Rollemaa.org

Jälleen satunnaissurffatessani löysin uusia lukemisen arvoisia blogeja. En ole aiemmin ajatellut naisia www-suunnittelijoina, ja olenkin yllättynyt että ihan normaalien naisten ylläpitämien verkkosivujen määrä on lisääntynyt webissä. Edellinen saattoi kuulostaa vähän omituiselle, mutta yritän sanoa että en oikein aiemmin ole osannut ajatella vastakkaista sukupuolta koodaamassa web-kieliä. No, enpä itsekään ole mikään nörtin stereotypia ulkonäöltäni. Ulkonäkö voi pettää, sanotaan.

Linkitin muutamia lukemisen arvoisia blogeja jo ihanan megalomaaniseksi kasvaneeseen alapalkkiini. He saavat linkeistä todennäköisesti referenssiviitteitä, ja huomaavat ennemmin tai myöhemmin mistä uusia vierailijoita marssii. Ei tarvitse linkittää takaisin, mutta tietenkin saa jos tahtoo.

Maanmainio kuiskasi korvaani että uusia kävijöitä on tipahtanut mm. Tuokio.orgista. Yllätyin positiivisesti sekä linkityksestä, että sivustosta. Taas uusi seuraamisen arvoinen uusi blogi. Tustuessani sivustoon, huomasin sen olevan kaunis, ja linkitin takaisin.

Rakkaan Tomin blogin pnuk!in olin jostain kumman syystä unohtanut linkittää, joten lisäsin senkin, pitkästä aikaa. Sama homma Pimeänpelkääjällä. Myös toinen minulle uusi tyttöbloggaja Taappi omistaa kauniin sivuston, joten lisäsin senkin. RSS-lukija on pop, ja tähän väliin mainostan Lifereaa – *nix-users only, of course.

En muista mainitsinko, mutta kirjoitin Metallimusiikki.netiin uuden arvostelun Alestormin levystä Black Sails at Midnight. Last.fm-käyttäjät olkaa niin hyvät ja liittykää Metallimusiikki.netin ryhmään, jos pidätte metallista ja/tai sivustosta ja sen teksteistä.

Kirjoitin aiemmin anoreksiablogikohtaamisista. Blogilistan avainsanojen kautta päätyy aina vain murheellisimpien blogien tekstejä selaamaan. Aina voi kysyä itseltään miksi niitä jää lukemaan, mutta niin se vain on että radikaalimmat ja järkyttävimmät tekstit vetää ihmisiä eniten puoleensa.

Bongasin muutamia synkkiä blogeja, jotka liittyivät aina jollain tapaa masennukseen, mielisairauteen, tai anoreksiasta kamppailuun. Yksi suosikeistani oli “minne menee, mistä tulee”, joka kertoi nuoren naisen (ilmeisesti silti vielä teini-ikäisen) anoreksia- ja masennustaistelusta. Tai no, lukemani perusteella hän oli jo pitkälle luovuttanut. Tuli surullinen olo kun blogi poistettiin yhtenä kirkkaana päivänä. Huomasin sen vasta tänään. Viimeisin merkintä julkaistiin tämän viikon tiistaina. Tässä hieman otteita:

[...] Minulla on kylmä. Minua itkettää.

[...] En itkenyt taaskaan, vaikka sanoin tappavani itseni. Käänsin pääni pois. Pelkään sinua, pelkään ihmisiä, siksi minä jään sisälle. Minun on pakko tehdä piilopaikka itselleni peiton suojaan.

[...] Tahtoisin nousta junaan ja tulla luoksesi. Sanoa että kaikki on hyvin. Halata, mutta en voi. Olen liian suuri. Aivan kun en voi mennä osastolle. He näkisivät vain että olen epäonnistunut. Pyristelen vastaan ja laitan lenkkikenkäni jalkaan, pakko vielä juosta. Tänään ole nkävellyt jo 19 kilometriä. Eikö se riittäisi? Ei se tunnu riittävän. Jalkoihin sattuu. Mutta tämä on pakko tehdä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Tänään unohdin syödä. Tänään minä olen lähempänä sairauden tavoitetta. Sitä nollaa kiloa. Tämä on mahdotonta. Ei kukaan voi painaa nollaa kiloa ja elää? Ei kukaan. Miksi yritän, vaikka tiedän epäonnistuvani?

Ja viestin jälkeen blogi poistettiin jossain vaiheessa. Ehkä hän ei enää jaksanut – kirjoittaa siis, vaikka onkin mahdollisuus että hän ei enää jaksanut muutenkaan. Mutta yleensä tällaiset ihmiset kirjoittavat juuri siksi koska heillä ei ole enää mitään muutakaan. Eivät he kerää sääliä tai huomiota, he vain kirjoittavat henkensä pitimiksi. Tavallaan jättävät viestinsä maailmalle. Minulla ei ole mitään hajua mitä tuolle tytölle tapahtui, mutta tuntuu aika kamalalta ja pelottavalta. Seuratessani hänen blogiaan minulla oli koko ajan pieni toiveenkipinä ja ajatus siitä että pakko edes jonkun pienen asian on joskus mentävä hyvin. Mutta tuntui että hänellä meni koko ajan huonompaan ja huonompaan suuntaan…

Ja näitä vastaavia blogeja on sadottain. Joskus oli juttua siitä onko tällaisten blogien lukija syyllistynyt johonkin kuolemantuottamukseen, kun on vain “sivusta seurannut” toisen ajautumista itsemurhaan. Mielestäni nettiselaajaa ei voi syyttää siitä jos joku tekee itsemurhan. Eikä viesteistä aina selkeästi käy ilmi kaikki asiat. Ja mitäpä näille anonyymeille mitään tavallinen netinselaaja mahtaa.

Aina nämä tällaiset eivät edes kerro selkeästi tekevänsä itsemurhaa, vaan joskus julkaisevat ajastetun merkinnän kuolemansa jälkeen, kuten Päivikirjan tapauksessa. Karmivaa.

Anorexia Nervosa on suhteellisen hyvä black metal bändi, mutta itse konseptissa ei ole mitään hyvää. Selailin blogeja blogilistassa ja jäin lueskelemaan anorektikkojen blogeja jostain kumman syystä. On niin hassua miten heidän tekstinsä aiheuttavat erilaisia tunteita. Ärsyttää, kun kaloreita lasketaan jokaiseen blogimerkintään. Surettaa, kun eivät huomaa omaa kuihtumistaan. Ahdistaa, kun ei voi auttaa. Hämmentää, asiat, joista en tiennytkään aiemmin.

Pistää miettimään, mikä ihme ajaa tuollaiseen. Itsetunto täytyy olla erittäin huono, mielenterveys vaakalaudalla, ja minäkuva täysin vääristynyt. Tietyllä tapaa ei ihmekään, sillä televisio ja media on täynnä näitä huippumalli haussa -juttuja ja muuta kuraa, jotka pyrkivät naisen täydellisyyteen (tosin mieskin voi sairastaa anoreksiaa, mutta se on paljon harvinaisempaa, koska tyypillinen mies ei katso ulkonäköään kuin nainen). Kaikista hassuinta ja oudointa on se, että yleensä nuo ihmiset ovat sellaisenaan kauniita ja tavallisia. Jokin heidän menneisyydessään kokema raaka henkinen väkivalta tai muu vastaava on aiheuttanut itsetunnon rajun alamäen ja minäkuvan vääristymän… masennus liittyy anorexiaan erittäin paljon.

Nimeltämainitsematon tuttu kärsii alkaneesta anoreksiasta tai ainakin vähintäänkin minäkuvan rajusta vääristymästä. Aina tulee linkkejä sivuille, joilla esiintyy liikalaihoja naisia, ja sitten perään voihkaisuja “kunpa olisin tuollainen”. Tämä googlella löytyvä kuva kertoo mitä anoreksiatapauksissa vääristynyt minäkuva todella on. Minusta peilissä näkyvä tyttö on ihan söpö tuollaisenaan. Suorastaan ärsyttää se laihuuden ihannointi.

Hoitamattomana anoreksiaa sairastavat kuolevat lopulta melko varmasti. Anorexia nervosa on erittäin vaikea ja vakava syömishäiriö, johon syvälle joutuneen on todella vaikea päästä pois – ainakin yksin.

Muistan erään rinnakkaisluokkalaiseni yläasteelta, joka kävi myös samaa lukiota. Nimen olen jo unohtanut, mutta näin häntä joka päivä. Muistan hänen luonteensa, kovin ujo ja hiljainen, myös ääneltään. Hänellä ei ollut paljoa kavereita, ja näin häntä usein omissa oloissaan. Yläasteella hän oli ihan tavallinen tyttö, mutta lukiossa huomasin hänen laihtuneen. Pian huomasin hänen laihtuneen rajusti. En saanut silmiäni irti niistä luisista sormista, jotka näyttivät äkkiseltään katsottuna yhtä paksuilta (vai pitäisikö sanoa ohuilta) kuin kynä jota sormet pitelivät. Farkut eivät enää näyttäneet hyvältä hänen jaloissaan, sillä ne tuntuivat koko ajan tippuvan hänen päältään. Tuntui ettei vaatteiden alla ollut enää paljoa mitään muuta kuin luuhenkari. Hän näytti aaveelta, ja minua pelotti. Äänikin tuntui kuihtuneen entisestään.

En tiedä mitä tytölle kuuluu nykyään, häntä ei ole näkynyt. En vain ymmärrä. Surettaa ja hämmentää. Joku auttakaa näitä ihmisiä.

Olen tässä pitkin päivää lueskellut muiden blogien lisäksi ihmissuhdeblogeja, joissa puidaan suruja ja murheita pettämisestä ja seurustelusuhteen kariutumisista. Tekstit vetivät jostain syystä mielenkiintoni, joten päätin ottaa asiaan kantaa. Mielestäni pettäminen on henkisen puolen kamalimmista asioista, joita puolisolleen voi tehdä. Inhoan pettämistä, valehtelemista ja kaksinaamaisuutta. Minulla ei ole asiasta paljon käytännön kokemusta, joten minun sanomisiani ei kannata ottaa tosissaan, jos sinulla on asiasta kokemusta. Kerron vain oman näkemykseni.

Pettäminen on asia, jota en pysty katsomaan läpi sormien, vaikka se tapahtuisi kaverilleni tai kaverin kaverille. Saan pettäjästä yleensäkin todella huonon kuvan, eikä kuvaa muuttumaan hyväksi enää kovin helposti. Moni petetyksi tullut miettii päänsä puhki miten näin pääsi käymään. Tunteet vaihtelevat vihasta, suruun, surusta masennukseen. Mielestäni avoimuus on avaintekijä suhteessa, jos ei ole tarpeeksi avoin voi tulla ongelmia. Runsas kanssaeläminen ja jutteleminen edistää hyvää suhdetta. Suhteessa saa olla tietynlainen vapaus, mutta kummankin pitäisi tietää missä toinen menee. Itse tiedän aina missä vaimoni on, kuten myös hän missä minä olen. Avoimia ja rehellisiä pitää olla.

Lueskelin tuossa Petetty, jätetty, hyljätty-blogia mielenkiinnolla. En osaa kuvitella miten itse toimisin tuossa tilanteessa. Myötätuntoni on miehen puolella, mutta ihmettelen myös montaa asiaa koko suhteessa. Sain käsityksen että tällä parilla on ollut jokseekin avoin ja sitoutumaton seurustelusuhde, vaikka se ei tekstistä suoraan käykään ilmi. Ihmettelen yleensäkin sitä että miksi seurustelusuhteet tai ylipäätään suhteet usein ajautuvat eroon. Sen ymmärrän jos suhde ei vain toimi ja erotaan, mutta sitä en että ollaan vuosia tai jopa kymmeniä vuosia yhdessä, ei mennä kihloihin tai naimisiin ja eräänä päivänä vain petetään ennen kuin edes keskustellaan koko suhteesta, tai mitään muutakaan. Tuntuu että suhde on silloin aika hataralla pohjalla. Ei seurustelusuhteen tarkoitus ole se että kumpikin saa tehdä mitä huvittaa, vaikka ollaankin yhdessä.

En ymmärrä sitäkään seuranhakupolitiikkaa, että ei haeta koskaan vakinaista suhdetta, vaan tarkoituksella etsitään itselle kumppani vain tietyksi aikaa, ja sitten dumpataan. Eikö se riko ihmisiä? Mitä järkeä on olla edes sen hetken (oli se sitten kuukausi tai vuosi tai vuosikymmen) yhdessä, jos tarkoituksella tieten tahtoen aikoo erota joskus? Minulla on omat näkemykseni näistä asioista. En ymmärrä yhtään irtosuhteita, seksisuhteita, vaikka se olisi kummallekin osapuolelle “ok”. Seksiä ei voi harrastaa tunteettomasti, vaan aina jää muisto ja tunne ihmisestä sisimpään, vaikka sitä kuinka yrittäisi kieltää.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat seurustelleet vuosia ja vuosikymmeniä, jopa perustaneet perhen ja hankkineet lapsia, mutta eivät ole edes kihloissa. Eli lain mukaan eivät ole edes mies ja vaimo. Minä en näe tässä mitään järkeä. Ihan kuin pelättäisiin olla “oikeasti” yhdessä. Kyse ei ole siitä että pitäisi “todistella” sormuksella liittoa, ei, tuo menee vain mielestäni jo vähän yli. Monet suomalaiset pelkäävät sitoutumista. Ihan kuin joutuisi luopumaan jostakin. Tietenkin siinä on sitäkin, mutta itse tykkään ajatella että se ei ole luopumista, vaan uutta ja ihanaa sisältöä tuomista omaan elämään.

En ymmärrä myöskään seuranhakua baarista. Sitten aamulla valitetaan miten ei muista illasta mitään ja miten tuli pantua rumaa tanttaa. – - – Nyt katkesi ajatus, mutta eiköhän tässä tullut jo pääpiirteittäin kaikki mitä halusin tuoda julki.

Lukiessani isäni uutta blogia, tajusin etten ole itseltänikään kovin usein kysynyt hänen pohtimaansa kysymystä: Miksi kirjoitan blogiin? Tästä tullaan tietysti määritelmään, johon isänikin ensimmäisenä päätyi: Mikä on blogi? Olen kyseiseen kysymykseen jo vastannut varsin tyhjentävästi, mutta en jostain syystä löytänyt vanhaa määritelmääni reilun seitsemänsadan blogiviestin tietokannastani, vaikka kuinka yritin etsiä. Niinpä vastaan siihen nyt uudestaan.

Tietysti jokainen voi määritellä blogin haluamakseen, mutta itse tykkään ajatella että blogi on nettipäiväkirja tai mielipidepalsta, jolla tuodaan esille omia mielipiteitä, ajatuksia, kertomuksia ja kokemuksia omasta elämästä omaan tapaan ja tahtiin kirjoittamalla. Blogi tulee sanasta/sanoista web log/weblog, joka tarkoitti alunperin muistaakseni henkilökohtaista lokikirjaa, johon kukin tallentaa mitä huvittaa – tosin usein sisältö on laajalti tekstipainotteista. Nykyään on myös ilmiö, jota sanotaan tumbebloggaamiseksi/tumbeloggaamiseksi. Tumbeblog on kuin blogi, mutta rajusti karsittu ja tiivistetty sellainen. Tumbelogissa julkaistaan lähinnä lyhyitä sattumuksia, lausahduksia, kuvia, tai videoita. Teinpä itsekin tunnuksen joskus viikkoja sitten, mutta en pahemmin innostunut ideasta. Onhan minulla Rollemaakin.

Ja sitten se pääkysymys. Kirjoitan blogiin, koska ainoa ja tärkein harrastukseni on tietokoneet, ja tietokoneella ollessa kirjoittaminen sujuu nopeiten ja vaivattomimmin. Kirjoitin pienenä monta päiväkirjaa täyteen tekstiä, silloin kun ei ollut mahdollisuutta vielä kirjoittaa nettiin. Blogi on vähän kuin jatketta päiväkirjoilleni, tosin hieman pinnallisemmalla tasolla. Koko maailmalle en rupea kertomaan esimerkiksi seksielämästäni, ihmisuhteistani, tunteistani, tai muusta vastaavasta avoimesti, vaan enemmänkin tuon ajatuksiani kaiken kansan luettavassa muodossa julkisuuteen. Tietenkin kerron paljon itsestäni, kuulumisistani, ajatuksistani, ja tavoistani, mutta nämä asiat saisi tietää kysymällä kuka vain utelias ihminen joka tapauksessa.

Lisäksi pidän kirjoittamisesta valtavasti. Kirjoittaminen on kivaa! Kirjoittaminen kehittää sanavarastoani ja verbaalisia kykyjäni aina vain lisää ja lisää. Ihmisen mieli ei muista kaikkea, joten on hyvä joskus kirjoittaa asioita ylös. Aina on sitten kiva muistella mitä tulikaan tehtyä vuosia sitten. Rollemaassa on jo kolmen vuoden elämää lähes päivittäin kirjoitettuna ja kuvattuna. Vielä toista vuotta lukiossa ollessani, lokakuun 5. päivä vuonna 2006 kirjoitin seuraavasti:

Voisin yhtä hyvin kirjoittaa pelkkää Lorem Ipsumia. Ei ketään oikeasti kiinnosta. Mutta asioita on silti hauska kirjoittaa. Joskus ajatuksien purkaminen tekstin muotoon helpottaa. Varsinkin masenuksessa kirjoittaminen on pelkkää terapiaa.

Koska 99% netin käyttäjistä haluaa vain lukea, tuottamatta itse sisältöä, niin bloginpito voi olla yhtä antoisaa kuin foorumit – tarjota luettavaa ilman foorumien negatiivisia puolia, joista eittämättä ikävimpiä on milloin mistäkin lauseesta yhtäkkiä hulluna suuttuminen, niin että sisällöntuottaja ei välttämättä edes tajua mikä sen aiheutti. Toisinaan olen suomalaisia keskustelupalstoja lukiessani tuuminut, että onkohan meillä suomalaisilla jotain synkkää piilovihaa sisimmässä, kun erittäin yleisesti jo yksi lause tuntemattomalta nimimerkiltä aiheuttaa mitä masentavimpia vastauksia, joissa toista nimitellään lievimmilläänkin tyyliin “sinä ja kaltaisesi tyhmät idiootit” jne.

Olen myös huomannut vastaavanlaisia ilmiöitä. Monesti huomaan blogiani suositellessani vähemmänkin tuntemattoman sanovan “kyllä minä tuota olen seurannut jo vuosia” tai muuta vastaavaa. Hassua huomatta että blogia lukee niin moni ihminen, vaikka blogmasterista ei tunnu yhtään siltä. Johtuu ihan juuri siitä syystä että 99 prosenttia kävijöistä ei jätä vierailustaan minkäänlaista jälkeä. Tosin ei saa odottakaan kaikkien kommentoivan, mutta pienkin kommentti tuo aina iloa sisällöntuottajalle – tosin ei silloin jos kommentti on äärimmäisen negatiivinen/negatiivissävytteinen. Tuo lauseiden väärin käsittäminen ja jostakin suuttuminen on minunkin kohdallani ollut harmillisen yleistä, nyt kun ajattelee menneitä vuosiani bloggajana/kirjoittajana. On sitä muunkinlaista häirintää koettu.

Yhdessä vaiheessa jopa suljin blogini kokonaan yleisöltä, koska en enää kestänyt niitä haukkumisia ja tärkeilijöitä, jotka tuntuivat tietävän miten on parempi elää tai tehdä asioita. Avasin kuitenkin blogini uudestaan viime vuoden loppupuolella, 17. marraskuuta 2008:

Miksi avasin blogin uudestaan kaikkien nähtäville? Koska silloin kun se oli suljettuna ei yht’äkkiä ollut samanlaista motivaatiota kirjoittaa. Lopulta lopetin kirjoittamisen kokonaan. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta jotenkin on luontevampaa kirjoittaa kun tietää että enemmän kuin pari ihmistä tulee tekstiä lukemaan. Jotenkin sitä odottaa pientä kommenttia tai edes pientä vaikutusta jonka teksti saattaisi lukijassaan aiheuttaa.

Pyrinkin aina että kun julkisesti kirjoitan niin olen mainitsematta nimiä tai kohdistamatta (varsinkin negatiivisia asioita) kenenkään ihmiseen tai lähipiirini sisällä olevaan ryhmään. En halua eikä ole koskaan ollut tarkoitus loukata ketään tai mitään kirjoituksillani. Kirjoitukset ovat lähinnä itselleni ja niille ketkä ovat kiinnostuneet tekemisistäni ja aikaansaannoksistani. Julkaisen blogissani päiväkirjamerkintöjen lisäksi vapaa-ajan töitäni ja ansioitani, tietokonejuttuja, arvosteluja, kannanottoja (kuten tämä), uutisia, valokuvia, tarinoita ja jopa runoja. Bloggaaminen ja kirjoittaminen on yksi ainoa kehittävimmistä ja tärkeimmistä harrastuksistani, josta en aio luopua.

Aamun internetsivuja selatessani löysin järkyttävän itsemurhabloggauksen livejournalista. Tapauksesta tekee järkyttävämmän fakta että juttu on tapahtunut alle viikko sitten, aivan äskettäin. Vetää sanattomaksi. Tuli hämmentynyt, surullinen ja hieman ahdistunut olo. Tähän se masennus pahimmillaan johtaa ja sen takia ihmisten pitäisi ottaa yleisesti ottaen masennus vähän vakavammin.

Tämä viimeinen Päivikirjan teksti on jäähyväistenjättö maailmalle. Tätä lukiessanne minä olen kuollut, jollei mikään mene pahasti pieleen.

En enää masennusta varsinaisesti sairasta (BDI-pisteet tippunut ajat sitten alle kymmeneen – yli 40 on hengenvaarallinen masennus, minulla oli pahimmillaan 39-40), mutta osa minusta ymmärtää tuota ihmisparkaa. Itse olen sen verran herkkä ihminen että melkein kyynelhän tuossa tuli lukiessa. En tiedä miksi edes luin kun tuli sen verran huono olo asiasta. Tekstissä sanotaan mm. “Suomeen muutto on silti yksi laukaiseva tekijä”, mikä ei ole oikeastaan mikään yllätys. Lukemani ja kuulemani mukaan Suomi on masennus- ja itsemurhatilastojen kärjessä, sanotaanhan että Suomi on mm. kallein, kateellisin ja masentunein tanner.

Lisätty 18.12.2008 kello 01:52: Huomasin että merkinnät oli 5.12. asti poistettu. Merkintä oli kirjoitettu 15.12. jolloin itsemurhan oli määrä tapahtua… ilmeisesti omaiseet poistaneet tai jotain vastaavaa. Ihan ymmärrettävää. Vahvistaa sitä olettamusta että tapaus oli täysin aito. Niille ketkä eivät merkintää kerinneet lukea niin siinä oli lähes kymmenen A4-sivun verran erittäin yksityiskohtaista tekstiä itsemurhan suunnittelemisesta ja järjestelemisestä ja synkkääkin synkemmistä ajatuksista noin parin viikon ajalta. Kyseessä oli nelikymppinen yksinäinen naishenkilö.

Viaston Riku – vanha ystävämme – otti kommenttini pienestä osasesta vaarin ja päätti heti kirjoittaa merkinnän kertoakseen syyn siihen miksi ei ole viime aikoina kirjoittanut mitään:

Olen elellyt kirjoittamisen kanssa tilassa, joka koostuu pääosin väärinymmärretyksi tulemisen pelosta. Kirjoitan minä mitä tahansa, näen jokaisessa sanassa liian monia merkityksiä ja pelkään, että se mitä tarkoitan, ei välity.

Syy miksi itse päätin vastata Rinkun merkintään on selkeä: Olen itsekin kärsinyt vastaavasta asiasta tämän vuoden touko-kesäkuussa (jolloin muunmuassa luulin lopettavani bloggaamisen kokonaan), tosin ehkä vielä hieman vainoharhaisemmalla tasolla. Toinen syy on vähintään yhtä selkeä: Minulla on nyt se kaipaamani kirjoitusinto, josta ei pääse eroon muulla tavalla kuin kirjoittamalla. Joten kirjoituksia tulette näkemään. Väärinymmärretyksi tulemisen pelosta ja innottomuudesta on miltei päästy; Rolle on entisensä.

Löysinpä tässä blogilistalta blogin, jolla käsitellään hyvinkin paljon samoja asioita kuin minun blogissani nykyään – tosin ehkä paljon synkempää tavaraa. Mutta silti liippaa läheltä. Lisäsin Blogilistan suosikkeihini.

Lopuksi vielä pyyntö: vihapostien (hatemail) kirjoittajat voisivat vastaisuudessa lähettää kiukuttelunsa (sarjassamme “tappasit vitun kusipää ittes äläkä vittu ruikuta”) kommenttiosastoon vaikkapa anonyymina jos eivät muuten halua henkilöllisyyttään paljastaa. Ymmärrän kyllä sen, haluanhan itsekin olla anonyymi. Eikä tätä blogia ole mikään pakko lukea jos se herättää niin suurta ärtymystä. Yhdestä vittuiluun tekaistusta osoitteesta lähetettiin jopa messenger-pyyntö. Valitan, en hyväksy meseen sellaisia, jotka voisivat haukkua minua vielä lisää. Muutenkin masentaa.

Miksi suurin osa ellei kaikki Blogilistan luetuimmista ovat muoti-, kenkä-, taide-, tai neuleblogeja? Ymmärsinkö oikein vai ovatko palvelun käyttäjistä enemmistö naisia? Kirjoittajistakin näyttää päällisinpuolin katsottuna olevan 90% naispuoleisia henkilöitä.

Otetaanpa esimerkiksi Nelliinan vaatehuone joka oli tänään puolenpäivän aikaan kolmanneksi luetuin blogi. Onhan noita hepeniä ihan kiva katsoa nätin tyttösen päällä, mutta muuten blogilla ei ole minulle mitään annettavaa. Tällaiset blogit eivät ole kovin tasa-arvoisia, sillä vaatevinkit ovat yleensä vain ja ainoastaan naisille tai miehille ketkä tykkäävät pukeutua hamosiin. Totta kai olisi kiva lukea blogia jossa esitellään vaatteita ja kerrotaan ostopaikkoja, mutta itse ainakin tykkäisin jos vaatteita olisi miehillekin. Jos oikein ilkeitä ollaan niin tällaista bloggaamista voisi sanoa sukupuolisyrjinnäksi.

Näiden asioiden takia ihmettelenkin miksi kyseiset blogit ovat niin suosittuja? Johtuuko se todella siitä että blogilistan käyttäjät ovat pääosin naisia? Aiemmin oletin kyllä että enemmistö Internetin käyttäjistä on miehiä, voi olla että se on nykyään toisin päin. Tai voi olla, että miehet käyttävät blogilistaa vähemmän. Ja toisaalta – niin moni blogi on vielä listaamatta.

Ei minulla mitään näitä aiheita vastaan ole, mutta olisi mukava tuhansiamiljoonia blogeja selatessa löytää jotain muutakin luettavaa kuin villapuserot ja nahkakengät – nämä aiheet eivät nimittäin ainakaan minua kiinnosta ihan niin paljon kuitenkaan…

Mustikkasoppa.net sai toisen version, joka ristittiin Päkäksi. Piirsin itse lampaan ääriviivat, mutta Veera hoiti ulkoasun lopun grafiikan itse, vaikka kerroinkin omia mielipiteitäni välissä. Koodasin suurimman osan WordPress -teemasta helpottaakseni Veeran urakkaa. Täytyy sanoa että lopputulos on ihan hieno. Jos ulkoasua ei vielä näy, se tulee voimaan pian.

Xampp on muuten kätevä apache, joka on helppo asentaa lokaaliksi tietokoneelle. Paketti sisältää uusimmat php:t ja mysql:t ja tietokannan voi luoda omalle tietokoneelle. Tämä mahdollistaa esimerkiksi juurikin WordPress -teemojen tekemisen omalla koneella ja muidenkin php-/mysql/tms-scriptien ajamisen.

Blogilistan sivusto uudistui hiljattain ja vanha random.php päivittyi muotoon blogilista.fi/satunnainen, mikä on paljon tylsempää. Minusta oli paljon kivempi päästä linkistä lukemaan suoraan satunnaista blogia. Tämä muutos tekee pienestä oppaastanikin hyödyttömän. No, ei voi mitään. Asiat muuttuvat.

Mikä tekee blogista suositun? No juttujen kiinnostavuus, ehkä kirjoitustapa ja jotkut muut pienet tekijät. Mikä tekee blogista kiinnostavan, mitkä jutut ovat kiinnostavaa luettavaa? Veikkaisin että kaikki pitävät ainakin viihdearvosteluista (elokuvat, tavarat, media, laitteet), elämän tapahtumista, uutisista. En täysin ymmärrä mikä tiettyjen ihmisten elämässä kiinnostaa, mutta monet meistä ovat uteliaita ja haluavat tietää mitä toiselle kuuluu. Jos olisin joku muu, lukisin itsekin varmasti tätä blogia sen mielenkiintoisuuden takia. Uudet, pelottavat, hämmästyttävät, ihmeelliset ja järkyttävät asiat vetävät ihmisiä puoleensa. Erikoisuus tekee myös tekstistä mielenkiintoista, kuten myös omaperäisyys. Monipuolinen kirjoittaminen kiinnostaa myöskin lukijoita. Ja mitä useammin blogi päivittyy, sitä enemmän se kerää kävijöitä. Tietysti myös ulkoasu on aina plussaa.

Minua kiinnostaa lukea blogeja, joissa on

• monipuolisuutta,
• kuvia,
• viihdettä,
• kannanottoja, mielipiteitä,
• ajankohtaista asiaa,
• kohtalainen tai hieno ulkoasu.

Minua kiinnostaa hyvin vähän tai ollenkaan blogit, joissa

• joka ikinen merkintä käsittelee esimerkiksi neulontaa tai neulomista,
• joissa puhutaan omista vaatehankinnoista fanaattiseen sävyyn,
• keskitytään ainoastaan yhteen ja ainoaan asiaan tai aiheeseen,
• ei oteta lukijaa huomioon,
• ei oteta kantaa mihinkään,
• ilmaistaan löyhästi omia mielipiteitä muuhun kuin asiaan joka kirjoittajaa kiinnostaa,
• kirjoitetaan epärikkaasti tai mielikuvituksettomasti.

En väitä että minun blogini olisi täydellinen, mutta itse en juuri jaksa lukea neuleblogeja tai tietyn aiheen blogeja (kuten purjehdus-, matkailu-, tai ruokablogeja). Niitä kun tuntuu lyötyvän netistä ihan liikaa.

Olen huomannut että blogini kerää kävijöitä aika urakalla. Rolleweb.netin romahtamisen myötä tosin kävijämääräkin on romahtanut noin kymmenesosaan siitä mitä se oli joskus. Oli aikoja kun täällä kävi huipussaan jopa 2000 uniikkia kävijää per päivä (silloin kun sivut olivat sen 5 vuotta saunalahden palvelimella), nykyään ehkä 200. Kuitenkin, Rollemaa muuttuu imukupiksi aina kun julkaisen uuden viestin. Haluaisin joskus tietää ketkä kaikki tätä lukevat. Olisi kiva jos näkisi kävijän kasvot online-sivulla. Saa aina yllättyä kun joku kertoo että on lukenut blogiani vuosia (“salaa”) kommentoimatta ikinä yhteenkään merkintään. Mutta eipä se minua niin haittaa. Minulla on pakottava tarve kirjoittaa. Rakastan kirjoittamista ja aion jatkaa sitä niin pitkään kuin mahdollista.

Olin tuossa kuopassa ja huomasin sielläkin viittauksia tuohon kohuttuun Silverbackin kolmiulotteiseen taustaefektiin. Kävi ajatus että voisin itsekin hyödyntää tätä muotihuipennusta ripottelemalla hieman lisää lehtiä ulkoasuun. Tulisihan siitä hieno, mutta ei välttämättä jaksa säheltää CSS-haxeja IE:lle PNG-kuvien takia, se on niin rasittavaa puuhaa.

On muuten kadehdittavan hieno sivu tuo Silverback, vaikka onkin vain kurja ilmoitusluontoinen esimerkki. Pidän kyllä mahdottomasti tuosta kolmiulotteisuudesta ja moderneista väristä. Tuo gorillakin on jotain niin nättiä. Mukavaa kun CSS kehittyy ja syntyy uusia oivalluksia. Päätinpä minäkin nostaa ääneni tämän asian suhteen.

Aivoni ovat mielenkiintoisessa vireessä ja minulle napsahti ajatus että leikkiä blogilistan maagisella random-nappulalla ja hakea kymmenen täysin satunnaista lausetta täysin satunnaisesta blogista ja nähdä mistä muut kirjoittavat. Ilo alkakoon:

Lisää kevyttä lukemista: Karsten Alnaesin Kiihkon aika. Euroopan historia 1600-1800, jossa raskaus johtui ihan puhtaasti sivumäärästä:teksti itsessään oli suurimman osan aikaa turhankin heppoista

Kuulostaa jonkinlaiselta kirjablogilta. Kiintoisaa.

Naamiasiasun takana piileskelee yhä uusin perheenjäsenemme, työnimeltään Ötsky. Eilen kävimme kurkistamassa Ötskyn salaiseen kammioon ja siellähän tuo vilkutteli ja potki seiniä (vähissä on aktiviteetit).

Ei mitään hajua mistä kyseinen lainaus tai edes viesti kertoo.

Onkos teillä ideoita miten asustaisin tämän mekon? Siis ei, nämä kuvat eivät ole vaihtoehdot, mutta tuollaista mekkoa en ole koskaan käyttänyt/omistanut, joten en tiedä miten asustaisin sen.

Vaateblogi ilmeisesti. Näitä vastaavia on ihan älyttömästi. Itseäni ei paljoa kiinnosta…

Kehnon alun jälkeen Turska-parivaljakko selvisi Gold Fleettiin jatkamaan olympiataistoa Niksun&Hekan kanssa.

A-haa, purjehdusblogi. Tylsää.

Amerikassa suositun reader-response-teorian eräs näkökulma on, että lukiessa ihminen luopuu vapaaehtoisesti hetkeksi omasta tajunnastaan ja persoonastaan, joiden tilalle hän kirjan kautta omaksuu kirjoittajan tekstistä välittyvän tietoisuuden.

Lisää kirjablogeja. Näitäkin näyttää olevan kuin sieniä metsässä.

Tutkin koko eilisen päivän Todd Bentleytä ja Lakelandin herätystä. Siitä huolimatta näkemykseni on tietysti vielä vajavainen ja keskeneräinen.

Ei mitään hajua. Jouko Piho -nimisen herran blogi?

Hyvää yötä, hyviä unia, enkeliunia, kauniita unia! Ja unipupua odotellessa voi vaikka miettiä miksi ihastua useimmiten sellaisiin ihmisiin, joita ei voi saada. Kai.

Pelkän lainauksen perusteella kuulostaa epätoivoisen teinin blogilta (en väitä ettenkö itse olisi sellainen), mutta en mene mistään takuuseen.

Nyt lumi on jo sulanut takapihalta ja huomenna pääsee taas laittamaan pihaa ja kukkapenkkejä.

Näyttäisi tavallisen aikuisen (ehkä perheellisen) naisen (neule-)blogilta. Ei mitään minua kiinnostavaa asiaa.

Vaikka sain jo painonvartijoitten dieetillä pienennettyä annoskokoja ja nyt tuntuu siltä että annoskoot pienenee entisestään. Tulen kylläiseksi hyvin kohtuullisilla ruokamäärillä.

Kuulostaa perushöttö-/dieettiblogilta. Hohhoijaa.

Sain aikaiseksi kaikkea muuta paitsi lukemista. Kiireiseen viikonloppuun sain mahdutettua kuitenkin (lukemista niin paljon tärkeämmät).

Outo/tavallinen elämäblogi/päiväkirja. Kirjoittajalla näkyy olevan iPod Touch, respect!

Mitä tästä opimme? Tylsiä (sisäpiirin) neuleblogeja löytyy enemmän kuin laki sallii. Samoin kirjallisuusblogeja. Löytyy myös paljon blogeja joihin ei ole kirjoiteltu vuosiin / on kirjoitettu kerran kuussa. Suurin osa käyttää blogspottia tai bloggeria. Yhyy!!

Harvinaisen hyvin sanottu ja harvinaisen hyvin uppoaa omaankin tilanteeseeni. Niin paljon sattuu ja tapahtuu että sanoista ei tahdo muotoutua lauseita.