vaimoni ja lapseni kanssa kotiin saunomaan ja viettämään rauhallista koti-iltaa. Mutta tulipahan lippu ostettua. Onhan siellä sentään Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, ja Sonata Arctica.

Rahaa minulla ei ole juurikaan ylimääräistä, joten jouduin etsimään kimppakyydin. Junalla kun maksaa meno-paluu sen sata euroa. Käsittämätöntä taas tämä Suomen touhu… sähköpostiini tuli tarjous lennosta Brysseliin, meno-paluu 45 eukkoa! Juma* sanon minä! On kaksi kertaa kalliimpaa matkustaa parin hassun kaupungin välillä, kuin maapallon toiselle puolelle. Arvostus Suomea kohtaan vähenee jälleen, ainakin tässä asiassa.

Muutamme ensi kuussa. Löysimme Kangaslammelta mahtavan (ison, halvan) kolmion. Lotta saa vihdoinkin oman huoneen. Muutosta lisää myöhemmin.

Pitäisi ruveta kirjoittamaan enemmän. Matkalta ajattelin kyllä kertoa kuulumisia. Hieman harmittaa kun tämä kirjoittamisinto on kaatunut johonkin graafisiin kynnyksiin. Jotenkin vain kirjoittaminen riippuu niin suuresti siitä miltä teksti näyttää grafiikan ja värien ympäröimänä, ei siitä miltä se kuulostaa. Tyhmää, mutta totta. Jos saisin sen ulkoasun joskus valmiiksi, niin olisin itseeni ja kirjoituksiini tyytyväinen.

Eilinen päivä oli melkoinen seikkailu. Ehkä on hyvä aloittaa aivan alusta. Nukuin hieman pommiin, koska minulla on pitkin viikkoa kertynyt melkoinen määrä univelkaa. Lotalla on sellainen vaihe menossa, joka haittaa hieman yöuniani. En ole muutenkaan saanut kovin hyvin nukuttua. Alkuviikosta huoneenlämpö viileni niin paljon, että palelin yöllä. Aamulla huomasin, että patterit oli väännetty nollille. Ehdin kuitenkin hyvin töihin, onhan työpaikkani korttelin toisella puolella. Työpäivä alkoi hitaasti, mutta tahti kiihtyi nopeasti. Töissä menee edelleen todella hyvin. Tykkään nykyisestä työpaikastani valtavasti. Kunpa vielä saisin siitä palkkatyön…

En ehtinyt kauaa olla kotona, kun lähdettiin koko perheen kanssa käymään Jyväskylän Kuurojen Yhdistyksen tiloissa. Mukaan tuli Veeran ystävät Katja ja Olga. Tuli rupateltua paljon ihan kaikesta. Hiljaisuudessa istuttuani ja seurattuani viittomista, minua rupesi hirveästi väsyttämään. Lotta tykkäsi vilkutella kaikille, mutta häntäkin rupesi tekemättömyys kiukututtamaan. Päätettiin sitten lähteä porukalla ostamaan Lotalle lelua. Uuden Sokoksen valikoimat olivat vähentyneet, joten suuntasimme Anttilan leluosastolle. Sielläkin oli remonttia, ja suurin osa leluista oli poistomyynnissä. Löytyihän sieltä sitten sellainen punainen rapulelu, tarkemmin vieterihelistin. Siinä matkalla tarttui mukaan pari heräteostostakin, kuten Gymstickin Squeeze Ball, eli kämmenverryttely/stressipallo.

Ilta vei meidät sitten Coffee Houseen. Itselleni tilasin ylellisesti melko hintavan Irish Coffeen, joka oli Coffee Housessa yllättävän maukasta ja lämmittävää. Rupattelu pöydässä jatkui, ja puoli yhdeksältä tajusimme vaimoni kanssa että on lähdettävä ruokakauppaan ennen kuin menevät kiinni, joten sanoimme kavereille heipat, ja lähdimme kaupan kautta kotiin. Kaupassakin leikin jotain ihme porvaria, kun tuli ostettua joitakin hienoja juustoja maistettavaksi. Tosin pakkaus oli juurikin tällainen muutamien erilaisten hienojen juustojen maistelupakkaus, jossa jokaista juustoa on vain pieni näyteannos. Ei ollut kovin kallis setti. Ehdin jo maistaakin tuota mitä ilmeisemmin saksalaista Castello-juustoa. Ihan hyvää kyllä.

Kotiin päästyämme kello 21:01 laitoin valot olohuoneeseen, ja kattolampusta poksahti saman tien polttimo. Meni muutama minuutti, ja puolet kämpästä meni pimeäksi. Myös tietokoneet sammuivat siltä puolelta taloa. Koska polttimon poksahtamisen ja sähköjen lähtemisen välillä oli niin pitkä viive, epäilin sähkökatkosta ja soitin taloyhtiömme päivystävään huoltoon. Huollossa ei tiedetty meneillään olevista katkoista, joten minun käskettiin tarkistamaan sulakkeet. Vaihdoin sulakkeet päikseen, ja huomasin heti että toinen oli palanut (koska vaihdossa talon pimeälle puolelle palasi sähköt, ja valoisalta puolelta katosi sähköt).

Huonoksi onneksi kaupat olivat menneet juuri kiinni, ja vain huoltoasemat olivat enää auki. Lähdin saman tien Shell Veturille kävelemään. Perille päästyäni sain vain huomata että kyseisiä sulakkeita ei ole. Lähdin sitten kävelemään 700m toiseen suuntaan, missä muistelin Esson tai vastaavan olevan. Perille päästyäni sain huomata että tilalla on nykyään ABC-bensa-asema ilman myymälää, ja kyltti “700m Shell Veturi tuohon suuntaan”. Hieman kyrsi. Seuraavana mieleen tuli kysyä kaverilta, ja jos hänellä ei olisi ollut, olisin soittanut isälle. Onneksi Helillä kuitenkin oli varasulake. Kiitos kovasti Heli!

Jotenkin en saa rauhaa yöllä, enkä osaa nukkua ilman että tietokone on päällä. Tulee hirveän turvaton olo. Naura pois, mutta niin se vain on, kun on koko ikänsä elänyt tietokoneiden kanssa. Ja onhan peikko sentään palvelin. Sen täytyy olla aina päällä. Kuten muidenkin tietokoneideni.

Koska sähköt olivat menneet poikki yllättäen, oli myös peikko saanut hieman vaurioita. X ei lähtenyt heti käyntiin, vaan jouduin kääntämään ajurille korjaukset sourcesta käyttämälleni oletuskernelille. Tai sitten kernel oli vain rebootissa päivittynyt. Oli miten oli, kaikki ei toiminut ihan suoraan haluamallani tavalla. Graafisen systeemin päälle saatuani, netti ei toiminut kunnolla. Sivut latautuivat hitaasti, enkä päässyt suoraan esimerkiksi Rollemaahan kirjoittamaan blogimerkintää.

Huomasinkin pian järjestelmälokissani outoja IP-osoitteita. Jälleen uusia murtautumisyrityksiä, jotka onneksi eivät olleet päässeet läpi, mutta silti osanneet haitata verkkoliikennettä. Blokkasin ip:t nopeasti mutta pysyvästi iptablesilla, ja käynnistin reitittimen uudestaan. Samalla huomasin että IP-osoitteeni oli taas pitkästä aikaa vaihtunut sähkökatkon yhteydessä. Olen yhä liian laiska vaihtamaan kiinteään IP-osoitteeseen. Tavallaan tykkään aina päivittää IP:tä ajan tasalle avatuille porteille silloin kun se vaihtuu. Saan siitä kiksejä.

Kun kaikki on kunnossa, on hyvä hengähtää. Keskiviikkopäivä meni älyttömän nopeasti ohitse. En edes kerinnyt lukea Aku Ankkaa, saati nähdä tuliko koko lehteä postiluukusta sisään. Se siitä aikaisin nukkumaan menemisestä… kun vihdoinkin sain istahtaa, päätin että menkööt. Kuolema kuittaa univelat. Kun en kerran kerinnyt mennä ajoissa nukkumaan, voisin saman tien valvoakin. Viikonloppuna voisi sitten vetää taas 15 tunnin unet parina yönä.

Eli sellainen päivä. Kerrankin vähän jotain sosialisoitumistakin. Mietin muuten tuossa Reijon innoittamana kuinka minä voisin olla korvaamaton töissä, ja löysin – yllättävää kyllä – pari erityisosaamista mitä muilla ei työelämässä ole. Ainakaan meidän työpaikassa. Viittomakieli on tietenkin yksi, mutta sitä en ole tarvinnut kuin noin kolmisen kertaa vuodessa. Kuuroja asiakkaita ei valitettavasti hirveän usein käy ostamassa tietokoneroinaa, ainakaan meiltä. Toinen on Linux-osaaminen. Jos Linuxista kysyviä asiakkaita tulee myymälään, ainoa joka heille osaa vastata tyydyttävästi olen minä. Mieltäisin myös niin, että olen kokonaisuutena myös melko korvaamaton. Toista Rollea ei samaan työhön saa tekemään hommia samalla tavalla.

Edelliseen merkintään viitaten, ajattelin kokeilla josko tämän blogin kautta kala nappaisi syöttiin. Toisaalta olen kuullut, että vapaasti bloggaaminen on melko riskaabelia nykyään, sillä se saattaa vaikuttaa työn saantiin tai työpaikan pysyvyyteen. Itse en ole kuitenkaan mielestäni blogannut mitään edes hypoteettisesti työnantajaa arvelluttavaa. Mutta toisaalta 10 vuoden ajalta voi löytää ihan mitä vain… Tahtoisin silti todella kunnon palkkatöihin, jotta saisin vähän taloudellista tilannettani paremmalle tolalle. Ehkä jonain päivänä.

Se siitä. Eilinen oli täynnä viittomakielistä kielikylpyä, sekä sähkön kanssa taistelua. Nyt on uusi päivä, ja aamulla on taas mentävä töihin. Saa nähdä miten vaikeaa sängystä ylös nouseminen on… toivottavasti ei kovin vaikeaa. Hyvää yötä itse kullekin!

No, päätinpähän kirjoittaa nyt kuitenkin, vaikka myöhä onkin. Perjantaina alkoi kuulonäkövammaisten kuntoutumiskurssi, jonne pääsin mukaan ihan Kelan kustantamaksi osalliseksi. Jouduin lähtemään töistä aikaisemmin kotiin, kun suunnitelmat muuttuivat ja piti olla kahdelta Kukkumäessä. Olimme hienostuneesti kymmenen minuuttia myöhässä, mutta jouduimme silti vielä odottelemaan muita. Paikalla oli jälleen kaikki vanhat tutut sekä kuuroja, että sokeita, ja sekä että, mutta myös kuulevia – lähinnä minä, Lotta, muutama ohjaaja, viittomakielen tulkit ja tulkkiopiskelijat. Tietääkseni suurin osa osallistujista sairastaa usherin syndroomaa, kuten vaimoni Veera.

Lähdössä ajelulle
@ Flickr

Oli jälleen mielenkiintoista keskustella viittomalla niin näkyvästi kuin taktiilistikin. Porukassa on erittäin hyvä yhteishenki, ja kaikki auttavat toisiaan parhaansa mukaan. Kahvi ja ruoka oli herkullista, ja Lottakin viihtyi lattialla telmien. Illalla lähdettiin sitten yllättäen Jyväskylän Palvijongin vieressä sijaitsevaan Karting-halliin. Lotalle oli varattu mukava Kata-hoitaja, joten saimme rauhassa lähteä viihteelle.

Veeran polvet ovat kipeinä, joten pääsin yksikseni kokeilemaan kyseistä autoilulajia. En ole koskaan aiemmin ajanut karting-autolla, joten kokemus oli aivan mahtava. Tietenkin autoa oli yllättävän vaikea ohjata, mutta kokemus oli mieluinen vaikka kymmenen minuutin hurjastelun jälkeen kädet olivatkin aivan rikki. Luulin koko ajan olevani viimeinen, mutta olinkin sievästi kolmas, ajajia ollessa viisi.

Huulta tuli heitettyä niin miekkosten kuin naikkostenkin kanssa koko taksimatkan. On mukavaa tutustua Veeran pitkäaikaisiin lapsuudeynstäviin, ja muihin kuurosokeisiin immeisiin. Huomenna (tarkalleen ottaen tänään) jatkuu kurssi klo 7.30, ja olen vielä hereillä… olin vain pakotettu kertomaan kuulumiset, kun en niitä kuitenkaan muistaisi seuraavana päivänä. Otettiin myös joitakin kuvia, mutta lisään ne tähän artikkeliin sitten myöhemmin. Kurssi on todella antoisa, ja kehittää mukavasti viittomakieltäni. Vaikka jo hyvin keskustelutaitoinen olenkin, kaikkea en vielä osaa, enkä tule osaamaankaan ihan lähiaikoina. Mutta kieltä käyttäessä oppii nopeasti, se on huomattu! Jos voisin viittoa, viittoisin sinulle hyvää yötä. Teksti ei kuitenkaan sitä mahdollisuutta suo. Siispä näin tekstittäen; hyvät yöt lukijani!

Minä ja vaimoni. Lisää kuvia.

Se on taas se aika vuodesta kun kuolema on vuotta lähempänä. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten synnyin tähän maailmaan Jyväskylän Keski-Suomen keskussairaalassa. Kai se on sitten juhlistamisen arvoinen asia, vaikka viime aikoina olen tuntenut itseni velkaiseksi, masentuneeksi, säälittäväksi rahareikäiseksi riesaksi. Nyt sen sijaan minulla on aivan loistava fiilis, tykkään vain kirjoittaa hieman synkästi vielä näin Halloweenin kintereillä.

Eilen tosiaan pidimme kolmihenkisen perheemme voimin synttäri-halloween-juhlat. Kynttilänvalossa maalasimme toistemme kasvot. Veerasta tuli söpö kissa, minä sain Immortalin Abbath -tyylisen sad panda corpsepaintin. Sitten otimme hieman kuvia olemattomalla shokkivaluella, jonka jälkeen kävin synttärin kunniaksi hakemassa sen hetken ilmaisen subin. Subway-työntekijä kyllä vaikutti hieman varautuneen pelokkaalta kun näki hirviön astelevan kauppaan. Tunnelma laantui kun lähtiessäni toivotin hyvää halloweenia.

Veera on aivan uskomaton piirtäjä, ja hänellä on mitä ihmeellisin mielikuvitus. Viime vuoden kortti oli myös jotain upeaa. Tänä vuonna synttärejä juhlistettiin samaan aikaan Halloweenin kanssa, joten korttikin oli Halloween-henkinen. Kuvassa on kaksi kurpitsapäätä; isompi on vaimoni Veera ja söpö pikkuinen on Lotta. “Karkki vai kepponen?” Klikkaa suurentaaksesi kuvaa:

Meidän oli tarkoitus pitää kauhuleffamaratoni, mutta se jäi pitämättä kun irkissä oli kivempaa (#pulina-kanava teki historiaa kun peak nousi 87 yhtäaikaiseen irkkaajaan). Varsinainen lahja oli takki, josta kirjoitin aikaisemmin.

Lotta on alkanut höpisemään ihan hirveästi tyyliin BA BAB ÄB ÄÄ VÄÄ LAA-LAA LA BAB ÄB VÄB. Pitäisi kuvailla taas hieman kotivideoita, ja päivittää vihdoinkin sitä vauvablogia. Koneella on nyt paljon tekemistä, mm. bash-koodauksen, elokuvien, peikon, ja ircin merkeissä.

Viime viikko meni yhdessä hujauksessa. Kyllä se aika vaan kulkee nopeammin, kun on tekemistä. Jatkuvat virikkeet eivät myöskään ehdi antaa sijaa ajatuksille, ja masennukselle, mikä on positiivista. Työviikko meni erittäin hyvin, ja olen melko pitkälle sisään ajettu jo työpaikallani. Sopivaan työrytmiin oli yllättävän helppo ja nopea päästä. Sain sovittua tiistait lyhyemmiksi Ekavauvakerhon takia. Isänä haluan olla mukana ja nähdä miten Lotta tutustuu muihin vauvoihin. Siellä oli niin mukavia ihmisiä, ja kakkuakin sai. Lotta veti 6kk-ikäistä Liinu-vauvaa korvasta. Olivat hyvää pataa keskenään. Saatiin nauraa ihan kunnolla kun kymmenisen vauvaa nauroi, leikki ja jokelti matolla vierekkäin. On se vaan niin suloista, ja samalla hauskaa katseltavaa.

Keskiviikkona olikin sitten toinen perhekerho. Aiheena oli “Arjen voimavarat: Miten parisuhde muuttui?”, mutta poikettiin kyllä aika kivasti aiheesta. Olimme ainoa perhe paikalla. Tulkkina oli ylimukava Nina. Riitti kyllä juttua pariksi tunniksi. Lotta leikki ja jokelti tapansa mukaan ilman huolen häivääkään. Lähtiessä poikkesimme Helin kautta, joka tuli kylään.

Perjantaina oli Veeran lapsuudenystävän syntymäpäivät. Oli hassua että eivät olleet nähneet toisiaan vuosikausiin, vaikka ovat asuneet jo vuosia samassa kaupungissa, Jyväskylässä. Vieläpä alle kilometrin säteellä toisistaan. Syy selvisikin pian, ja oli sen verran järkyttävä, etten sitä rupea täällä kertomaan. Minulla ei ole tapana kertoa toisten arkaluonteisia asioita eteenpäin. Masennus saa aikaan ihmisistä vieraantumista, myös niistä läheisistä. Homma ei ole tarkoituksellista. Masennus onkin sairaus, joka ei haittaa vain itseään vaan myös lähimmäisiä.

Olin yllättynyt ja ylpeä viittomakielen taidoistani. Olga on siis täysin kuuro, kuten myös Katja, joka oli myös Olgan kodissa syntymäpäiviä viettämässä. Pysyin melko hyvin kärryillä, mitä kolmikko viittoi, ja osasin osallistua keskusteluunkin. Luonnollisesti joitakin asioita meni ohi, mutta opin kyllä ajan kanssa lisää. Paremmin sujuu yhden ihmisen kanssa keskustelu. Se ei tuota enää edes vaikeuksia.

Puhuimme kuurojen/viittomakielisten “kulttuurista” ja yhteisöstä. Veera ja Olga ovat jättäytyneet kuurojen porukoista pois erinäisistä syistä. Kello lähestyi kahdeksaa, jolloin saunavuoron oli tarkoitus alkaa. Kesän jälkeen alkaneita saunavuoroja osaa taas arvostaa ihan erilailla, kun on ollut koko kesän lähes ilman saunaa. Veera halusi jäädä Olgan luokse juttelemaan, joten menin itse kotiin saunomaan. Heli oli vahtimassa Lottaa, ja hyvin jälleen vahtikin. Heli on kyllä ollut korvaamaton ystävä ja lapsenvahti.

Viikonloppuna sai vähän rauhoittua. Ei tullut kuitenkaan nukuttua niin paljoa, vaikka piti kasata voimia tätä työviikkoa varten. Sain kuitenkin ihan tarpeeksi nukuttua, vaikka aikaisin aamulla heräsinkin. Aikainen herääminen kertoo vain siitä että uusi rytmi on omaksuttu.

Nautin työpaikastani täysillä. Tänään on taas Ekavauvakerho, ja huomenna on terapia-aika. Eilen Heroes palasi tauolta, btw. Peikko toimii, ja elämä hymyilee. Ainoa mikä huolettaa on talousasiat, velat, raha, mutta yritän olla ajattelematta. Pääasia että Lotalla on kaikkea, oma nahka ei ole enää niin tärkeä. Kunhan saa syötyä kerran parissa päivässä, se riittää minulle.

Mitä kuuluu? Mitäs tässä? Päivä kerrallaan, kuten ennenkin, kai. Tämä Rollemaan hiljaiselo pakotti jälleen minut naputtelemaan kuulumisia. Tänään Eilen oli jälleen terapia-aika. Ensimmäisiä kertoja en osannut sanoa mitään. Kerroin, että olo on sekava, enkä tiedä mitä sanoa. Kerroin masennuksestani, vaikeista tapahtumista ja tilanteista, ajatuksistani, elämästä, kuulumisista. Kerroin häpeän tunteesta ja pettymyksistä itseeni. Syitä asioihin ja masennukseeni en täällä blogissa kerro, sillä yritän nykyään olla ottamatta enempää turpaan henkisesti.

Juuri nyt tuli sellainen perinteinen olo, että Rollemaa on pelkkää paskaa. Ei tämä mikään nätti ole, eikä kovin skaalautuva, eikä mitään erikoista. Löytyy heti tuhat parempaa sivustoa. Toisaalta, miksi tämän pitäisi olla mitään upeaa? Ehkä siksi koska nettisivut ja nettisivugrafiikka ovat ainoita tapoja, joilla voin pönkittää huonoa itsetuntoani.

Passenger viimeksi tänään eilen kehui minua hyvänä websuunnittelijana. Sanoi, että minun pitäisi tehdä www-prokkiksia työkseni, sillä olen todella hyvä siinä. En oikein tahdo uskoa, enkä oikein tahdo uskoa että pystyn enää siihen. Minulla hajoaa pää yksin tekemiseen. Yksikin projekti viikossa on liikaa. En osaa olla itseni herra, vaan minulla pitää olla pomo, jonka alaisuudessa työskentelen. Minulle pitää kertoa mitä tehdä – en osaa asettaa itselleni rajoja. En osaa säätää tuntitaksaa, jolla löisin leiville. En osaa neuvotella, enkä tehdä päätöksiä tarpeeksi hyvin. Näiden epäkohtien myötä minulla hajoaa pää, vaikka muuten osaankin hommaa, ja jopa välillä pidän siitä. Mutta miten voin tehdä sivuja muille, jos en edes itse pidä omia tekeleitäni tarpeeksi hyvinä? Ehkä minussa on perfektionistin vikaa…

Www-sivujen tekeminen omaksi iloksi on täysin eri asia kuin www-suunnittelu ammattina. Omissa projekteissa ei ole deadlinea tai aikarajaa, ei ulkopuolisten vaatimuksia, eikä stressiä. Toisaalta niistä ei saa rahaakaan. Vaikka pystyisinkin hommaan, minulla ei ole työpistettä. Tarvitsisin tehokkaan Windows-pöytäkoneen Adoben laillisilla lisensoiduilla ohjelmistoilla. Yrityksen perustamiseen tarvitsee pääomaa, ja jos ei niin ainakin rahaa kyseisiin välineisiin. Ja raha on juuri sitä jota minulla ei ole.

Tietenkin minulla on tietokoneita, mutta pöytäkoneessani on Linux, josta en luovu. Adoben softat ovat parhaita grafiikan luomiseen, siitä ei pääse mihinkään. Miniläppärillä, tai edes Acerin läpyskällä työnteko ei ole kovin auvoisaa.

Se siitä työpohtimisesta. Minulla on jo työharjoittelupaikka seuraavaksi puoleksi vuodeksi Jyväskylän Data-Groupissa. Toivottavasti pää kestää sen ajan. Onneksi kyseessä on vain kuusi tuntia 5 päivää viikossa, sisältyen tauot. Ja työpaikka on kadun toisella puolella, joten voin huoletta käydä kotona syömässä.

Kävin myös Päijänne Antikvariaatissa työhaastattelussa, mutta en oikein usko että olen sopiva hommaan. Mies etsi pääasiassa kirjallisuudesta enemmän kiinnostunutta tai kirjallisuutta tuntevaa “kirjafriikkiä”. Loin kuitenkin ilmeisesti sen verran hyvän ensivaikutelman, että hän ei vetänyt nimeni ylle henkseleitä. Ehkä minä en olekaan niin kamala tyyppi.

Kotona menee oikein hyvin. Lotta on nyt viisi kuukautta, ja kasvaa kovasti. Isin tyttö tuntuu olevan, kun aina ollaan niin iloisia ja nauravaisia isin sylissä. Viimeksi tyttö repeili kunnolla kun sai vetää isin tukasta. Aina nauratti niin kovasti kun isiä sattuu. Höpsöliini.

Ainoa mistä olen huolissani on tämä minun karmea masennus. Onneksi lääkitys on alkanut melkein pari viikkoa sitten. Citalopram, 20mg. Sama kuin viime keväänä, mutta nyt kaksinkertaisella annoksella. Ajoittaista hyvää, ajoittaista huonoa. Koitetaan pärjätä.

Tykkään lukea Vauva-lehden isäpalstaa. Tällä kertaa sivulle pääsi helsinkiläinen toimittaja Tuomas Enbuske, otsikolla “Se vaikea r-sana”. Enbuskella on 7 kuukauden ikäinen tyttövauva. Artikkelissa käsitellään “vaikeaa r-sanaa”, verbiä “rakastaa”. Miehet ovat stereotyyppisen käsityksen mukaan sellaisia, jotka eivät “puhu eivätkä pussaa”. Perheissä miehet osoittavat rakkautta mieluummin muulla tavoin, kun sanotaan suoraan että “minä rakastan sinua”. Se että rakastaa toista ilmenee usein pelkällä puhumisella tai olemalla kiinnostunut toisen asioista. Usein se myös ilmenee huolenpitona ja muulla vastaavalla. Enbuske kuvaileekin seuraavasti:

Rakkautta on ollut se, kun isäni on auttanut minua veroilmoituksen teossa, kun hän on laskenut vähennykset ja tulot sentin tarkkuudella ja tullut ensiasuntooni kokoamaan kirjahyllyäni. Isäni on diplomi-insinööri. Minullakin on vähän diplomi-insinöörin luonnetta; kaikkea ei tarvitse sanoa, eikä rakkautta hokea.

Tykkään Vauva-lehden isyysjutuista sen takia että niihin on usein niin helppo samaistua. Tälläkin kertaa koin valtavia yhteneväisyyksiä Enbusken tapauksen kanssa. Meilläkään ei kotona miesten kesken paljon rakkautta hoettu, jos milloinkaan. Isäni on tullut asentamaan asuntooni kattolamput, ja auttanut asioissa joita en hallitse, ja uskon myös että se on ollut hänen tapansa osoittaa rakkautta. Ja onhan niitä muitakin selkeitä tapauksia tietysti ollut. Jotenkin miehillä on vain sellainen perus-esto, että ei tule sanottua edes netin tai tekstiviestin välityksellä että rakastaa, paitsi tietysti aina vasta sitten kun on joku hätä, tai viimeinen mahdollisuus…

Aioin pitää huolen, että lapsella olisi rahaa. Kyllä, näin kylmästi ajattelin. Aloin todella pitää lapsestani vasta muutaman kuukauden jälkeen.

Itselläni raha ei ole koskaan ollut etusijalla, sillä en ole varakas – päinvastoin. Minusta on tärkeintä, että lapsella on perhe, koti, katto pään päällä, vaatteita, ruokaa, vanhemmat jotka rakastavat häntä enemmän kuin mitään muuta. Ärsyttää sellainen ajattelutapa, että ensin pitää olla talous, pää, elämä, ja kaikki muut asiat kunnossa ennen kuin voi edes harkita vanhemmuutta. Entä jos niin kovasti haluaa, ja on kaikki muut puitteet kunnossa? Lapsia syntyy erilaisiin perheisiin. Tietenkin ymmärrän sen pointin, jos ei ole oikeastikaan varaa tai kykeneväisyyttä kasvattamaan lasta. Mutta minulle pääasia on se, että lapsi on haluttu ja rakastettu.

Minulle lapsi on uskomattoman kaunis ihme, ja maailman suloisin seurattava, jota saatan tuijottaa tuntikaupalla. Olin aiemmin vihannut kaikkea väkivaltaa, mutta nyt olin valmis vaikka kiduttamaan hengiltä sen, joka usaltaisi tehdä lapselleni mitään pahaa.

Minulla on täysin sama juttu. Olen aina ollut ajatusmaailmaltani pasifistinen, mutta jos joku yrittääkin satuttaa pienokaistani saa sen kyllä kokea nahoissaan… ristiriitaista, mutta totta.

Tähänkin näihinkin mielipiteisiin voin täysin yhtyä:

En vaihtaisi mistään hinnasta vanhempiani, enkä siis lastanikaan, vaikka olisi 30 päivän palautusuoikeus.

Sanon myös lapselleni joka ilta rakastavani häntä, ihan vaan kaiken varalta, ettei terapiateollisuus pääse sillä puutteella lastani 30 vuoden päästä rahastamaan. Ja r-sanan sanoessani myös tarkoitan sitä.

Olen aina suunnitellut tekeväni lapsia parissakymmenissä (siis 20-29-vuotiaana, ei 20 lasta sentään!), sillä kun lapset ovat 20-vuotiaita, itse on vasta hehkeä nelikymppinen. Tuntuu elämä siten hieman pidemmältä. Lotta täyttää 30. elokuuta viisi kuukautta. Kyllä se aika rientää.

Tänään on taas vaihteeksi sellainen olo, että ei ole halua eikä jaksamista lähteä mihinkään. Ja miksi pitäisi? Jos ei tuossa pari päivää sitten viiden metrin päässä parvekkeesta alkanut remontti herättänyt minua seitsemältä, niin viimeistään Lotta kahdeksalta. Pieni aamuvirkkumme tahtoi heti aamusta leikkimään. Piinaava helle on myös vaivannut kokonaisen viikon, eikä senkään takia oikein ole tullut nukuttua kunnolla.

Pupuhuhdan gheton kämppää piti tänään käydä katsomassa, mutta kun ei tosiaan ole nyt halua lähteä mihinkään. Jotenkin hirveän vaikeaa tuo kämpänhaku kesällä. Ajattelin, että ehkä syksyllä, tai viimeistään ennen joulua olisi parempi hakea niin saisi varmemmin ja paremman. Mutta pikku hiljaa, ajan kanssa. Toivottavasti kärsivällisyytemme kestää, etenkin vuokranantajaa kohtaan, joka ei ole vieläkään vastannut lukuisiin vastauspyyntöihini. Se on jännä kyllä että kun soitan, sanotaan että laita sähköpostilla. Sitten kun lähetän meiliä, niin viestejä ei edes noteerata. Tekstiviestitkin ovat yhtä tyhjän kanssa. Tosin, voi olla, että hän on lomalla, mutta jonkinlaista ilmoitusta voisi sentään laittaa.

Luottovirhemerkinnän takia on hirveän vaikeaa saada asuntoa julkisilta asunnonvälitysfirmoilta, siksi tarvitsemme pian sen vuokranmaksutodistuksen, jossa näkyy että vuokrat on maksettu hyvin tässä asunnossa ollessa. Jos sitä ei saada, niin ollaan jumissa tässä asunnossa, kunnes merkintä lähtee pois tai hyvällä tuurilla löytyy jostain sopiva kämppä. Melkein voisin pian soittaa vuokranantajalle, ja kysyä suoraan haluaako hän koskaan parempia vuokralaisia, vai että me asumme tässä kämpässä lopun elämäämme.

Rolle uinnin jälkeen
@ Flickr

Tästä merkinnästä ei pitänyt tulla tulevaisuudesta märehtimistä. Juuri äsken sanoin vaimolleni että tänään en halua miettiä yhtään huomista. Paljon olisi asiaa omista ongelmista ja mitättömistä tulevaisuudensuunnitelmista, mutta pelkään kirjoittavani sen verran “lusmuavaan” sävyyn, että saan paskaa niskaani kuten vuosia sitten masennukseni pahimmilla hetkillä. Terapeutillenikin pitäisi soittaa, mutta kun soittoajat ovat niin-vallan-ihanat 45 minuuttia välillä 8-8.45 maanantaista torstaihin.

Eilen oli sisälämpötila sen 32 astetta celsiusta. Ulkona oli 25-26 koko päivän. Päätimme sitten mennä uimaan, ei enää jaksanut uida hiessä. Otimme Helin mukaan, ja kävelimme Tuomiojärven rannalle. Vaihdoin välittömästi vihreät uimashortsit jalkaan, ja lähdin juoksemaan kohti ulappaa. Vesi oli yllättävän lämmintä! Minä olen niitä ketkä joko hyppäävät/juoksevat suoraan veteen, tai eivät saa ollenkaan uiduksi. Ja koska ei ollut laituria tai hyppytornia, piti juosta. Olihan se virkistävää! Taisi jäädä silti ehkä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi tänä kesänä.

Lotta sanoo moi
@ Flickr

Veera ja Heli kävivät kaksistaan uimassa minun jälkeeni. Itse jäin Lotan kanssa tsillaamaan rannalle. Yliruokitut pullasorsat tepastelivat pitkin rantaa ja tulivat ihan metrin päähän. Lotta hymyili sorsille, eli tykkäsi kovasti. Käveltiin Lotan kanssa rannalla (Lotta siis sylissäni, ei ole vielä oppinut kävelemään), ja katseltiin missä kaukana Lotan äiti ja Heli uivatkaan. Jotenkin oli niin ihanan rentouttavaa lekotella auringossa veden äärellä. Siitä on monta vuotta kun viimeksi pääsin kokemaan saman. Takaisin oli raskaampaa kävellä. Aurinko poltti selkää, mutta onneksi en palanut mistään kohtaa.

Onneksi kesää on vielä jäljellä. Tässä kuussa on pari keikkaa, jonne menen Metallimusiikki.netin toimittajana tekemään parit bändihaastattelut. Etuina on tietenkin bändien tapaaminen ja ilmaiset liput. Odotan jo innolla. Hyvää loppukesää.

Säikähdin äsken ihan älyttömästi. Ohi meni ukkonen, melko kova sellainen. Tänä kesänä ei ole paljon ukkosia ollut, jos ollenkaan. Sateitakaan ei ole loppujenlopuksi paljon ollut. Minusta sateella on tavallaan kivempaa, koska on viileämpää. Sellainen sopivan lämmin sää, ja hieman viileä tai lämmin tuuli on parasta kesässä. En pidä jatkuvista helteistä, mutta toisaalta en myöskään jatkuvista sateista. En pelkää ukkosta, mutta saatan säikähtää. Nyt säikähdin sen verran että sammutin pääkoneen, ja jatkoin irkkaamista varakoneella. Veeran kone sammui kokonaan, ja pelkäsin sen hajonneen, mutta onneksi se oli vain sadasosasekuntien mittainen sähkökatkos joka sammutti koneesta virran.

Nyt taas porottaa. Eipä tuo ukkoskuuro kestänyt kuin viitisentoista minuuttia. Tuli heti takaisin se ärsyttävä ja hikinen olotila, ja aurinko paistaa taas suoraan päin asuntoamme, olohuoneen ikkunasta sisään. Kasvihuoneilmiötä koko kesä, eli lämpö pysyy sisällä = ei kiva.

Katja kävi äsken kylässä, ja sai taas todeta miten hyvin osaan jo viittoa ja ymmärtää. Eipä tässä elämään kummempaa. Illalla mennään vihdoinkin vaimon kanssa katsomaan uusin Potter. Onneksi saatiin illaksi hoitaja Lottaa varten. Laitilan Wirwoitusjuomatehtaan Lemona/Limetti, yam…

Niille, ketkä eivät facebookia tai muuta sosiaalista mediaa käytä, julkaisen tämän harvinaisen hauskan videon myös täällä Rollemaassa. Tilanne siis oli sellainen että olin tulostamassa jotain, ja liittämässä tulostimen piuhaa kiinni koneeseen, kun se tippuikin vahingossa lattialle. Sanoin “hups, voi *” ja Lotta repesi nauramaan ihan kunnolla. Päätimme kokeilla voimmeko uusia tilanteen, ja nauraako hyvällä tuulella oleva tyttö lisää jos pudotan johdon tahallaan lattialle. Ja tulihan sieltä nauruhermoja kutkuttavat naurukohtaukset! Päivän paras kyllä.

Viikko 29 (tämä viikko) on mennyt hujauksessa. Tavallaan olen siitä iloinen, sillä silloin ei ehdi masentua kun on paljon tekemistä. Parasta olisikin että olisi aina jotain virikettä. On vaikeaa kirjoittaa yksityiskohtaisia kuulumisia, sillä niin paljon on tapahtunut. Kalenterini on ihan täynnä maanantaista torstaihin.

Maanantaina kävimme lekurilla päivällä, ja sen jälkeen J-P tuli illaksi kylään. Tiistaina heräsin jo kymmeneltä. Päivällä oli käynti postissa ja Lidlissä, ja illalla Niffu ja Schim tulivat piipahtamaan. Juttua riitti ja kello oli yht’äkkiä kahdeksan. Ei uskoisi miten ajan saa kulumaan niinkin nopeasti. Illalla piti mennä vielä J-P:n kanssa elokuviin, mutta kaikki liput oli myyty, joten kiersimme korttelin ja juttelimme ulkona kesäillan ratoksi. Keskiviikkona oli soittoaika lääkärille, yhdeltä siivosin, kahdelta käytiin asioilla, ja kolmelta kallonkutistajalla. Illalla kylään tuli #pulina-kanavalaisia, joista Marko oli tullut Kuopiosta asti. Markon lisäksi kylässä oli hekez, Niffu, PassengeR ja Hupakko. Siinähän se ilta valui mukavasti ohi. Kiitämme Markoa aidosta kuopijolaisesta ahvenkalakukosta! On muuten parempaa kuin tuo lohikukko.

Torstaina oli Lotan kontrollikäynti lastentautien poliklinikalla. Kaikki oli kunnossa. Hieman pelotti se yksikorviksinen iso mieshoitaja, joka leikki Lotan kanssa ja samalla testaili pikkuisen kropan rakennetta. Tuli jotenkin ahdistava olo kun vieras iso mies leikki pienen tyttäreni kanssa. Kuulemma hartijoissa jotain pientä, mutta ei vakavaa. Tuli mieleen sama vika mikä itselläni oli joskus peruskoulun aikaan, toinen olkapää alempana kuin toinen. Lotta vierasti hirveästi jokaista. Hetken aikaa oli rauhassa miehen sylissä, mutta heti kun näki hänen kasvonsa niin suupielet vääntyivät alaspäin. Pian päästiin kuitenkin lähtemään.

Geenitutkimuksen tuloksia ei ole vielä tullut, joten emme vielä saaneet tietää täyttä terveydentilaa. Koska kuulemma vauvasta ei voi vielä suoraan sanoa onko näkö ja kuulo kunnossa, sillä ne ovat vielä niin paljon kehityksen alla. Tähän asti on kyllä tuntunut siltä että Lotalla ei ole usherin syndroomaa kuten äidillään. Ja vaikka olisikin, ei se meidän elämää haittaisi. Kaksikielinen perhe kun ollaan joka tapauksessa. Vieläkin vähän huvittaa ja kummastuttaa Veeran mummin kauhistelu siitä kun puhelimessa sanoin “että eipä tuo nyt niin paljoa haitt.-”"Älä sano! Haittaa se!”, huusi keskeyttäen lauseeni. Vanhat ihmiset tuppaavat tekemään tällaisista asioista ison numeron.

Keskiviikkoyönä muuten kävin hakemassa läheisestä limuautomaatista batterya, ja näin kahden kuuron miehen viittovan. Rupesin ihan huvikseni juttelemaan heille. Olin yllättynyt miten hyväksi kommunikaatiotaitoni ovat kehittyneet viittomakielessä. Kysyin heiltä miten menee (kuurolta on vähän hölmö kysyä “mitä kuuluu”, vaikka sitäkin käytetään melko paljon), ja kerroin että vaimoni on kuuro, ja että tunnetko Veeraa. Sanoi tietävänsä tyypin Oulusta, esitteli itsensä Joonakseksi. Olivat menossa Passioniin. Nyt myöhemmin kuulin Veeran kaverilta Katjalta että kuuroja käy Passionissa melko usein. Tuli vain hirmu hyvä mieli siitä keskustelusta, vaikka se jäi lyhyeksi kun toinen ei-niin-innostunut kaveri lähti kävelemään eteenpäin ja hemmo joutui kirimään sitä kiinni ettei jäisi pois kelkasta. Kotimatkan olin hymyssä suin.

Eilen perjantaina Pitkälle lauantain puolella tapasin Maken pitkästä aikaa kunnolla tuossa keskustassa. Rupattelimme ihan kaikesta. Käveltiin Aren aukiolle rupatellen, ja jäätiin sinne hetkeksi istumaan, kunnes meille tuli juttelemaan ukko jota epäilin noin nelikymppiseksi. Umpihumalainen ukko näytti aluksi uhkaavalta, mutta osoittautuikin todella leppoisaksi kaveriksi. Sanoi olevansa 61. Juteltiin hevimetallin pioneereista, ja hän oli yllättynyt miten paljon tiesin metallin historiasta, vaikka olin häntä 40 vuotta nuorempi. Voi kun olisi itsekin saanut elää ne metallimusiikin kehityksen ajat. Katsoin tässä hiljattain muuten Heavy Metal: Louder than Lifen, jonka takia tiesin vieläkin enemmän yksityiskohtia. Puheenaiheet keskittyivät Iron Maidenin, Deep Purplen, Led Zeppelinin, Venomin ym. kulta-aikaan. Tunsin itseni niin kovin nuoreksi, mutta samalla sivistyneeksi.

Vanha mies suri ystävänsä kuolemaa, ja oli sen takia juonut humalat. Hänen ystävänsä oli Keskisuomalaisessa piirtänyt sarjakuvapiirtäjä, jonka nimen nyt yht’äkkiä unohdin. Olisiko ollut Rami tai jotain, kuka muistaa? Itsehän en kyseistä lehteä lue – ei ole varaa. On muuten hassua kyllä että kyseinen mies ei varmasti muuten olisi tullut juttelemaan, mutta kun satuimme olemaan siinä paikassa siihen aikaan, ja hänen päähänpistonsa tuloksena olimme kaivattua juttuseuraa. Mies sanoi ilahtuneensa siitä että sai puhua. Tuli ihan naurettuakin, ja paljon oli yhteistä puhuttavaa – vaikka mies olisi voinut olla pappani. Rupattelutuokio päättyi siihen kun hänen taksinsa saapui, ja toivotimme Maken kanssa miehelle jaksamista.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina, sillä en koskaan kuvitellut olevani näin sosiaalinen. Juttua riittää aina kun näkee kavereita. Vähän liikaakin, sillä joskus hermostun jopa itseeni. Joinakin päivinä taas on totaalinen ihmisviha, mikä ei liity millään tavaa kavereiden persoonaan, vaan vika on enemmänkin omassa päässä. Sellainen yleinen olo että ei halua nähdä ketään koko päivänä, vaan haluaa mieluummin olla omissa oloissaan. Pitäähän niitä omiakin päiviä olla. Sellainen päivä oli torstaina. Juuri silloin kun ei huvittanut nähdä ketään, eräs kaveri rimputtaa ovikelloa. En päästänyt sisään. En pidä jos ihminen ei ilmoita tulostaan mitenkään, vaan suoraan tunkee kylään.

Tästähän tuli taas odotettua pidempi päiväkirjamerkintä. Paljon on sattunut ja tapahtunut. Tädin luokse piti mennä nyt viikonloppuna, mutta taidamme pitää pari rauhoittumispäivää. Jospa sitten ensi viikolla, ellei toinen uusi serkkuni satu syntymään juuri samaan aikaan. Kuumat kesäpäivät ovat jälleen täällä, mutta en yhtään pahastu pienistä isoistakaan sadekuuroista. In fact: I’m singing in the rain, what a glorious feeling!

Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt viime päivinä. Ensin vaimo, nyt minäkin. Unettomuus. En vain saa unta. Tulee pyörittyä sängyssä. Liikaa ajatuksia, kaikkea. En tiedä. Väsyttää, mutta Nukku-Matti ei tule. Sitten kun vihdoin saa jotenkin unen päästä kiinni, onkin jo aamu ja Lottaa syöttämään. Lotta kasvaa silmissä, ja kesä vipeltää ohitse. Ilmat ovat olleet täällä Jyväskylässä hieman kylmiä viime aikoina, mutta eipä tuo haittaa – en minä pahemmin ulos ole nyt eksynyt.

Tänään nukuin päiväunia pitkin aamua ja päivää. En oikein saanut niitäkään nukuttua kunnolla, mutta ainakin yritin. Pisimmillään pari tuntisen unijakson jälkeen heräsin pahoinvointiin. En minä tiedä mistä tämä johtuu. Ehkä olen vähän kipeä.

Ahdistus ja masennus on osannut löytää tiensä takaisin. Syitä on monia, joista hyvin pieni osa liittyy omiin ongelmiini. En nykyään enää jaksa täällä lähteä purkamaan asioita, sillä tämä ei ole eikä tule koskaan olemaan sellainen päiväkirja. Sanotaanko nyt näin lyhyesti että menneiyys puree haavoja auki halusin sitä tai en. Verta ja kyyneliä suollettu, eikä vielä ei ole täysin uusi elämä edessä. Toivotaan että Lotan myötä senkin aika vihdoinkin koittaisi. Joskus vaan tuntuu että menneisyyden haavat eivät koskaan parane lopullisesti.

Minun piti kirjoittaa jostakin tähdellisemmästäkin kuin pienestä elämästäni, mutta jotenkin aiheet aina katoavat. Siksi olenkin erittäin mielissäni siitä että saan kirjoittaa juttuja Metallimusiikki.netiin. Uusin arvosteluni julkaistiin yöllä, käykäähän lukemassa.

Irkkiä, kitaraa, metallimusiikkia, tietokoneita, Lottaa ja leikkejä, ja niin edelleen. Niin paljon, niin vähän asioita mahtuu elämääni. Tänään takuttelin vaimoni hiuksia pitkästä aikaa. Telkkarista tuli joku paska leffa. Katsoin sitäkin ruutua viimeksi pari kuukautta sitten. Nyt onkin ilta-/yöpalan vuoro. Lotta osasi nukahtaa omaan sänkyynsä omin avuin. Fiksu tyttö. Hyvää yötä.

Hääpäivän ateria Amarillossa
@ Flickr

Huh huh. Hieman vilkkaita olleet viime päivät. Hui, olen elänyt ihan oikeaa elämää. Jos leikitään ettei kello ole vielä yli puolenyön, niin eilen 2.7. vietin vaimoni kanssa hääpäivää. Saimme Elsin ja Helin kuuden jälkeen vahtimaan Lottaa. Meni hetki pelisääntöjen kertomisessa, jonka jälkeen pääsimme juuri ja juuri oven kynnyksen yli viettämään kahden keskistä aikaa. Tuntui oudolta olla pitkästä aikaa täysin kahdestaan ulkona. En oikein meinannut osata olla, eikä vaimonikaan.

Ensin suuntasimme Amarilloon. Päätimme olla miettimättä rahaa, sillä olihan kyseessä tärkeä päivä. Tilasin chicken bolillon tuoremehulla. Jostain kumman syystä eivät alkoholidrinkit maittaneet. Lieneekö syynä tavallista vilkkaampi keskiviikko. Veera tilasi Strawberry-margaritan, joka oli positiivisesti yllättävän makeaa ja sorbettimaista. Ehdin jo melkein kulauttaa kokonaiset puoli litraa tuoremehua, joten tilasin toisen satsin appelsiinia.

Amarillo
@ Flickr

Ja näyttipä se kaikki niin herkulliselta! Jaksoin hädin tuskin syödä puolet. Rusinankokoinen vatsalaukkuni täyttyi vähän liiankin nopeasti. Ruoan jälkeen lyllersimme Finnkinoon Kalpiksen kautta. Olin maksanut liput jo netissä, joten pääsimme tulostetuilla lapuilla suoraan sisään. Hain tietysti ennen saliin menemistä litrat kuplivaa ja hieman popcornia. Leffana viihdytti Transformers: Revenge of the Fallen. En oikein meinannut pystyä keskittymään elokuvan lopussa, kun mietin koko ajan Lottaa.

Kotiin päästyämme Lotta oli nukahtanut kiltisti. Oli kuulemma kiltti tyttö eikä edes itkenyt paljoa. Olimme helpottuneita. Iso kiitos Helille ja Elsille, pyydämme teitä varmasti uudestaankin. Kaikin puolin ihana päivä ja ilta. Tulkoon vielä sata samanlaista onnellista vuotta, ja vuosipäivää. Kylläpä se aika rientää.

Tänään 3.7. päätimme käydä ostamassa Jyskistä puoleen hintaan luvatun pöytäsetin keittiöömme, kun kerran halvalla sai. Nykyinen puinen pöytä on paitsi ruma, myös tilahirmu. Vie tilaa siis hitosti jo valmiiksi pienestä keittiöstämme. Pöydän ostettuamme tulimme kotiin siivoamaan. Tehtiin perusteellinen siivous, ja nyt koti onkin todella sievässä kunnossa.

Illalla äitini tuli visitille uuden läppärinsä kera. Palautti samalla minulta lainassa olleen EEE:n. Opastin mamman alkuun ja asensin tarvittavat ohjelmat. Hassua kun nyt äitikin on koukussa näihin petollisiin vehkeisiin. Tänään sain Killswitch Engagen uusimman studioalbumin Special Editionin itselleni, josta olen kirjoittamassa arvostelua Metallimusiikki.netiin. Muistahan sitten lukea.

Pahoittelen että merkinnästä tuli vähän listamainen. Päivät ovat olleet melko raskaita ja hyvin täynnä sosiaalista kanssakäymistä. Tiistaina oli ylläpitämäni #pulina-IRC-kanavan miitti Jyväskylän Kirkkopuistossa. Heikki kävi kylässä lauantaina. Paljon ihmisiä tavattu ja paskaa puhuttu. Tekee minulle ihan hyvää. Miittikuvia löytyy peikosta, ja sinisalo.infosta. Niffu ehti kirjoittaa miitistä bloggauksen blogiinsa. Eipä tässä sen kummempia. Toivottavasti pääsen oikeaan kirjoittamisen makuun taas pian. Voi olla, että pientä taukoa pukkaa. Hyvää kesää!

Arvasin. Ei tullut opiskelupaikkaa Agoralta (Tietojärjestelmätiede, Informaatioteknologian tiedekunta), mutta mitäpä tuo haittaa. “En olisi halunnutkaan”. Sain yhteensä muistaakseni 32 pistettä kuudestakymmenestä. En ollut tarpeeksi fiksu. Hakijoita oli kolmattasataa. Heinäkuussa tulee vielä kirjeet sieltä journaliistikan ja suomen kielen puolelta. Voipi olla että en pääse kumpaankaan, ainakaan journaliistiikkaa opiskelemaan. Suomen kielen puolella voi olla jopa mahiksia. Ei nyt jaksa stressata.

Kotielämää tässä on vietetty, ja toivottu säiden viilenemistä. Täksi päiväksi tulikin vaihteeksi kivan viileä sää. Tullut nukuttua paljon, kuunneltua paljon uutta metallimusiikkia, katsottua yllättävän paljon elokuvia, valvottua myöhään, leikittyä Lotan kanssa. Lotta sanoi tänään ensimmäisen konsonanttinsa sanan “äbäbäbä” muodossa. Kesää jatketaan eteenpäin. Luulin että tänään on sunnuntai, mutta olikin maanantai. Kohtapa onkin sitten vuorossa syksy.