Rollemaa.org

Tämä lapsuutta, vanhempia, ja vanhempien eroa käsittelevä ajatus on todella pitkä. Ota mukava asento…

Pitkäaikainen unettomuuteni on liittynyt ehkä eniten siihen että ajatuksenjuoksuni on liian kova. Osaa ja arpaa asiaan on myös kesällä, helteillä, tietokoneella, elokuvilla, irkillä, Linuxilla, ja pelkästään sillä että tykkään yön rauhasta, ja – täytyy myöntää – valvomisesta. Mutta kuitenkin, vaikka menisin petiin jo yhdeksältä, uni ei tule koska päässä on liikaa ajatuksia. Aivan kuten tänäkin yönä.

Ajattelijat masentuvat helpoiten, sanotaan. Einsteinkin sairasti masennusta, sanotaan. Liekö jutuissa perää, mutta niinhän se menee että kun ajattelee liikaa, tuppaa ajattelemaan myös maailman pahuutta, ikäviä asioita. Ja kun resurssit eivät riitä vastaamaan kysymykseen miksi asioita tapahtuu, melankolia on väistämätöntä.

En ole kuitenkaan surullinen tai masentunut usein öisin ajatellessani. En nytkään. Enemmänkin olen ehkä juuri melankolinen, maksimissaan. Toisaalta jokunen yö olen kyyneleenkin tirauttanut, oli kyse sitten onnesta tai surusta. Olen melko herkkä ihminen, ja näytän yleensä tunteeni minua lähellä olevan asian tullessa ajankohtaiseksi. Jos en muille, niin itselleni, tai tyynylleni, varsinkin öisin ajatellessani.

Lähdin kirjoittamaan ajatuksiani taas ylös, vaikka tiedän että myöhäiseksi menee… Lotta herää usein yhdeksän ja kymmenen välissä, jolloin en luonnollisestikan ole virkeimmilläni nukuttuani sen 2-4 tuntia. Venähtäneillä päiväunilla otan sitten aina univelkaa kiinni. Se ei ole kovin hyvä asia, mutta parempi sekin kuin kerätä tahallaan tai vahingossa viikon univelat ja nukkua niitä sitten monen päivän pätkissä pois.

Tänä yönä mietin jälleen vanhempieni eroa. Ei se mikään salaisuus ole, joten voin aivan hyvin täälläkin purkaa ajatuksiani. Vaikka pyrin kirjoittamaan paljastamatta mitään intiimejä tai syvempiä salaisuuksia, haluan silloin tällöin purkaa hieman tuntojani. Onhan kirjoittamisharrastukseni aina ollutkin eräänlaista terapiaa itselleni, pikkupojasta lähtien, tiedostin sitä suoraan tai en.

Tänne en ole mielestäni koskaan kirjoittanut nimellä tai mitenkään suoraan kenestäkään henkilöstä mitään, ja niin pyrin tekemään jatkossakin. En kaipaa ongelmia, enkä halua joutua väärinkäsitysten uhriksi, ja siksi olenkin ollut varovainen Internetiin julkaistaessa. Nyt kuitenkin täytyy sen verran avata sanaista arkkuani asiasta, ja kannanottoa eroamisista ylipäätään… toivon ettei kukaan tästä loukkaannu, sillä siinä mielessä en tätä tekstiä todellakaan kirjoittanut. Tämä on vain yksi lapsen näkökulma vanhempien erosta, ja samalla jonkinlainen muistelma lapsuudesta ja vanhemmista.

En muista paljoakaan mitä omassa lapsuudessani tapahtui ennen kuin pääsin peruskoulusta. Ennen kuin täytin 15-vuotta, melkein kaikki lapsuudestani on unholassa. Muistan yksittäisiä tapahtumia sieltä täältä, mutta en oikeastaan niitäkään ennen kuin selaan lapsuuteni valokuvia – joita niitäkin on valitettavasti vain muutama hassu. Kuvia on tosin enemmän isäni luona, mutta niitä ei ole tullut katsottua läpi, eikä muunnettua digimuotoon. Omalla koneellani lapsuuskuvia on yhden käden sormilla laskettava määrä.

Tämä kertoo siitä että lapsuuteni oli melko tasapaksu. Ei ollut huomattavaa määrää ongelmia tai vaikeita hetkiä, mutta ei myöskään mitenkään liikaa hyviä hetkiä. Omia asioitani en juurikaan siis muista, mutta muistan melko hyvin millaiset vanhemmat minulla oli siihen aikaan.

Pidin aina äitiä ja isää jotakuinkin mallivanhempina. Synnyin kristilliseen kotiin, jossa vallitsivat hyvät arvot ja vanhempieni kasvatusperiaatteet olivat esimerkillisiä. Isäni oli absoluuttisen raitis – ja on edelleen -, ja äitini koko perheestä ja lapsista huolehtiva ja kotiruokaa tekevä miltei täydellinen kotiäiti. Nyt kun jälkeenpäin miettii, en pannut merkille sitä että riitoja olisi ollut kovinkaan usein, ainakaan en kuvitellut niin. Oli miten oli, riidat olivat täysin perinteisiä avioliittoon kuuluvia “töyssyjä”, ja muistan heidän myös usein sopineensa riitojen päätyttyä.

Isäsuhde minulla ei ollut koskaan mitenkään kehuttava – tähän päivään asti. Pelkäsin omaa isääni pitkälle teini-ikään asti, johtuen varmaankin hänen temperamenttisuudestaan, ja minun herkästä luonteestani. Lopulta en uskaltanut kysyä häneltä mitään, koska pelkäsin hänen ärähtävän. Lopulta en halunnut “häiritä”. Emme harrastaneet yhdessä mitään, emme pelanneet palloa, emme juurikaan käyneet missään. Toisaalta, tietokoneita harrastimme molemmat, mutta se tavallaan tuli siinä heittämällä. Olihan meillä tietokoneita jo silloin kun olin vielä pieni vauva. Jotain kertoo kuitenkin se, että herkimmistä asioista – niistä joista “miehet eivät puhu” -, ja ihan muistakin, keskustelimme 90-luvulla sähköpostin välityksellä. Sen muistan hyvin. Huoneesta toiseen lähettelimme toisillemme sähköpostia.

Joka tapauksessa, olen aina ajatellut että minulla on parhaita isiä mitä voi saada. Isäni ei ollut väkivaltainen, eikä tosiaan juonut, osasi pitää kuria ja rajoja, ja oli sellainen turva ja kallio. Muistan hyvin sen turvallisuuden tunteen kun isä soitti kitaralla tuutulaulua istuen legopakin päällä, ja silitti päälakea juuri kun olin nukahtamaisillani. Olisinko ollut viisi- tai kuusi-vuotias.

Nykypäivänä minulla on parempi suhde isääni kuin koskaan aikaisemmin. Tulemme yllättävän hyvin juttuun. Aina kun käyn isän luona, ajantaju menee jutellessa. Olen erityisesti tykännyt siitä että pystymme puhumaan vaikeistakin asioista. Ja puhumaan ylipäätään. Kun muistelee ja vertaa siihen aikaan kun ei oikein juteltu.

Perjantaina kävimme perheeni ja isän ja hänen uuden vaimonsa kanssa rannalla ja uimassa. Houkuttelin isänkin uimaan, sillä en ole tainnut kertaakaan elämässäni nähdä hänen uivan Suomen vesissä. Jos olen nähnyt, en ainakaan muista. Isällä meni hetki ennen kuin pääsi kokonaan veteen, mutta sentään ui. Silloinkin muistoja palasi pintaan, ja kerroinkin hänelle että muistan nyt miten opetit minut uimaan, että täytyy olla jatkuvasti liikkeessä pysyäkseen pinnalla.

Olen aina ollut huono uimaan, ja mm. peruskoulun uintitestissä pelkäsin hukkuvani. Johtuneeko sitten siitä että en lapsuudessani harrastanut tarpeeksi uimista. Voimat eivät vissiin kehittyneet. Osa oli lähtenyt jo pesulle, ja opettaja jäi pienen porukan kanssa kannustamaan suoritustani. Loppumetreillä pulahdin jopa pinnan alle, kun eivät voimat riittäneet. Kun pääsin ylös altaasta, sain aplodit ja myöhemmin todistukseeni merkin “uimataitoinen”. En voi väittää ettenkö ollut ylpeä. Minulla on varmasti paljon muistoja pääkopassani, mutta ne vaativat aina sen tilanteen tai valokuvan jotta saan niitä sieltä ulos.

Muistan kun sain isältäni ensimmäisen tietokonepelini 5 tai 6-vuotis syntymäpäivälahjaksi (youtube-video pelistä. Pelin nimi oli Rolling Ronny (nimenihän on Roni, ja siinä isi varmasti näki lahjan ironian), ja se julkaistiin DOSille vuonna 1991, Amigalle ja Commodorelle muistaakseni jo hyvissä ajoin 80-luvulla. Olen myös todella ylpeä isästäni siinä mielessä miten hän osaa kaiken. Ne ajat kun kasvoin tietokoneiden parissa, opin kallisarvoisia asioita tietokoneista, ja ihan pikkuisen jopa myös muustakin korjailusta ja huoltamisesta. Muistan kaverieni sanoneeni “olisipa minullakin nörtti-isä”.

Isäni on minulle tänä päivänä eräänlainen henkireikä. En tiedä mitä sitten kun hän muuttaa eläkepäivilleen Thaimaahan. Muistan vielä tänäkin vuonna hieman syvemmässä masennustilassa itkeneeni äitilleni puhelimessa, kuinka pahalta tuntuu kun hän asuu nykyään niin kaukana, eikä ole enää vartin matkan päässä. Pelkkä vanhemman välimatkakin luo yllättävän paljon sellaista tiettyä henkistä turvaa, myös silloin kun lapsi on aikuinen.

Myönnät sitä sitten itsellesi tai et, kyllä vanhemmat vaan merkitsevät paljon joka asiassa, oli sitten nuori tai vanha, pieni tai suuri. Jonkun lapsia me kaikki olemme, ikuisesti. Ovathan he kuitenkin ne yleensä ne elämän tärkeimmät ihmiset jotka ovat itse kunkin maailmaan saattaneet. Ainakin jos on ollut hyvät vanhemmat ja onnistunut elämän alku. Vaimonikin hiljattain purki tuntojaan kuinka kaipaa vanhempiensa kanssa juttelua. Hänkin kun on vanhempien eron kokenut, tosin sata kertaa dramaattisemmin. Vanhempien ero jättää aina pysyvän jäljen niin eroaviin kuin lapsiinkin.

Olen melkein sitä mieltä että lopullinen ero tai välirikko on kuoleman jälkeen pahinta mitä voi tapahtua. Samalla tavallahan siinäkin joutuu luopumaan, suremaan ja unohtamaan – jos edes pystyy. Usein erossa jää vielä selvittämättömiä asioita niin lapsille kuin erovillekin, jotka voivat vaivata lopun elämää. Sitä onnea ei välttämättä enää saa takaisin. Lapset kokevat vanhempiensa tilanteen usein aivan yhtä lailla. Nuorimmilla ero tosin vaikuttaa enemmän. Mutta samaan tapaan kuin kuolema, ero vaikuttaa yleensä ainoastaan negatiivisesti myös muihin, puoleen sukuun, kun suku väistämättä halkeaa kahtia.

Kuten isänikin ensimmäisessä liitossaan pyrki, itsekin olen samalla tavalla periaatteellisesti “yhden naisen mies”, ja olen uskollinen loppuun asti. En pystyisi kuvittelemaankaan eroa, enkä itse luovuta vaikka olisi kuinka vaikeaa. Eri asia tietenkin jos joutuisin olemaan hakattavana, alkoholistiperheessä, tai jotain muuta vastaavaa. Eikä uskottomuutta tarvitse sietää kenenkään. Mutta kunnes asiat eivät ole niin huonosti, pidän kiinni loppuun saakka.

Vanhempieni tapauksessa ei kuitenkaan ollut oikeastaan kyse mistään niin dramaattisesta. Ei ollut vuosikausien väkivaltaa, ei ollut alkoholismia, ei ollut omasta mielestäni mitään niin isoa jota ei olisi pystynyt korjaamaan. Vielä keväällä olin täysin tietämätön, kun he suunnittelivat yhteistä ulkomaanmatkaa. Kun kesällä sain puhelimessa tietää, purskahdin itkuun. Tuli koko homma niin puun takaa. En osannut yhtään odottaa. Yhä vieläkin minua surettaa se että Lotalla ei ole isovanhempia jotka olisivat enää yhdessä. Ei ole mummolaa, sillä kotitalo on myyty. Kuinka kaipaankaan lapsuudenkotiani…

Tietenkään en voi asian todellista laitaa tietää, olinhan asunut jo kolmisen vuotta omillani kun vanhempani erosivat. Mutta sinä aikana jona asuin kotona, en suurempia ongelmia huomannut. En lähde täällä enempää kertomaan tai edes spekuloimaan erojen syitä, sillä ne ovat varmasti sen jollain tasolla henkilökohtaisia asioita vanhemmilleni, jotka kuitenkin lukevat blogiani. Vaikka pitäisikö tuonkaan enää haitata… en kuitenkaan halua edes vahingossa puhua negatiiviseen tai leimaavaan sävyyn kummastakaan. Toivottavasti en jo tehnyt niin… ainahan tätä voi muokata tai poistaa jälkeenpäin.

Kuitenkin, vaimoni vanhempien eroon verrattuna omat vanhempani lähtivät eri teille todella säyseästi. Käsittääkseni he ovat vieläkin juttuväleissä, toisin kuin vaimoni vanhemmat, jotka vuosia sitten lopettivat yhteydenoton. Omien vanhempieni erossa lapsia ei käytetty millään tavalla pelinappuloita, eikä lapset joutuneet muutenkaan oikeastaan kärsimään, riippuen tietenkin siitä miten he koko eroasian ottivat. Eniten huolestutti nuorin veljeni, mutta tänä kesänä sain tietää että ei ole syytä huoleen. Hän ei nimittäin ottanut eroa oikeastaan ollenkaan pahasti. Periaatteella “he yhä vanhempiani, eivätkä hävinneet mihinkään rinnaltani, vaikka erillään asuvatkin”.

Juttelen molempien vanhempien kanssa jotakuinkin säännöllisesti puhelimessa. Äitini luona olen käynyt kerran, isäni luona käyn jatkuvasti. Kuten jo mainitsin, olen erityisesti iloinen siitä että olen niin hyvissä väleissä isäni kanssa. Erosta huolimatta rakastan kumpaakin vanhempaani, enkä toivoisi koskaan heidän tilalleen ketään toista. Olen myös tämän sanonut vähintään kerran molemmille, ja jos se ei ole mennyt perille niin tästähän he todennäköisesti sen lukevat. Toivon että molemmat ovat “uudessa elämässään” (jos niin voi ollenkaan edes sanoa) ja liitossaan onnellisia, tai edes siihen suuntaan.

Asia on jättimäinen, ja siksi tekstiä tuli vähän liikaa. Pahoitteluni siitä. Tässä tuli kuitenkin melkolailla esille oma näkemykseni vanhemmistani ja heidän erostaan, mistä olenkin pitkään halunnut kirjoittaa. Erosta yleisesti täytyy kirjoittaa toisella kertaa.

Etenkin toivon voimia rakkaalle isälleni, jolla on ajoittain todella vaikeaa. 26 vuotta eli neljännesvuosisata on pitkä aika, eikä muistoja varmasti unohdakaan. Eikä tarvitsekaan unohtaa. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Hyvää yötä.