Yksinäisyydestä ja sen seurauksista – ihmisiä ympärillä ja hyvä mielenterveys taattu?

Tuossa mean bloggausta lukiessani rupesin miettimään omaa kulunutta elämääni. Bussissa istuessa hyvin usein vajoaa omien mietteiden syöveriin, mutta hyvin harvoin niitä tajuaa alkaa kirjoittamaan ylös. Tänään tajusin.

Yksinolo on myrkkyä lapsuudelle. Se heikentää lapsen ja vanhemman emotionaalisia siteitä. Yksinolo aiheuttaa yksinäisyyden tunnetta, tyytymättömyyttä ja surullisuutta. Myös liika kavereiden kanssaolo aiheuttaa samoja oireita. Lapsen tärkeimmät ihmiset ovat omat vanhemmat.

Olen itse ihiminen, joka viihtyy yksin mutta myös muiden seurassa. Toisinaan tuppaan viihtymään paremmin yksin. Vietin lapsena mean tapaan paljon aikaa mummolassa. Päiväkotiaikaan perhe oli minulle tärkeä, parku tuli usein kun minut sinne ”jätettiin”.

Ala-asteen tunsin itseni ulkopuoliseksi. Olin melko ujo, hissukka ja varovainen. Minulla oli vain yksi todellinen kaveri, jonka muistan. Kolmanteen luokkaan mennessä olin vaihtanut jo koulua lievän koulukiusaamisen vuoksi.

Toisessa koulussa pysyin jällein melko paljon omissa oloissani. Kavereita oli jälleen korkeintaan muutama. Silti ala-aste oli ihan mukavaa, kaikesta sen ajan kristillisen koulun kauhisteluista huolimatta. Hevimusiikin kuuntelunihan esimerkiksi koki pienen kolauksen kun koulun valtuusto mukaanlukien isäni takavarikoi hetkeksi C-kasettini.

En ollut mikään suosittu koskaan. Ylä-asteella Kun oikein muistelen niin halusin olla vähän suositumpi, en se finninaamainen nörtti josta kukaan ei tuntunut välittävän. Aknen sain hoidettua nopeasti vuodessa isotretinoiini-kuurin avulla, rupesin kasvattamaan tukkaa. Vasta silloin ihmiset alkoivat huomaamaan minut. Ehkä luonteeni ja asenteenikin kehittyi vähän enemmän ulospäinsuuntautuvammaksi.

Tutun koulun tytöt huomasivat olemassaoloni vasta peruskoulun päätyttyä. Muistan kun viimeisien päivien aikana laitoimme sydämenmuotoiset pahvilevyt kiertämään, joihin jokainen kirjoitti jokaisesta jotain kivaa. Sain tytöiltäkin mukavia ”ihana tukka” -tyylisiä kommentteja ensimmäisiä kertoja ja voin sanoa että vaikka kommentit olivat kivoja, hieman harmitti että se tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun koulu oli loppumassa…

Kuva: [auro]

Lukiossa olin taas alkutekijöissä. Jouduin aloittamaan alusta. Tabula rasa. En päässyt haluamaani lukioon, jonne tietysti ne vähätkin kaverit pääsivät. Siispä vietin ensimmäisen lukiovuoden melkolailla yksin. Toisena vuonna aloin saamaan kuitenkin kavereita ja välillä vietin myös vanhojen kavereiden ja heidän uusien kavereidensa kanssa, toisesta lukiosta. Vaikka vielä lukiossakin vanhaa minäni näkyi hyvinkin paljon, voisin sanoa että lukiossa aukenin ja ujouteni kannalta se oli ehkä merkittävintä aikaa elämässäni.

Lukion jälkeen aloitin siviilipalveluksen heti lakkiaisten jälkeen. Ja taas olin yksin ja ulkopuolinen. Koulutusjakso oli mukava ja sain muutamia hyviä uusia kavereita. En kuitenkaan ollut mukana niin hyvin, mitä olisin toivonut. Sen huomaa varsinkin kun katsoo jälkikäteen kuvia, joita muut lähettivät minulle sivarigalleriaa varten. Olin se, joka kokosi kaikki otetut kuvat yhteen ja loi niistä kuvagallerian nettiin. En esiintynyt juuri yhdessäkään muiden omilla kameroillaan ottamissaan kuvissa.

Hassuinta on, että vaikka olen ollut melko paljon yksin, en ole tuntenut oloani yksinäiseksi, ainakaan heti. Mutta ehkä se on alitajuista, en usko että kovin moni ihminen nauttii yksinäisyydestä. Se on toisinaan mukavaa, mutta ei jos sitä joutuu kestämään jatkuvasti. Sen huomasin itsekin myöhemmin…

Kuva: Felipe Morin

Siviilipalveluspaikassa olin vielä yksinäisempi. Tein hommia parin nörtin kanssa ja suurin osa yliopiston professoreista tuntuivat katsovan minua alaspäin. Vuosien mittaan pahentunut masennus vei voiton loppukeväästä 2008, jolloin sain vapautuksen palveluksesta, johtuen masennuksen aiheuttamasta ihmisfobiasta, julkisten paikkojen pelosta, erakoitumisesta, ahdistuskohtauksista ja muusta vastaavasta. Kallonkutistajani vapautti minut palveluskyvyttömänä. Sivaria olisi jäänyt jäljelle noin kaksi kuukautta. Kortissani lukee silti ”täysin palvellut”.

Sivarin aikana, pahimman masennuskauteni ja yksinäisyyteni vallitessa tapasin nykyisen vaimoni. Hän oli minua paljon yksinäisempi ja tajusin että siihen verrattuna en todellisuudessa ollut yksin itse ollutkaan. Ymmärsimme toisiamme heti ja saimme toisiltamme tukea. Olin iloinen, että minut kerrankin huomasi joku oikeasti. On paljon helpompaa viihtyä ihmisen kanssa, joka on kokenut samankaltaista kuin itse on kokenut.

Sivarin jälkeen jäin luonnollisesti pienelle sairaslomalle. Tein pätkätöitä ja pääsin kunnon töihinkin. Yksinäisyys, ujous ja kaikki alkoi kaikota hyvin nopeasti kun pääsin takaisin jaloilleni. Nykyään olen melkein parhaassa mahdollisessa työpaikassa, jossa tuntuu olevan maailman parhaat työkaverit ja työympäristö. Voin olla oma itseni, missä ikinä liikunkin. Uusissa porukoissa on yhä pieniä hankaluuksia päästä mukaan porukkaan, varsinkin jos ihmiset ovat kovin erilaisia. Se ei ole kuitenkaan enää mikään ongelma. Ajattelen nykyään yksin olemista ihan eri näkökulmasta, arvostan niitä hetkiä kun saa rauhoittua omissa oloissaan, yhtään yhdessäoloa pois sulkematta. Molempi on tärkeää, antaa aikaa muille ja itselleen.

Kyllä minulla kavereita oli, enkä yritä vähätellä niitä kavereita, älä ymmärrä väärin. En vain tuntenut kuuluvani mukaan porukoihin kovin monta kertaa kouluaikoina tai sivarissa. Facebookissa minulla on tällä hetkellä 361 kaveria, joista näen vain muutamaa tyyppiä säännöllisesti, kerran viikossa tai parissa. Olen hirveän huono pitämään yhteyttä, enkä toisaalta edes jaksakaan. Netissähän tuo kommunikointi lähinnä hoituu. Suuri osa kavereiden puuttumiselle johtuukin tietokoneharrastuksesta, netistä, siitä että ei tule tavattua ihmisiä tai oltua heidän kanssaan. Toisinaan se tavallaan pistää ahdistamaankin, johtuneeko vielä niistä ihmisfobian rippeistä mitä minulle on jäänyt…

Halusin jakaa tämän jostain syystä ja tuoda esille, että yksin oleminen voi johtaa yksinäisyyteen ja masennukseen, joka ei ole herkkua. Sitä ei itse aina tajua, sillä yksin oleminen vaikuttaa myös alitajuisesti. Vaikka viihdyn paljon yksin, tiedän nyt että viihdyn paremmin silloin kun tiedän että on joku, jonka kanssa jakaa asioita. Yksin kun ei voi muuta kuin olla itsensä kanssa. Internetkään ei poista yksinäisyyden tunnetta, vaikka siellä voi keskustella vaikka koko maailman kanssa – koska fyysisesti olet kuitenkin yksin. Kaverit ja yhdessäolo on tärkeää, sitä ei pidä unohtaa. Optimaalisimmillaan kumpaakin saa sopivan verran; omaa rauhaa, sekä yhdessäoloa kaverin tai kavereiden kanssa.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 35-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää