Rollemaa.org

Viime kirjoituksesta on jälleen liian pitkä aika. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet koko vuoden kiireisimmät. Kalenterini oli täyteen buukattu eiliseen asti. Sairastuin nimittäin flunssaan, ja tultuani saikunhakureissulta takaisin kotiin, kuume nousi nopeasti 39 asteeseen. Voisin sanoa, että minulla ei ole ollut noin korkeaa kuumetta kymmeneen vuoteen. En pystynyt tekemään mitään, olin niin heikossa kunnossa että ei jäänyt vaihtoehtoja. Oli halattava vuodetta, ja nukuttava pahimman kuumeen yli. Hyi kamala sitä hourailua. Heräsin mm. kovaan PIM POM -ääneen, kuin joku olisi painanut ovikelloa. Näin muutenkin kummallisuuksia.

Iltaan mennessä oli jo kuitenkin parempi olo, kiitos vaimon ja Finrexinin. Osasin jo odottaa sairastelua, olihan lähipiirini sairastanut viime viikolla.

Viikonlopun olimme Ristiinassa, anoppini perheen tilalla. Tykkään tuosta paikasta ihan hirveästi. Tontti on iso ja peltoa on silmänkantamattomiin. Navetta ja ulkosauna kuuluvat asiaan. Paikka oli nätti kesällä, ja entistä kauniimpi nyt sydäntalvena. Lunta oli hitosti, mikä teki puista kovin paksuja. Lotta tykkäsi leikkiä 4-vuotiaan Tiia-tätinsä kanssa. Kiljui innoissaan paljon.

En saanut juuri ollenkaan allergisia reaktioita eläimistä, mikä oli positiivista. Ainoastaan kissojen silittely ja koirien rapsuttelu aiheutti enemmän kutinaa käsissä ja naamassa. Mokoma Arttu-koira kun kerjäsi koko ajan rapsuja. Minähän rapsutin. Harmittaa kun en saa koskaan kissaa/koiraa vaikka olen aina ollut vähemmän tai enemmän eläinten ystävä. En uskalla kokeilla siedätyshoitoa, kun pelkään saavani elinikäisen astman.

Saunottua tuli kahtena iltana. Perjantai-iltana kävin jopa ulkona möyrimässä lumessa, kun kerrankin tarjoutui siihen mahdollisuus. Tuli ihanat lapsuusmuistot mieleen, sillä viimeisen kerran saunoin tuolla tavoin joskus pienenä. On se vaan niin mukavaa. Tulipa koettua sekin perussuomalainen saunontatapa vielä kerran. Avanto olisi ehkä ollut vielä parempi, tosin siihen ei taida minullakaan kantti riittää. En ole kokeillut.

Joskus sitä toivoo itsekin asuvansa jossain tuollaisessa mukavassa kotoisassa mökissä, tarpeeksi eristyksissä ulkomaailmasta. On sauna, on oma tila, on eläimiä, on läheisiä, mitä muuta sitä tarvitsisi. Nykyään vielä puuttuu niin paljon kaikkea elämästä, jota haluaisi. Raha on yksi suurin ongelma. Kunpa sitä vain olisi enemmän, niin tekisi kaikkea mitä ikinä haluaa. Minusta tuntuu nykyään, että vain köyhät/vähävaraiset sanovat että “ei raha tee onnea”, koska ovat vain kateellisia niille kellä on rahaa. Kyllä se raha vain tekee onnen, koska sillä saa kaiken mitä haluaa. Ilman vähääkään rahamäärää ei ole pienintäkään onnenjyvästä, niin se vain menee.

Näin unta että voitin Lotossa jättipotin. Tulikin mieleeni, että voisin alkaa Lottoamaan. Jos sitä joskus Onnetar minullekin soisi vähän lisäfyffeä. Helpottuisi elämä huomattavasti. Saisi jättivelat maksettua, isomman asunnon helpommin, ja paljon muitakin asioita hoidettua alta pois.

Olemme muuttamassa isompaan asuntoon viimeistään 1.4. Tein ehkä tyhmästi kun ennakko-irtisanoin asunnon, vaikka kämppää ei ole vielä tiedossa. Jotenkin kuvittelin, että se helpottaisi asunnon löytämistä, kun on pakko lähteä tiettyyn aikaan asunnosta pellolle. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea löytää asuntoa. Luottotietohäiriöisen on erittäin vaikea muutenkin tehdä mitään isompia ostoksia. Hyvänä esimerkkinä kun tilasin huvikseni Saunalahden ilmaisen puhelinliittymän (0e puhelut Elisan, Saunalahden, ja Kolumbuksen numeroihin, kuukausimaksu 0e kesäkuuhun asti, sen jälkeen 3e/kk) varapuhelimeen puhelinmyyjän houkuttelemana. Luukkuun kilahti sitten “vakuusmaksu”-lasku à 300 euroa. Jäipähän sekin sopimus sitten tehtyä.

Masennus on nostanut päätään, mutta olen saanut sen aina suhteellisen hyvin taltutettua. Tuntuu vain välillä että vaikeudet eivät lopu koskaan. Onnen hetkiä ei kovin kauaa kestä kun hajonnut mieli päättää taas nähdä jokaisen asian negatiivisena. Onneksi on Lotta, hän palauttaa aina meidät maan pinnalle.

Ostin tänään liput Finnish Metal Expoon Lauantaille, jolloin siis esiintyy enemmän lemppareitani: Tukkanuotta, Turmion Kätilöt, Insomnium, Survivors Zero, Winterborn, Swallow the Sun, Apocalyptica, Sonata Arctica. Swallow the Sunin tosin näen nyt kolmatta kertaa, mutta siinä vasta onkin hyvä livebändi. Perjantaina olisi kiinnostanut Tuomas Saukkonen Feat. Kai Hahto – biisiklinikka, Korpiklaani, Hypocrisy, Amorphis, ja Satyricon. Lippu maksoi 36 euroa. Junamatka maksaisi yhteen suuntaan noin 46 euroa, eli kymmenen euroa enemmän kuin itse lippu… tästä syystä etsinkin kimppakyytiä, sillä en halua pulittaa pelkistä matkoista itseäni kipeäksi.

12.2.2010 Perjantaina Turussa esiintyy depressiivinen black metal bändi Shining, jota olisin menossa katsomaan. Lippu ei ole kallis, vain 12 euroa kolmesta bändistä. Mutta tässäkin tulee kyytiongelma, sillä matkoihin menisi jälleen liikaa rahaa.

Jotenka, jos joku on matkaamassa 12.2. Jyväskylästä Turkuun, tai 19-20.2. Jyväskylästä Helsinkiin, ilmoittakoon minulle vaikkapa sähköpostilla, tai tähän viestiin kommentoimalla. Etunimeni on Roni, sukunimeni Laukkarinen, ja sähköpostini etunimi.sukunimi@gmailcom (spämmisuoja, korvaa etunimi Ronilla, ja sukunimi Laukkarisella).

Eilinen päivä oli melkoinen seikkailu. Ehkä on hyvä aloittaa aivan alusta. Nukuin hieman pommiin, koska minulla on pitkin viikkoa kertynyt melkoinen määrä univelkaa. Lotalla on sellainen vaihe menossa, joka haittaa hieman yöuniani. En ole muutenkaan saanut kovin hyvin nukuttua. Alkuviikosta huoneenlämpö viileni niin paljon, että palelin yöllä. Aamulla huomasin, että patterit oli väännetty nollille. Ehdin kuitenkin hyvin töihin, onhan työpaikkani korttelin toisella puolella. Työpäivä alkoi hitaasti, mutta tahti kiihtyi nopeasti. Töissä menee edelleen todella hyvin. Tykkään nykyisestä työpaikastani valtavasti. Kunpa vielä saisin siitä palkkatyön…

En ehtinyt kauaa olla kotona, kun lähdettiin koko perheen kanssa käymään Jyväskylän Kuurojen Yhdistyksen tiloissa. Mukaan tuli Veeran ystävät Katja ja Olga. Tuli rupateltua paljon ihan kaikesta. Hiljaisuudessa istuttuani ja seurattuani viittomista, minua rupesi hirveästi väsyttämään. Lotta tykkäsi vilkutella kaikille, mutta häntäkin rupesi tekemättömyys kiukututtamaan. Päätettiin sitten lähteä porukalla ostamaan Lotalle lelua. Uuden Sokoksen valikoimat olivat vähentyneet, joten suuntasimme Anttilan leluosastolle. Sielläkin oli remonttia, ja suurin osa leluista oli poistomyynnissä. Löytyihän sieltä sitten sellainen punainen rapulelu, tarkemmin vieterihelistin. Siinä matkalla tarttui mukaan pari heräteostostakin, kuten Gymstickin Squeeze Ball, eli kämmenverryttely/stressipallo.

Ilta vei meidät sitten Coffee Houseen. Itselleni tilasin ylellisesti melko hintavan Irish Coffeen, joka oli Coffee Housessa yllättävän maukasta ja lämmittävää. Rupattelu pöydässä jatkui, ja puoli yhdeksältä tajusimme vaimoni kanssa että on lähdettävä ruokakauppaan ennen kuin menevät kiinni, joten sanoimme kavereille heipat, ja lähdimme kaupan kautta kotiin. Kaupassakin leikin jotain ihme porvaria, kun tuli ostettua joitakin hienoja juustoja maistettavaksi. Tosin pakkaus oli juurikin tällainen muutamien erilaisten hienojen juustojen maistelupakkaus, jossa jokaista juustoa on vain pieni näyteannos. Ei ollut kovin kallis setti. Ehdin jo maistaakin tuota mitä ilmeisemmin saksalaista Castello-juustoa. Ihan hyvää kyllä.

Kotiin päästyämme kello 21:01 laitoin valot olohuoneeseen, ja kattolampusta poksahti saman tien polttimo. Meni muutama minuutti, ja puolet kämpästä meni pimeäksi. Myös tietokoneet sammuivat siltä puolelta taloa. Koska polttimon poksahtamisen ja sähköjen lähtemisen välillä oli niin pitkä viive, epäilin sähkökatkosta ja soitin taloyhtiömme päivystävään huoltoon. Huollossa ei tiedetty meneillään olevista katkoista, joten minun käskettiin tarkistamaan sulakkeet. Vaihdoin sulakkeet päikseen, ja huomasin heti että toinen oli palanut (koska vaihdossa talon pimeälle puolelle palasi sähköt, ja valoisalta puolelta katosi sähköt).

Huonoksi onneksi kaupat olivat menneet juuri kiinni, ja vain huoltoasemat olivat enää auki. Lähdin saman tien Shell Veturille kävelemään. Perille päästyäni sain vain huomata että kyseisiä sulakkeita ei ole. Lähdin sitten kävelemään 700m toiseen suuntaan, missä muistelin Esson tai vastaavan olevan. Perille päästyäni sain huomata että tilalla on nykyään ABC-bensa-asema ilman myymälää, ja kyltti “700m Shell Veturi tuohon suuntaan”. Hieman kyrsi. Seuraavana mieleen tuli kysyä kaverilta, ja jos hänellä ei olisi ollut, olisin soittanut isälle. Onneksi Helillä kuitenkin oli varasulake. Kiitos kovasti Heli!

Jotenkin en saa rauhaa yöllä, enkä osaa nukkua ilman että tietokone on päällä. Tulee hirveän turvaton olo. Naura pois, mutta niin se vain on, kun on koko ikänsä elänyt tietokoneiden kanssa. Ja onhan peikko sentään palvelin. Sen täytyy olla aina päällä. Kuten muidenkin tietokoneideni.

Koska sähköt olivat menneet poikki yllättäen, oli myös peikko saanut hieman vaurioita. X ei lähtenyt heti käyntiin, vaan jouduin kääntämään ajurille korjaukset sourcesta käyttämälleni oletuskernelille. Tai sitten kernel oli vain rebootissa päivittynyt. Oli miten oli, kaikki ei toiminut ihan suoraan haluamallani tavalla. Graafisen systeemin päälle saatuani, netti ei toiminut kunnolla. Sivut latautuivat hitaasti, enkä päässyt suoraan esimerkiksi Rollemaahan kirjoittamaan blogimerkintää.

Huomasinkin pian järjestelmälokissani outoja IP-osoitteita. Jälleen uusia murtautumisyrityksiä, jotka onneksi eivät olleet päässeet läpi, mutta silti osanneet haitata verkkoliikennettä. Blokkasin ip:t nopeasti mutta pysyvästi iptablesilla, ja käynnistin reitittimen uudestaan. Samalla huomasin että IP-osoitteeni oli taas pitkästä aikaa vaihtunut sähkökatkon yhteydessä. Olen yhä liian laiska vaihtamaan kiinteään IP-osoitteeseen. Tavallaan tykkään aina päivittää IP:tä ajan tasalle avatuille porteille silloin kun se vaihtuu. Saan siitä kiksejä.

Kun kaikki on kunnossa, on hyvä hengähtää. Keskiviikkopäivä meni älyttömän nopeasti ohitse. En edes kerinnyt lukea Aku Ankkaa, saati nähdä tuliko koko lehteä postiluukusta sisään. Se siitä aikaisin nukkumaan menemisestä… kun vihdoinkin sain istahtaa, päätin että menkööt. Kuolema kuittaa univelat. Kun en kerran kerinnyt mennä ajoissa nukkumaan, voisin saman tien valvoakin. Viikonloppuna voisi sitten vetää taas 15 tunnin unet parina yönä.

Eli sellainen päivä. Kerrankin vähän jotain sosialisoitumistakin. Mietin muuten tuossa Reijon innoittamana kuinka minä voisin olla korvaamaton töissä, ja löysin – yllättävää kyllä – pari erityisosaamista mitä muilla ei työelämässä ole. Ainakaan meidän työpaikassa. Viittomakieli on tietenkin yksi, mutta sitä en ole tarvinnut kuin noin kolmisen kertaa vuodessa. Kuuroja asiakkaita ei valitettavasti hirveän usein käy ostamassa tietokoneroinaa, ainakaan meiltä. Toinen on Linux-osaaminen. Jos Linuxista kysyviä asiakkaita tulee myymälään, ainoa joka heille osaa vastata tyydyttävästi olen minä. Mieltäisin myös niin, että olen kokonaisuutena myös melko korvaamaton. Toista Rollea ei samaan työhön saa tekemään hommia samalla tavalla.

Edelliseen merkintään viitaten, ajattelin kokeilla josko tämän blogin kautta kala nappaisi syöttiin. Toisaalta olen kuullut, että vapaasti bloggaaminen on melko riskaabelia nykyään, sillä se saattaa vaikuttaa työn saantiin tai työpaikan pysyvyyteen. Itse en ole kuitenkaan mielestäni blogannut mitään edes hypoteettisesti työnantajaa arvelluttavaa. Mutta toisaalta 10 vuoden ajalta voi löytää ihan mitä vain… Tahtoisin silti todella kunnon palkkatöihin, jotta saisin vähän taloudellista tilannettani paremmalle tolalle. Ehkä jonain päivänä.

Se siitä. Eilinen oli täynnä viittomakielistä kielikylpyä, sekä sähkön kanssa taistelua. Nyt on uusi päivä, ja aamulla on taas mentävä töihin. Saa nähdä miten vaikeaa sängystä ylös nouseminen on… toivottavasti ei kovin vaikeaa. Hyvää yötä itse kullekin!

Lupasin itselleni, että bloggaisin enemmän, mutta kun ei ehdi niin ei ehdi. Perhe-elämä vie aikaa, niin se vain on. Ja silloin kun Lotta on päiväunilla, ei koskaan muista kirjoittaa mitään.

Olen menettänyt melkein täysin yhteydet kavereihini. Minussahan se vika taitaa olla, kun en ole vain jaksanut pitää yhteyttä. Joitakin hyviä ja harvoja kavereita sentään vielä käy kylässä, ilman että minun täytyy erikseen kysyä. Itse asiassa tykkään jos minulta kysytään, sen sijaan että minä olisin se joka pyytää. En nykyään pyydä ihmisiä kylään juuri koskaan, koska minulla ei luonnollisesti ole samanlaista seurantarvetta kuin vuosia sitten – onhan minulla nyt vaimo ja lapsi seurana 24/7.

Juttelin asiasta veljenikin kanssa nopeasti messengerissä, joka ironisesti sanoi “mutta sinullahan on 251 kaveria Facebookissa. Niinpäs onkin. Ja Facebookiin lisään vähintään jos olen tavannut ihmisen kasvokkain. Mutta totuus on, että suurinta osaa näen hyvin harvoin jos koskaan. 90% yhteydenpidostani toimii Internetin välityksellä, ja jos ihminen ei käytä nettiä, en pidä häneen kummemmin yhteyttä. Internet on minulle kaikista edullisin yhteydenpitoväline, sillä läheisimmät ovat netissä, ja kännykässä minulla on vain tekstariliittymä kuurosokean vaimoni vuoksi. Soiteltua tuttaville ei siis tule juuri koskaan. Harvoin tekee edes mieli soittaa, koska ihmisen tavoittaa nopeammin netistä.

Joku sanoisi että olen erakko. Jotkut sanovat että on ihan luonnollista että perhe-elämän vallitessa suhteet kavereihin hiljalleen katoavat. Jotenkin tuntuu vain oudolta, ja ehkä hieman surulliselta, sillä minähän vietin heidän kanssaan yli puolet elämästäni. Läheisimmät kaverinikin ovat muuttuneet kaukaisiksi, eikä kenenkään luokse huvita lähteä noin vain. Pitää aina olla hirveän hyvä syy jotta jaksaa jonnekin lähteä. Tai jonkun pitää erityisesti pyytää luokseen, tai jonnekin, enkä siltikään välttämättä halua lähteä.

Ajattelin että uudenvuodenlupaukseni voisi olla kaverisuhteiden parantaminen. Menisin vaikka perheeni kanssa Veikon perheen luona käymään, toteuttaisin iltalenkkisuunnitelman Naten kanssa (kuten joskus sovittiin), tai pidettäisiin Juhanilla jälleen jätkien (sauna?)ilta. Piristäisi varmasti ihan mukavasti arkea. Pikkujouluna piti nähdä joitakin kavereita, mutta jäi nekin kokonaan pitämättä/järjestämättä. Uuden vuoden ajattelin kerrankin viettää jossain muualla kuin kotona, jos sitä vaikka kavereitakin ehtisi nähdä. Toivotaan, että ihmiset vielä muistavat minut. Anteeksi, kun olen unohtanut teidät.

Joululoma on ohi, ja on palattava arjen harmauteen. Ensin täytyy kuitenkin hieman palata ajassa taaksepäin. Tiistaina lähdimme vaimoni ja lapseni kanssa Kajaaniin joulunviettoon. Asemalla kuulimme, että lippuvarauksemme oli peruttu. Kuulemma olisi pitänyt lunastaa viikkoa aikaisemmin. Siitä meille ei sanottu mitään puhelimessa, eikä kyseinen asia tullut pieneen mieleenikään. Pienen paniikin jälkeen saimme kuitenkin tyydyttävät liput vieläpä lastenvaunupaikalta.

Kajaanissa oli kylmä! -27 taisi olla tiistaina saapumishetkellä. Lähdimme taksilla Veeran mummin luokse, koska hänen autonsa ei siinä kylmyydessä lähtenyt käyntiin. Siellä me sitten vietimme joulupäivät. Kuusta ei ollut, eikä suuremmin lahjoja saatu – paitsi Lotta. Itsellemme emme mitään hankkineet, sillä Lotta on tärkein. Lotta saikin kymmeniä lahjoja vanhemmiltaan, sekä sukulaisiltaan.

Sinänsä hieman surullinen olo, kun ei ole enää mahdollisuutta viettää perinteistä joulua vanhempien luona. Mutta nyt onkin aika keskittyä omaan perheeseen. Kotiin saimme hankittua ja koristeltua ihan oikean kuusen kokoisen muovikuusen. Joitakin lahjojakin (Lotan tietenkin) ehti olla kuusen alla ennen kuin lähdimme Kajaaniin.

Kajaanissa ehdimme nähdä myös ohimennen myös Veeran toista mummia Citymarketin kassalla, ensimmäistä ainakaan kertaa seitsemään vuoteen. Kävimme myös jouluaattona Veeran isän luona jouluruokaa syömässä. Saimme appiukoltani tuoksukynttilän, ja Lotta sai aivan ihanan pehmolelun jonka voi avata tyynyksi. Aaton aattona kävimme Veeran tädin luona. Tutustuin Veeran serkkupoikaan, joka osoittautui oikein mukavaksi muusikkokaveriksi. Sainpa jopa musiikintekovinkkejä; saatpa nähdä jos vaikka pientä hevin poikasta pääsen ulos putkauttamaan jossain vaiheessa.

Emme saaneet lippuja perhehytilliseen junaan enää la-su, joten jouduimme lähtemään jo perjantaina. Perjantaiksi pakkanen oli taas kirinnyt Kajaanissa jopa -28 asteeseen, joten hieman kylmä oli ulkona liikuskella… viikonloppu menikin sitten levätessä.

Tämän oli tarkoituskin olla pikakirjoitus kuulumisista, sillä työpäiväni alkaa ihan juuri nyt. Itse asiassa NYT minun pitää lopettaa kirjoittaminen. Toivotan etukäteen hyvää uutta vuotta, jos en ehdi sitä ennen kirjoittaa.

No, päätinpähän kirjoittaa nyt kuitenkin, vaikka myöhä onkin. Perjantaina alkoi kuulonäkövammaisten kuntoutumiskurssi, jonne pääsin mukaan ihan Kelan kustantamaksi osalliseksi. Jouduin lähtemään töistä aikaisemmin kotiin, kun suunnitelmat muuttuivat ja piti olla kahdelta Kukkumäessä. Olimme hienostuneesti kymmenen minuuttia myöhässä, mutta jouduimme silti vielä odottelemaan muita. Paikalla oli jälleen kaikki vanhat tutut sekä kuuroja, että sokeita, ja sekä että, mutta myös kuulevia – lähinnä minä, Lotta, muutama ohjaaja, viittomakielen tulkit ja tulkkiopiskelijat. Tietääkseni suurin osa osallistujista sairastaa usherin syndroomaa, kuten vaimoni Veera.

Lähdössä ajelulle
@ Flickr

Oli jälleen mielenkiintoista keskustella viittomalla niin näkyvästi kuin taktiilistikin. Porukassa on erittäin hyvä yhteishenki, ja kaikki auttavat toisiaan parhaansa mukaan. Kahvi ja ruoka oli herkullista, ja Lottakin viihtyi lattialla telmien. Illalla lähdettiin sitten yllättäen Jyväskylän Palvijongin vieressä sijaitsevaan Karting-halliin. Lotalle oli varattu mukava Kata-hoitaja, joten saimme rauhassa lähteä viihteelle.

Veeran polvet ovat kipeinä, joten pääsin yksikseni kokeilemaan kyseistä autoilulajia. En ole koskaan aiemmin ajanut karting-autolla, joten kokemus oli aivan mahtava. Tietenkin autoa oli yllättävän vaikea ohjata, mutta kokemus oli mieluinen vaikka kymmenen minuutin hurjastelun jälkeen kädet olivatkin aivan rikki. Luulin koko ajan olevani viimeinen, mutta olinkin sievästi kolmas, ajajia ollessa viisi.

Huulta tuli heitettyä niin miekkosten kuin naikkostenkin kanssa koko taksimatkan. On mukavaa tutustua Veeran pitkäaikaisiin lapsuudeynstäviin, ja muihin kuurosokeisiin immeisiin. Huomenna (tarkalleen ottaen tänään) jatkuu kurssi klo 7.30, ja olen vielä hereillä… olin vain pakotettu kertomaan kuulumiset, kun en niitä kuitenkaan muistaisi seuraavana päivänä. Otettiin myös joitakin kuvia, mutta lisään ne tähän artikkeliin sitten myöhemmin. Kurssi on todella antoisa, ja kehittää mukavasti viittomakieltäni. Vaikka jo hyvin keskustelutaitoinen olenkin, kaikkea en vielä osaa, enkä tule osaamaankaan ihan lähiaikoina. Mutta kieltä käyttäessä oppii nopeasti, se on huomattu! Jos voisin viittoa, viittoisin sinulle hyvää yötä. Teksti ei kuitenkaan sitä mahdollisuutta suo. Siispä näin tekstittäen; hyvät yöt lukijani!

Eipä ole tuota tekstiä syntynyt pitkään aikaan. Tällä hetkellä termi “pitkä aika” käsittää sellaiset kuutisen päivää. Torstaina tosin tuli rykäistyä Ancaran uusimmasta sinkusta arvostelu, mutta yhden biisin arvostelujutun kirjoittaminen ei kauaa aikaa vaadi. Hieman on ollut laiskuutta, väsymystä, masennusta. Tiistaina olin töissä vain pari tuntia, kun kurkkukipuni kävi sietämättömäksi. Päätin etten tartuta sitä vähää porukkaa, sillä syysloman takia esimerkiksi harjoittelijat olivat kaikki lomailemassa. Terveysaseman tietokannat olivat kaatuneet, mutta sain pari tuntia odoteltuani sairaustodistuksen käteeni.

Keskiviikon ja torstain usean tunnin mittaiset päiväunet auttoivat, sillä perjantaina olin taas hyvin työkykyinen. Osaa ja arpaa asiaan saattoi olla myös vaimon ostamalla Finrexinillä, jota ryystin pariin otteeseen kerran. Onneksi pöpöt kuolivat nopeammin kuin viime kerralla, jolloin kärsin flunssasta yli kaksi viikkoa. Lotalla on edelleen nuhaa, mutta luulen että se loppuu pian.

Mitäs tässä muuta? Leppoisaa perhe-elämää, töissäkäyntiä, tietokoneilua. Ei minun elämääni paljon mahdu, kun puolet ajasta menee myös kärsiessä henkisesti. Masennus on raakaakin raaempi sairaus, eikä siitä tunnu pääsevän yli millään. Se vaikuttaa koko elämiseen, jaksamiseen, olemiseen. On joutunut parsimaan hieman ihmissuhteitakin kasaan mielen alavireisyyden ja sen aiheuttamien ongelmien takia. Yritän olla kiva, ja kiltti. Ilkeä tai epäkohtelias en ole koskaan, mutta negatiivisuus näkyy mm. poissaolevuutena, alavireisyytenä, työkeytenä, välinpitämättömyytenä, surullisuutena, sisäänpäinkääntyneisyytenä.

Mutta se niistä negatiivisuuksista. Perjantai oli aivan ihana. Oikeasti olen edelleen sitä mieltä, että mikään ei voita perjantai-illan saunaa omassa rauhassa tai perheen kanssa, muutamaa puolukan makuista jääkylmää long drinkiä (piste i:n päälle), saunan jälkeistä tunnelmaa suihkuntuoreena olohuoneen sohvalla, samalla kun tytär kiljuu ja tv:stä tulee niinkin arkista kuin Big Brother. Se on jotain sitä mitä jaksaa joka arkipäivä odottaa.

Highwayman’s Coat -takki tulee tiistaina ompelimosta, ja pääsen pian näyttämään todellisen minäni kansalle. Tämän kuun lopussa avaan oman www-suunnitteluputiikkini nettiin .fi-päätteisen verkkotunnuksen taakse. Eipä tässä tosiaan sen kummempaa. Huomenna jatkuu elämä töiden parissa.

Mitä kuuluu? Mitäs tässä? Päivä kerrallaan, kuten ennenkin, kai. Tämä Rollemaan hiljaiselo pakotti jälleen minut naputtelemaan kuulumisia. Tänään Eilen oli jälleen terapia-aika. Ensimmäisiä kertoja en osannut sanoa mitään. Kerroin, että olo on sekava, enkä tiedä mitä sanoa. Kerroin masennuksestani, vaikeista tapahtumista ja tilanteista, ajatuksistani, elämästä, kuulumisista. Kerroin häpeän tunteesta ja pettymyksistä itseeni. Syitä asioihin ja masennukseeni en täällä blogissa kerro, sillä yritän nykyään olla ottamatta enempää turpaan henkisesti.

Juuri nyt tuli sellainen perinteinen olo, että Rollemaa on pelkkää paskaa. Ei tämä mikään nätti ole, eikä kovin skaalautuva, eikä mitään erikoista. Löytyy heti tuhat parempaa sivustoa. Toisaalta, miksi tämän pitäisi olla mitään upeaa? Ehkä siksi koska nettisivut ja nettisivugrafiikka ovat ainoita tapoja, joilla voin pönkittää huonoa itsetuntoani.

Passenger viimeksi tänään eilen kehui minua hyvänä websuunnittelijana. Sanoi, että minun pitäisi tehdä www-prokkiksia työkseni, sillä olen todella hyvä siinä. En oikein tahdo uskoa, enkä oikein tahdo uskoa että pystyn enää siihen. Minulla hajoaa pää yksin tekemiseen. Yksikin projekti viikossa on liikaa. En osaa olla itseni herra, vaan minulla pitää olla pomo, jonka alaisuudessa työskentelen. Minulle pitää kertoa mitä tehdä – en osaa asettaa itselleni rajoja. En osaa säätää tuntitaksaa, jolla löisin leiville. En osaa neuvotella, enkä tehdä päätöksiä tarpeeksi hyvin. Näiden epäkohtien myötä minulla hajoaa pää, vaikka muuten osaankin hommaa, ja jopa välillä pidän siitä. Mutta miten voin tehdä sivuja muille, jos en edes itse pidä omia tekeleitäni tarpeeksi hyvinä? Ehkä minussa on perfektionistin vikaa…

Www-sivujen tekeminen omaksi iloksi on täysin eri asia kuin www-suunnittelu ammattina. Omissa projekteissa ei ole deadlinea tai aikarajaa, ei ulkopuolisten vaatimuksia, eikä stressiä. Toisaalta niistä ei saa rahaakaan. Vaikka pystyisinkin hommaan, minulla ei ole työpistettä. Tarvitsisin tehokkaan Windows-pöytäkoneen Adoben laillisilla lisensoiduilla ohjelmistoilla. Yrityksen perustamiseen tarvitsee pääomaa, ja jos ei niin ainakin rahaa kyseisiin välineisiin. Ja raha on juuri sitä jota minulla ei ole.

Tietenkin minulla on tietokoneita, mutta pöytäkoneessani on Linux, josta en luovu. Adoben softat ovat parhaita grafiikan luomiseen, siitä ei pääse mihinkään. Miniläppärillä, tai edes Acerin läpyskällä työnteko ei ole kovin auvoisaa.

Se siitä työpohtimisesta. Minulla on jo työharjoittelupaikka seuraavaksi puoleksi vuodeksi Jyväskylän Data-Groupissa. Toivottavasti pää kestää sen ajan. Onneksi kyseessä on vain kuusi tuntia 5 päivää viikossa, sisältyen tauot. Ja työpaikka on kadun toisella puolella, joten voin huoletta käydä kotona syömässä.

Kävin myös Päijänne Antikvariaatissa työhaastattelussa, mutta en oikein usko että olen sopiva hommaan. Mies etsi pääasiassa kirjallisuudesta enemmän kiinnostunutta tai kirjallisuutta tuntevaa “kirjafriikkiä”. Loin kuitenkin ilmeisesti sen verran hyvän ensivaikutelman, että hän ei vetänyt nimeni ylle henkseleitä. Ehkä minä en olekaan niin kamala tyyppi.

Kotona menee oikein hyvin. Lotta on nyt viisi kuukautta, ja kasvaa kovasti. Isin tyttö tuntuu olevan, kun aina ollaan niin iloisia ja nauravaisia isin sylissä. Viimeksi tyttö repeili kunnolla kun sai vetää isin tukasta. Aina nauratti niin kovasti kun isiä sattuu. Höpsöliini.

Ainoa mistä olen huolissani on tämä minun karmea masennus. Onneksi lääkitys on alkanut melkein pari viikkoa sitten. Citalopram, 20mg. Sama kuin viime keväänä, mutta nyt kaksinkertaisella annoksella. Ajoittaista hyvää, ajoittaista huonoa. Koitetaan pärjätä.

Big Brother, tuo vihattu ja rakastettu hollantilainen tv-formaatti. Silloin kun BB:tä ruvettiin lähettämään Suomen televisiossa, vihasin sarjaa yli kaiken. Olin kuin ne tuhannet muut BB-vihaajat, ketkä vaihtavat heti kanavaa kun Big Brotheria alkaa tunkemaan tuutista. Ajattelin, että kyseistä ohjelmaa ei katso kukaan selväjärkinen. Koko ajan etsin vastausta, miten ihmiset jaksavat katsoa jotain ääliöitä, jotka tekevät itsestään pellen koko maailman nähden?

Kaikki muuttui kun koitti Big Brotherin neljäs kausi, vuonna 2008. Telkusta tuli sattumoisin Big Brotherin ensimmäinen jakso, ja ajattelin että jos katsoisin nyt tämän kerran. Ja minuahan alkoi kiinnostamaan. BB:n kaltainen sosiaaliporno on vain niin äärettömän koukuttavaa. Tajusin että aikaisemmat BB-vihat olivat vain sairaalloista ennakkoluuloa, ja halveksuntaa Suomen tosi-TV:tä kohtaan.

Big Brother on tosi-TV-formaatti, jossa yleensä 12 kilpailijaa kerrallaan asuu 14 viikon ajan muulta maailmalta eristetyssä talossa. Viikoittain yksi tai useampi kilpailija häädetään talosta, viimeiseksi taloon jäänyt voittaa rahapalkinnon. Formaatin on luonut alankomaalainen John de Mol ja sitä on kehittänyt edelleen hänen omistamansa tuotantoyhtiö Endemol. Ohjelma on toteutettu paikallisina versioina lähes 70:ssä eri maassa.

Monessa maassa BB on jo poistettu ohjelmasta, koska ihmisiä ei enää kiinnosta. Suomi tulee tässäkin tapauksessa jälkijunassa. Tavallaan ymmärrän, koska Suomessa on paljon tv-riippuvaisia typeryksiä, eikä Suomen tv-ohjelmilla voi oikein kehuskella. Salkkareitakin katsoo niin harmillisen moni, vaikka koko show on aikuisten oikeasti pelkkää kuraa.

Yhä vieläkin pidän BB:n ideaa järjettömänä, ja koko ohjelman sisältöä melko sieluttomana. Mutta syynä katsomiseen on paljon enemmän kuin pelkkä kännisten ihmisten hulluttelu. Olen nimittäin aina rakastanut psykologiaa, ja olen aina tykännyt tutustua ihmisen mieleen tarkemmin. Ihmisen mieli on niin monimutkainen, ja yksilöt reagoivat eri lailla eri asioihin.

On jännä seurata miten tietyt tapahtumat ja ketjut vaikuttavat ihmisiin. Tulee vähän sellainen olo kuin katselisi miten jyrsijä pääsee labyrintistä ulos. Miten joukko toisilleen täysin tuntemattomia ihmisiä tutustuu toisiinsa, ja pärjää yhdessä asunnossa täydellisessä uutispimennossa? eikö koko ajatus ole loppupeleissä edes vähän kiehtova? Minusta ainakin on. En aiemmin tullut ajatelleeksi BB:n todellista viihdepitoisuutta.

Tietenkin joukkoon mahtuu jaksoja, joissa ei yksinkertaisesti ole mitään seurattavaa. Mutta kovin monessa jaksossa on sellaisia reaktioita ja asioita, joita ei voi katsoa pokkanaamalla, tai ilman voimakkaita reaktioita. Suomen maineen tuntien BB:ssäkin ryypätään, mutta sehän on ihan normaalia – sillä suomalaisen stereotypiahan on se että selvinpäin ei puhuta tuntemattomille, mutta kännissä puhutaan kaikille mitä vain ja mistä vain. Se vain on se suomalainen mentaliteetti, valitettavasti… mutta mikäpä sen hauskempaa kun katsoa miten ihmiset nolaavat itsensä.

Ehkä olen paska jätkä kun katson paskaohjelmaa paskaluukusta, mutta minusta BB:n katsominen tuo sellaista kivaa koti-illan tunnetta. Koska valtaosa suomalaisista tietää tai katsoo BB:tä, se on yleensä myös yleinen puheenaihe. Jotenkin on vain kiva spekuloida tapahtumia, ja keskustella talolaisten käyttäytymisestä ja mielipiteistä. Se vain on se juttu.

Ketään suosikkia minulla ei talossa ole, eikä tule olemaankaan. En edelleenkään pidä sarjaa mitenkään kovin hyvänä, mutta sitä on kiva seurata. Kesken kautta en jaksa syttyä sarjaan, mutta kun alusta asti tulee seurattua niin katsomista ei ole tullut lopetettua. Jotenkin osaan kunnioittaa kahta tämän kauden asukasta, Esa A:ta, ja 61-vuotiasta Terttua, jotka eivät käytä alkoholia. Toisaalta he ovat harmillisen hissukoita ja arkoja, eivätkä ole mukana porukassa. No luonnollistahan tuo, kun kännisiä ei jaksa katsella selvinpäin. Mutta toisaalta he saattavat lentää talosta hyvin nopeasti pellolle, suomalaiset tuntien.

Mutta tässäpä minun mielipiteeni Big Brotherista. Tiedän kyllä suomalaisia sarjoja, jotka ovat paljon Big Brothereita huonompia. Esimerkiksi yksi näistä on se surullisenkuuluisa Salatut Elämät. Sitä katsoo vain, jos haluaa nauraa.

Aika ajoin tapaan uusia ihmisiä, jotka sanovat tuntevansa minut. On jotenkin hullunkurista, että monet tietävät minut nimeltä, mutta minä en ole koskaan nähnyt heitä. Kun kysyn mistä he tuntevat minut, saan vastaukseksi jotain kuten “sulla on hienot nettisivut”, “olen käynyt lukemassa blogiasi”, “luen blogiasi päivittäin”, “irkistä”, “irc-galleriasta”, “tunnen siskosi”, “kaveri kertoi sinusta ja sivustasi”, “olet aika suosittu netissä”, jne.

Löysin taannoin artikkelin, joka kertoi ärsyttävimmistä Facebookkailijoista. Listan asiat pätevät myös muuhun nettielämään, kuten blogien seuraamiseen. Blogeista yleensä saa melko hyvin informaatiota ihmisestä kokonaisuudessaan. Useita ärsyttää “stalkkaajat”, jotka tietävät kaiken ihmisestä, ja jopa morjenstavat kadulla tavatessaan tai kutsuvat nimeltä, mutta taas itse kohde ei tiedä heistä mitään.

Minulla on käynyt monta kertaa niin että kadulla on huudettu “moi Rolle”, vaikka en ole nähnyt huutelijoita koskaan aikaisemmin. On myös hassua että synttäreillä, bileissä, tai juhlissa puolet minulle täysin tuntemattomista ihmisistä tietävät minut entuudestaan esittäytymisvaiheessa. Tavallaan olen imarreltu, mutta tavallaan olisin ehkä voinut haluta että he olisivat ottaneet vaikka netin kautta yhteyttä aiemmin.

Siispä pyydän, jos luet juuri nyt tätä viestiä, (1) vastaa kommentoimalla johonkin tai kaikkiin seuraavista kysymyksistä: kauanko olet lukenut blogiani?, (2) mistä löysit blogini?, (3) miksi luet blogiani? Joskus olisi kiva tietää ketkä tätä lukee, ja ehkä myös tutustua heihin jollain asteella. Arvostaisin suuresti!

Kävimme tänään päivällä katsomassa Veeran ukkia vanhainkotihoitolassa. Pertillä on vaikea Alzheimerin tauti. Kun pääsimme perille, mummi rupesi itkemään ja niin myös ukki rakkaansa nähtyään. Tuli heti hirveän surullinen olo. Myös Veera hieman järkyttyi, sillä olihan hän nähnyt ukkinsa viimeksi terveenä miehenä. Viime tapaamisesta oli kulunut vuosia, ja Veera ei ollut tunnistaa omaa rakasta isoisäänsä, sen verran hän oli muuttunut.

Alzheimerin tauti on hitaasti etenevä aivoja rappeuttava sairaus, jossa erityisesti aivojen muistijärjestelmään liittyvät hermosolut ja aivoalueet vaurioituvat.

Kun itkut oli itketty, ukille esiteltiin Lotta – neljäkuukautinen lapsenlapsenlapsi. Ukki vuoroin hymyili, vuoroin itki. Sanaa hän ei saanut suustaan. Tuli kamala olo kun Pera katsoi minua suoraan silmiin, välillä kysyvästi, välillä haikeasti, aivan kuin tahtoisi jotain sanoa, muttei pysty puhumaan. Puhekyky ukilta oli mennyt melkein lopullisesti. Välillä hän jotain sanoi mistä ei saanut selvää, välillä toisteli sanoja mitä hoitajat sanoivat. Huomasi kyllä että oli Veeran mummille jälleen kova pala nähdä oma vuosikymmenien kumppani tuossa jamassa. En yhtään, tippaakaan ihmettele sitä tupakoinnintarvetta, kun jotkut vetää hermosavuja paljon vähemmästäkin.

Syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe. Omaisille se on henkisesti raskasta aikaa. Potilas on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa, sillä hän tarvitsee apua kaikissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa. Hygieniasta on huolehdittava, sillä virtsan ja ulosteen pidättämisen kyky on hävinnyt. Potilasta on syötettävä, nielemiskyky säilyy pitkään. Potilas ei tunnista läheisiään eikä ylipäänsä muitakaan ihmisiä. Hän ei ymmärrä puhetta, ja puheen tuotto on lähinnä sanojen ja äänteiden toistamista. Minkäänlaista paikan ja ajan tajua ei ole.

Keho jäykistyy, minkä tuloksena kävelykyky heikkenee ja häviää. Joillakin esiintyy epileptisiä kohtauksia ja lihasten nykimistä ja kouristeluja. Joillakin potilailla esiintyy näköharhoja: hoitaja saattaa olla potilaan äiti, puoliso, isä ja huoneessa saattaa olla kissa jne. Vaihe kestää keskimäärin noin 1–5 vuotta, mutta yksilölliset poikkeamat ovat mahdollisia. Kuoleman saattaa aiheuttaa influenssa tai keuhkokuume.

Yhdessä vaiheessa rupesin itsekin kyynelehtimään, sen verran herkkä kun olen. En vain kestä nähdä surua ja itkeviä ihmisiä. Piti kuitenkin padota tunteita, ettei homma olisi ollut kuin hautajaisissa. Pertti muisti Veeran hyvin, ilmeet kertoivat sen. Veera kertoi ja selitti ukilleen asioita, ja puhui muistatko kun oltiin mökillä, muistatko kun joit vielä kahvia, ja laitoit aina palasokerin kielen päälle. Ukki välillä yritti nyökätä, sanoi joo, hymyili, itki, ja välillä vajosi siihen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjää. Välillä tuijotti taas kysyvästi minua, aivan kuin olisi halunnut tutustua, muttei kyennyt… vasta kohta 70-vuotias, ei mikään liian vanha pappa.

Oli niitä hyviäkin hetkiä. Mummi syötti ukin, ja juteltiin vastapäiselle vanhalle seniilille herralle. Nauratti kun hoitaja antoi kahvia, ja mies sanoi “mutta minulla on vielä!”, ja osoitti puolittaista kiisselikulhoa. Lotta nukahti isoukkinsa viereen, ja isomumminsa sanoi että ukki ja Lotta ovat ihan samanlaisia. Kummallakin vaipat, ja kaikkea. Muisteltiin menneitä. Veeralle oli tärkeää nähdä ukki pitkästä aikaa.

Lähtiessä Veera sanoi ukille että hän on rakas, ja aina sydämessä, muistellaan hyviä hetkiä. Ukki osasi sanoa “Minun Veera, olet rakas”, vaikka toistikin Veeran sanoman “olet rakas”. Silti, jotenkin rakkaimmat muistot ovat vielä tallessa, vaikka kaikki muu on tuhoutunut. Veera oli ukilleen niin kovin rakas. Hirveän surullista ja kamalaa kun keho toimii, mutta pää ei. Aivan kuin katselisi kokoraajahalvaantunutta, joka ei ole halvaantunut muualta kuin korvien välistä. Mummille on varmasti vaikeaa päivästä toiseen. Taas saa kirota miksi sairauksia on olemassa.

Oma mummini äidin puolelta on myös melko pahasti dementoitunut. Hän ei ole koskaan ollut läheinen, enkä muista milloin hän olisi hymyillyt… minusta hänellä on ollut dementiaa koko elinaikani, sillä hän on aina ollut poissaoleva ja tunteeton. Nykyään se on vain puhjennut ja todettu. Ikään kuin ruumis on täällä, mutta mieli jossain muualla. Pelottavan lähellä aivokuollutta tilaa. Miksi näitä on? Kylmä maailma, surua ja tuskaa täynnä.

Poimin tämän blogista Avaruuden Kevät, vaikka minua ei haastettu.

Listaa haluamasi määrä asioita, joita rakastat ja joista et pidä. Haasta tämän jälkeen haluamasi määrä henkilöitä tekemään sama. Linkitä sekä haastamasi että sinut haastanut henkilö(t) postaukseen.

Rakastan

1. Vaimoani Veeraa.
2. Tytärtäni Lottaa.
3. Perhettäni (myös sitä, jossa itse kasvoin).
4. Tietokoneitani.
5. Laitteita.
6. Teknologisia ihmeitä.
7. Tietotekniikkaa.
8. IRCiä.
9. Metallimusiikkia.
10. Elokuvia.
11. Sadetta.
12. Tätä biisiä, jota kuuntelen.
13. Leivoksia.
14. Karkkia.
15. Ystävällisyyttä.
16. Ymmärtäväisyyttä.

Vihaan

1. Ikkunani alla tupakoivia ihmisiä.
2. Ikkunani alla huutavia ihmisiä.
3. Feissareita.
4. Kaupungilla suurinta osaa ihmisistä.
5. Ihmisiä, jotka ovat ilkeitä toisilleen.
6. Liian äänekkäitä ihmisiä.
7. Politiikkaa.
8. Suomea.
9. Aseita.
10. Viruksia.
11. Tauteja, sairauksia.
12. Välinpitämättömyyttä.
13. Tylsyyttä.
14. Väkivaltaa.
15. Itsekkyyttä.
16. Pahaa oloa jota joku ihminen ei ole ansainnut.

On vaikea lähteä yht’äkkiä listaamaan kaikkea mitä rakastaa ja vihaa. Asioita varmasti unohtui listasta, ehkä jopa tärkeitä sellaisia. Ajattelin jo olla haastamatta ketään, mutta tällä kertaa haasteen saa kuitenkin Jani, Torsti, ja Taappi.

Olen valikoivasti sosiaalinen. On päiviä, jolloin en halua tavata ketään. Tänään on juuri sellainen päivä. Vaikka näkisin jonkun kaupungilla kaupassa käydessäni, kiiruhdan kotiin. Tällaisina päivinä minua ahdistaa ihmisten näkeminen. Keskityn mieluummin virtuaaliseen sosiaalielämään neljän seinän sisällä. MM-Ralleista johtuva väenpaljous ja meteli ahdistaa minua. Aina ei ole herkkua asua kävelykadulla.

Kävin äsken hakemassa Silkkitiestä Jolt Colaa. 24-packiin ei ollut varaa, joten 2 tölkkiä lähti matkaan. Jääkaapissa on vielä Coca Cola Companyn kolaa. Piti käydä vielä erikseen Sokoksen Herkkupuodissa (“erikoisruokakauppa”), sillä olin aiemmin unohtanut palauttaa pullokuitin. Kun olin Kompassin kohdalla (Jyväskylän keskustan keskipiste) kävelemässä ihmismassan läpi kuulokkeet korvilla ja heviletti hulmuten, eräs vanhempi naishenkilö työnsi minulle lapun kouraan. Lapussa luki “Jeesus haluaa pelastaa sinut”. Vaan eipä hän tiennyt että uskon jo Jeesukseen. Ulkonäön perusteella on niin helppo olettaa. Tosin näkyvä uskovainen en ole ollut koskaan, enkä varmasti tule koskaan olemaankaan. Ajatusmaailmani on kuitenkin pysynyt suht samana.

Perinteisesti bändipaitaisia lävistettyjä ja vihaisen näköisiä pitkätukkia on pidetty ainakin historiassa suoraan saatananpalvojina. Iranissa/Iranissa alueittain pitkä tukka on (tai ainakin oli) laissa kiellettyä. Pitkätukkaiset pidätettiin ja poliisi leikkasi heidän tukkansa. Heitä pidettiin automaattisesti saatananpalvojina. Kyseisissä muslimimaissa, ja muuallakin maailmassa pitkä tukka ja metallimusiikki on hirveää syntiä ja kauhistusta. Sellaista kuin “uskovainen hevari” ei olekaan.

Tavallaan ymmärrän ristiriidan. Ruotsalaisen saatanallisen black metal bändin Ondskaptin solisti Acerbus sanoi Black Metal Satanica -dokumentilla ettei tajua kristillistä metallia, tai varsinkaan black metallia, sillä mitä “hyvää sanomaa” tai kristillistä on rankoissa kitarariffeissä ja kuolemankorinassa. Samaa sanoi metallin pioneeribändin Twisted Sisterin Dee Snider, että aito metalli tarvitsee vihaa ja pahaa oloa. Itsehän en juurikaan kristillistä metallia kuuntele, sillä siitä puuttuu se jokin. On äärimmäisen ristiriitaista kuunnella musiikkia, jossa palvotaan saatanaa ja vihataan kristinuskoa, ja samalla uskoa Jeesukseen.

Jotkut uskovaiset sanovat että paha musiikki johtaa väärille teille. Väärin. Musiikki itsessään ei laita kuuntelijaa polttamaan kirkkoja tai tekemään itsemurhaa. Täytyy kannattaa, uskoa ja noudattaa musiikin sanomaa. Itsehän kuuntelen musiikkia vain sen takia että se kuulostaa hyvältä. Sanotaan, että sellaisen musiikin kuunteleminen ei ole viisasta, joka ei noudata omia periaatteita. Varmaan vähän sama asia kuin pasifisti antaisi jollekin turpaan. Ja miten voi olla rauhaa kunnioittava ihminen ja samaan aikaan kuunnella vihaista musiikkia? Nämä asiat jäävät ikuisesti mysteeriksi. Itse vain rakastan synkkää, vihaista, ja raskasta musiikkia. Nämä ristiriidat pitävät koneeni liikkeessä.

Törmättiin perjantaina kaupungilla ollessamme sattumoisin Australian “serkkuihin”. Äitini serkku, ja hänen vanhempansa ja sukunsa ovat muuttaneet Australiaan montakymmentä vuotta sitten. Nyt äitini serkku perheineen (australialainen aviomies, viisi lasta) on muuttanut parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin Suomeen.

Ironista on, että he muuttivat Suomeen nähdäkseen sukulaisia, mutta heistä tuntuu siltä että sukulaiset eivät oikein halua nähdä heitä. He ihmettelevät miksi Suomessa pienikin matka sukulaisen tai ystävän luokse vaatii hirveää suunnittelua ja stressiä, kun Australiassa ajetaan ihan mielellään ja huvikseen satoja kilometrejä nähdäkseen ihmisiä. Tapaamisestamme kehkeytyikin sitten kunnon Australia versus Suomi -keskustelu, jossa puimme kummankin maan epäkohtia – paitsi että tietenkään Australiasta ei oikein epäkohtia löytynyt.

Leonardo (ilmeisesti pikkuserkkuni), ei halua jäädä Suomeen täysi-ikäistyttyään. Hänellä on jo selvä suunnitelma valmiina, että hän muuttaa takaisin Australiaan surffaamaan. Surffausta ja lekottelua isossa talossa rannikolla, ja siinä samalla jos töissä kävisi. Minun korvaan kuulosti melkoiselta unelmalta, mutta heille se on Australiassa jo tuttua. Rupesi itsekin tekemään mieli sinne matkustamista. Äitini serkku sanoi että kun Australian on nähnyt, ei halua takaisin Suomeen. Itsehän en ole siellä koskaan käynyt.

Muuttaminen ulkomaille on ollut kaukaisissa haaveissani, mutta se vaatii niin montaa asiaa mitä minulla ei ole; Rahaa, pokkaa, työpaikkaa, suhteita. Eikä pelkästään noillakaan pärjää. Se on niin iso juttu. Australiaan muuttaminen olisi helppoa, sillä minulla asuu siellä sukulaisia, jotka voisivat auttaa alkuun. Toisaalta pitäisi olla se työpaikka. Äh, kunhan haaveilen. Unohtakaa koko juttu.

Suomessa on vain niin monta asiaa pielessä. Äitini toinen serkku muutti ilmeisesti myös Suomeen. Hän on mies, ja lentokentälle tullessaan poliisilauma oli häntä vastassa. Tietenkin hänet heitettiin sitten vankilaan. Poliisien mielestä hän oli lähtenyt armeijaa karkuun, eikä palannut ennen 28-ikävuotta suorittamaan palvelustaan Suomeen. Hetken vankilassa viruttuaan hänen tietonsa saatiin tarkistettua, ja huomattiin että Suomen kansalaisuus oli tiputettu ajat sitten pois, ja enää oli jäljellä vain australian kansalaisuus. Mahtoi olla poliiseilla anteeksipyytelemistä. Varmaan hämäsi kun miehen nimi on Kyösti, mutta jätkä hädin tuskin osaa sanaakaan suomea.

En suoranaisesti vihaa Suomenmaata, mutta mielestäni täällä on niin paljon epäkohtia ja puutteita. Inho, tai ärtymys on ehkä parempi sana kuvaamaan suhdettani Suomeen. Tosin puutteita on muissakin maissa, ja aina voikin sanoa että “mieluummin täällä kuin maassa x”, mutta minusta pitäisi osata ajatella mitä täällä on huonosti ja mitä muualla on paremmin. Harmillisen moni suomalainen on kuitenkin maalleen omistautunutta kansaa, eikä edes halua ajatella että jokin olisi huonosti. Tai sitten heillä menee hyvin. Itselläni ei mene hyvin, ja olen hyvin kaukana isänmaallisesta.

Kirjoitin viimeksi 17. Syyskuuta 2007 asunnonhausta, ja nyt aihe on taas tullut ajankohtaiseksi, kun etsimme perheellemme sopivampaa kämppää Jyväskylästä. Kyllä huomaa taas että tytöt saavat asunnon helpommin. Käytiin äsken katsomassa erästä asuntoa tuossa vähän matkan päässä. Asunto on vapaa elokuun alkuun mennessä, ja kuulemma paljon kysytty. Näyttö oli neljältä, ja paikalla oli meidän lisäksemme yksi kahden hengen poikaseurue, toinen kahden hengen tyttöseurue, ja jotain satunnaisia ihmisiä.

Hetken asuntoa ihasteltuamme nämä kaksi nuorta “hyvännäköistä” opiskelijatyttöä rupesivat juttelemaan perussuomalaiselle vuokranantajamiehelle. Hetken viitottuamme kämpästä, kysyin onko talossa pyykinpesukoneelle liitin, ja olihan siinä. Asunto oli oikein kodikas, yli 70 neliöinen, vuokraltaan kohtuullinen, jotain kuusisataa euroa kuussa. Sanoin olevamme kiinnostuneita. Vastaukseksi sain “tytöt ehtivät ensin”. Muut paikallaolijat onnittelivat innostunutta tyttöparia ja lähtivät paikalta. Niin lähdimme mekin. “En olisi halunnutkaan”.

Ihmettelen hirveästi kun mies selitti ensin että kyselijöitä on ollut yhteensä noin 25-30, mutta silti tosta noin vain spontaanisti “löi kaupat lukkoon” tyttösien kanssa jotka vähällä vaivalla (ja todennäköisesti myös tarpeella) sattuivat pelaamaan isännän kanssa pientä silmäpeliä. Asunnon vuokraaja ei yhtään arvioinut kysyjiä, muuten kuin ulkonäön puolesta. Tuli sellainen olo että hän menee enemmänkin makutuntumalla, sen sijaan että miettisi kenellä olisi asunnolle oikeasti suurin tarve. Ei tarvinnut olla kuin hyvännäköinen nainen ja hieman lipevä, niin Matti Vanhasta ulkonäöltään muistuttava mies oli myyty.

En odottanut että juuri me olisimme se porukka joka saisi kämpän, mutta silti vähän kummastuttaa ja harmittaa moinen käytös. Ei se ole mikään sääntö että naispuoliset käyttäytyvät miespuolisia paremmin. En vain ymmärrä miksi mies ei arvioinut pidempään kiinnostuneita, vaan noin vain valitsi porukan näteimmät tytöt asuntonsa asuttajiksi. Tulee mieleen se ehkä (ei-niin-tosissaan kirjoitettu mutta kuitenkin) Asuntoilmoitukset.comin “Yksiö Töölössä opiskelijatytölle”, jossa vuokranmaksu olisi hoidettu sillä että tyttö imuroi vuokranantajan kämpän kerran viikossa alasti vuokranantajan katsellessa. Jotain kiksejä siitä on saatava että asunto annetaan naiselle, ei muuten 80% suosi naispuolisia muuttajia. Pitäköön tunkkinsa!

Tuntuu että tekstipää on mennyt kesälomille. Nyt yht’äkkiä tekstin aihetta ei löydy sitten mistään. Mutta eipä tuo haittaa; kirjoitetaan ajatuksen virtaa. Mitäs tähän päivään kuului? Sisällä tuli taas oltua. Niffu, notComplete, Hupakko, ja Jukka kävivät kylässä päiväsellä. Lotta kääntyi eilen kokonaan itse ympäri, ja teki saman uudestaan tänään ennen nukkumaanmenoa. Tyttö on nyt 9 päivää vaille 3 kuukautta, eli toisinsanoen kaksi kuukautta, ja 22 päivää vanha. Pieni vielä, mutta kasvaa koko ajan. Isin oma tytteli ♥.

Tietokoneilua, virtuaalielämää, musiikkia. Kitaraa olen soitellut yllättävän paljon. Eilen soittelin Diabolical Masqueradia ja Ensiferumia. Tänään lauleltiin illalla vaimon kanssa hevikaraokea. Se on kyllä melkoisen kivaa puuhaa, kun ei tarvitse miettiä miten äänen kiekauttaa ulos.

Mitä hevikaraokesta voi oppia? Vaikka mitä tietenkin! Esim. kuinka laulaa biisi todella päin vittua eikä hävetä yhtään, mutta päissään pitää olla.

Olen ollut ex-Northerin, nyk. Ensiferum-frontman Lindroosin Peten kanssa samassa kassajonossa. Polvet kuitenkin tutisivat sen verran että en sanonut mittään. Enkä ole nimmarimiehiä, joten ei minulla mitään asiaakaan olisi ollut. Olisin ehkä sanonut vain että pidän hänen työstään, mutta se olisi kuulostanut nololta. Nyt Metallimusiikki.netin hevijournalistina voisin ehkä päästä häntä joskus haastattelemaan. Se olisi kunnia, eikä enää tuon tittelin suojassa jännitäkään niin paljoa.

Lutakko Liekeissä 2009 -festivaaleille olen menossa erittäin suurella todennäköisyydellä kuuntelemaan ja haastattelemaan bändejä. Taitaa jäädä (jälleen kerran) ainoaksi kesän festariksi, mutta eipä tuo nyt minua haittaa. Säästyypähän ne vähätkin rahat. Tuskaan haluaisin joku vuosi, mutta tänäkin vuonna kesäkuu on tiukka, ja rahat ovat kortilla (ei siis pankkikortilla, heh, tiedät varmaan sanonnan).

Jos minulta kysyy miten meni Juhannus, vastaan kysymyksellä: “mikä Juhannus?”. En viettänyt tänä(kään) kesänä Juhannusta. Massajuhla, jolla ei ole itselleni (enää) mitään merkitystä. Kokkoja ei keskustan kävelykadulla pahemmin poltella. Autoa ei ole, joten vedenkään äärelle ei voi ajaa. Ja Jyväskylän satamakin on remontissa…

Eipähän tässä sen kummempia. Aloitin tämänkin tekstin epäilyksellä, mutta kylläpä sitä tekstiä vaan tulikin. Se on minussa. Suoni ei ehdy koskaan.